Aurinko alkoi kääntyä iltapäivästä illan puolelle, vaikka paistoikin vielä kirkkaalta taivaalta. Liikenne oli hiljentynyt ja ilma tuntui seisovan ympärillä. Tienpenkka pölysi harvojen ohi ajavien autojen jäljiltä. Elviira laski rinkkansa maahan ja istui tien vieressä menevän aidan päälle Inkan seuratessa esimerkkiä. Valtatie vaikutti kuolemanhiljaiselta. He vaipuivat hetkeksi mietteisiinsä ja Inka avasi keskustelun hetken päästä: "Mitä luulet, missä ollaan kymmenen vuoden päästä?" Elviira hörppi vielä muutaman kulauksen vettä ja pyöritteli sitten päätään. "Toivottavasti ei ainakaan tässä. Siis meinaan tässä elämäntilanteessa, en fyysisesti tässä paikassa." He nauroivat hyväntuulisesti ja jatkoivat vielä hetken pohdintaansa. Kaksiosainen rekka ajoi ohitse, eivätkä liftaajat jaksaneet nostaa edes peukaloaan pystyyn. He seurasivat rekan menoa katseellaan.
"Äh, nyt on pakko ryhdistäytyä!" Elviira reipastui ja nousi seisomaan. Kävellään vaikka hiljalleen eteenpäin, niin tulee tunne että matka etenee. Inka kaivoi kameran rinkan sivutaskusta ja otti muutaman kuvan. Aurinko paistoi hienosti puiden oksien läpi ja sai Elviiran siluetin hehkumaan kuumaa asfalttia vasten. Tie oli hiljainen mutta sitten alkoi kuulua lähestyvän auton ääni. He olivat kummatkin tajunneet sen, ettei matkaväsymystä saisi päästää nyt niskan päälle, tai reissu tyssäisi siihen. Mikä tahansa kyyti kelpaisi tässä tilanteessa. Jopa matkustaminen meluisassa pakettiautossa, jossa ei ollut turvavöitä ja kuulovaurion riski oli ilmeinen, tuntui nyt lähes houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Takaa tullut auto ajoi ohitse ja sitä seuraavakin tuntui vain painavan kaasua. Elviira laski jo kätensä alas lepuuttaakseen väsynyttä yläraajaansa mutta Inka ei suostunut luovuttamaan. "Kyllä tästä kohta kyyti saadaan!" Hän yritti tsempata yhtä lailla itseään, kuin edellään raahustavaa Elviiraakin. Kenties kohtalo päätti olla tällä kertaa heidän puolellaan, sillä seuraavassa hetkessä pieni punainen Ford jarrutti heidän edellään ja pysähtyi niin lähelle tien penkkaa, että auton oikean puoleinen rengaspari oli melkein ojassa. Autosta kuului rytmikästä musiikkia, joka hiljeni kun etuikkuna liukui auki. Inka arvioi ratin takana istuvan miehen hieman itseään ja Elviiraa vanhemmaksi. Tämä katsoi tulevia kyytiläisiään iloisen uteliaana ja avasi keskustelun ensimmäisenä: "Hei, mihis tytöt ovat matkalla?" Hän naputteli rattia pitkillä sormillaan ja kääntyi penkillä niin paljon kuin pitkät raajat antoivat myöden. "No jos nyt alkuun Kuopioon." Inka vastasi ja jatkoi: "Huomenna sieltä sitten Ilosaareen." "No ihan Kuopioon asti ei ole matka mutta Juvalle asti pääsisitte. Auttaaha sekin, eikö?" "Joo, auttaa, auttaa!" Inka hihkaisi edes kääntymättä Elviiraan päin kysyäkseen tämän mielipidettä. Mikä tahansa pätkä auttoi matkan etenemistä, matkan, joka tuntui nyt junnanneen paikoillaan ja ilta teki tuloaan.
"Takakontti on täynnä tavaraa, joten heittäkää reput sinne takapenkille vaan." Mikaksi esittäytynyt kuski sanoi ja katseli tyynesti, kun Inka ja Elviira työnsivät isoja rinkkojaan pienen Fordin takaovesta. Elviira istui etupenkille ja Inka tunki itsensä matkatavaroiden sekaan. Matka jatkui. "Sori tästä pienestä epämukavuudesta, tämä ei varsinaisesti ole mikään perheauto." Mika nauroi ja jatkoi: "Vaikka se on kyllä hassua, kun tämä on siskon auto ja hän on kyllä ihan perheen äiti mutta niillä on sitten sellanen isompi auto, jolla kuskaavat lapsia harrastuksiin. Jotenkin tämä on niin paljon sympaattisempi menopeli, että tykkään lainata aina tätä, jos tarvitsen autoa." Inka ei voinut olla nauramatta ääneen, sillä Mika oli vetänyt kuskin penkin varmasti niin pitkälle taakse, kuin mitä se oli ylipäätään mahdollista. Tämä oli niin pitkäjalkainen mies, että isommassa autossa matkustaminen olisi varmasti ollut fyysisesti paljon mukavampaa. Mikan täytyi siis todella pitää tästä kotterosta. Inka lausui mietteensä ääneen ja Mikakin nauroi hyväntuulisesti. "Hei, minä uskon, että tavaroilla on sielu ja tämä pikkuauto jää niin usein kakkoseksi, että täytyyhän jonkun tätäkin ulkoiluttaa!"
Hyväntuulinen keskustelu keskeytyi hetkeksi, sillä Elviiran puhelin soi. Tämä jutteli jonkin aikaa soittajan kanssa ja työnsi sitten puhelimen takaisin laukkuunsa. "Suski soitti, ne on Simon kanssa jo siellä mökillä ja kyselivät meidän aikatauluja." Elviira sanoi kääntäen päätään Inkaa kohti. "Matka etenee." Tämä tokaisi ja katsoi ohi kulkevaa maisemaa. "Joo." Elviira naurahti. "Siellä alkaa olla porukka kohta kasassa, pari muuta tyyppiä puuttuu vielä. Toivottavasti ne säästää meille vähän ruokaa!"
"Niin, menette nyt Kuopioon, johonkin mökille juhlimaan ja sitten huomenna krapulaisina raahaudutte sieltä Joensuuhun?" Mika kysyi huvittuneena ja katsoi vuoroin Elviiraa, vuoroin Inkaa taustapeilistä. "Jotain sellasta, joo! Pitää nyt nauttia kesästä, kun kerrankin on sattunut vapaa viikonloppu!" Inka hihkui takapenkiltä. Hän ei ollut huolissaan krapulasta sen enempää kuin muistakaan maailman murheista. "Itellä jäänyt tuo juhlimispuoli vähän vähemmälle, kun aloin treenata tosissani triathlonia" Mika jutusteli ja sai matkalaisten jakamattoman huomion. "Vau, se on aika kova laji! Eikö siinä uida, pyöräillä ja juosta jotain ihan hillittömiä matkoja?" Inka nojasi eteenpäin kuullakseen kaiken mitä Mika kertoi rankasta lajista. "Joo, itellä on se uinti aina ollu heikoin osa-alue mutta kovalla treenillä se on alkanut sujua. Ollaan parin seurakaverin kanssa menossa elokuun puolivälissä Ruotsiin kisoihin, sitä ennen parit pienemmät koitokset täällä kotosuomessa." Mika ja Elviira keskustelivat vielä hetken aikaa lajin matkoista Inkan pyöritellessä päätään takapenkillä. Pelkkä ajatus yli viiden kilometrin juoksusta, sai hien nousemaan hiusrajasta. Vai oliko se yhä lämpimämmäksi muuttunut kesäilta ja auto, jossa ei ollut kunnollista ilmastointia?
"Hei, tää on hyvä biisi!" Mika hihkaisi äkkiä ja käänsi musikkia kovemmalle. "Tää on meikän lempibändi, tulee aina kuunneltua tätä varsinkin kisamatkoilla. Ukkosmaine, onko tuttu?" "Joo, on se jossain tullut vastaan!" Elviira raapi leukaansa miettien. Inka ei luonnollisestikaan ollut koskaan kuullut koko bändistä mutta oli iloinen kuullessaan jotain muuta kuin perus radiokanavien soittamaa valtavirtamusiikkia. Mika käänsi ääntä vielä vähän lisää ja lauloi estoitta biisin mukana: "Nöpönöpönöpönöpö nenä,nenä,nenä.. Hei, kaikki laulaa! Takapenkki myös! Nöpönöpönöpö nenä nenä.." Inka ja Elviira nauroivat ja yrittivät laulaa huvittavaa rallatusta Mikan mukana. Jos he eivät olisi olleet itse paikalla, he eivät olisi uskoneet tätä tapahtuvaksi kenellekään. Maailman pienin auto, jossa oli ylipitkä kuljettaja, joka harrasti triathlonia, keräsi liftareita kyytiin ja lauloi täysillä hömppää kappaletta.
"Kaikki kiva loppuu aikanaan mutta kiitos tytöt tosi paljon matkaseurasta ja hyvää loppupätkää. Toivottavasti pääsette ajoissa perille ja saatte ruokaa." Mika hymyili heille kuskin paikalta Inkan ja Elviiran kerätessä tavaroitaan. "Kiitos sinulle kyydistä ja hyvää triathlonia ja kesän jatkoa!" He hymyilivät ja vilkuttivat vielä auton perävalojen näkyessä risteystä ylittäessä.
"Ei hitto!" Inka purskahti nauruun ja Elviira hymyili leveästi. "Tätä pitäisi tehdä niin paljon useammin, liftausta siis! Tässähän tapaa ihan mahtavia tyyppejä!" "Totta!" Elviira hymyili edelleen ja jatkoi: "Mennään käymään tossa Juvan abc:llä, kahvi voisi maistua. "Totta!" Inka oli samaa mieltä.
