Juhannustarina osa 11

 “Portaali aukeaa!” Ooga ja Saliver huudahtivat yhteen ääneen ja Nemo nyökkäsi näyttäen tyytyväiseltä, kuin opettaja tähtioppilaansa tiedettyä vastauksen vaikeaan kysymykseen. “Juuri näin.” Ja kun näitä karttoja tässä selaa hieman taaksepäin historiassa nii.. odottakaas.” 

Nemo Kossukassila käänteli sivuja eestaas. Kansion välistä hyppäsi pieni kääpiö, jonka housut roikkuivat lähes polvissa. Se näytti Kassilalle keskisormea ja jatkoi sitten loikkimistaan huoneen nurkkaan, jossa katosi tonttuoven kautta..jonnekin. Varmaan toiseen todellisuuteen, jos tämä kerran oli toisen ulottuvuuden tutkijan kotitalo. 

Nemo ei tuntunut huomaavan kääpiötä, vaan jatkoi sivujen selaamista kunnes löysi etsimänsä. “Tässä on kuva siitä kahdeksankymmentäluvun lopulla kadonneen pojan tapauksen kartasta ja tämä on seitsemänkymmentäluvun alusta ja tämä jostain milleniumin vaihtumisen ajoista. Katsokaa, nämä ovat kaikki samanlaisia. Planeetat ovat samassa asennossa. Lisäksi kun tutkii säätä juuri katoamispäivinä, voidaan havaita, että itäpohjoisen viima oli tuonut hämyistä hyhmää edellisenä yönä, se on varmasti ollut viimeinen ratkaiseva tekijä portaalin avaamisessa. Tänä vuonna portaali tulee olemaan avoinna..” 

“Juhannusaattona.” Saliver täydensi Nemon lauseen hihkaisten innokkaana ja tämä nyökkäsi jälleen tyytyväisenä. 

“Minulla on ollut epäilykseni portaalin sijainnista jo jonkin aikaa, päädyin siihen kun tutkin planeettojen liikkeiden muodostamat koordinaatit suhteessa vallitsevaan säähän ja paikallisten aaltojen liikkeseen. Teidän äitinne on meidän viimeinen puuttuva palanen, hän tietää varmasti enemmän. Mentäisiinkö jututtamaan häntä?” Nemo kysyi ja Saliver ja Ooga nyökkäilivät. “Pyydetään Kauko Mutaojakin mukaan, tämähän oli alunperin hänen tapauksensa.” 

Juhannustarina osa 10

     Oogan ja Saliverin selitettyä kaikki juurta jaksain Nemo Kossukassilalle, tämä nyökkäili hiljaisena. Hän ei keskeyttänyt kertaakaan, ei nauranut ei edes henkäissyt. “Eli teidän äiti, joka katosi vessanpönttöön mutta elää nykyisin Villimiehen rannalla vedenneitona, ohjeisti tulemaan minun luokseni. Mielenkiintoista.” Nemo raaputti hajamielisen oloisena silmäkulmaansa katse suunnattuna pihamaalle, jossa Rikke pisteli poskeensa naapurin lapsen leikkiauton rengasta lapsen parkuessa vieressä. Sitten hän jatkoi äkillisen innonpuuskan vallassa: “Huhutaan, että rannan läheisyydessä on portaali, jota pitkin pääsee toiseen todellisuuteen. Siis tiedättehän, todellisuus, joka on sama kuin tämä mutta sitten ei kuitenkaan ole. Se mikä meidän elämässä nyt tapahtuu, mitä päätöksiä teemme, mihin menemme, mitä tänään syömme, ketä tapaamme tai olemme tapaamatta.. kaikki vaikuttaa kaikkeen ja tulevaisuuteen. Jos esimerkiksi päätämme jäädä tänään sohvalle makaamaan sen sijaan että menisimme auttamaan naapurin lasta, jonka leikkiauton rengas on joutunut krokotiilin kitaan, siis ihan vaan hypoteettisena esimerkkinä, vaikuttaa se omalta osaltaan tulevaan. Jos päättäisimmekin mennä sen sijaan ulos ja repiä renkaan pedon suusta, lapsi lopettaisi karjumisen, lapsen äiti voisi olla tyytyväisempi, hän saattaisi hymyillä minulle ja lähteä minun kanssani vaikka treffeille. Valintoja, valintoja..” Nemo nyökkäili ja katsoi sohvallaan istuvaa kaksikkoa, jotka ymmärsivät täysin mistä Nemo puhui. 

“Ja siitä päästään tähän toiseen todellisuuteen, jossa meillä kaikilla on kaksoisolento, joka elää samaa elämää kuin me, ainoastaan sillä erolla, että hän on saattanut tehdä erilaisia valintoja. Ehkä hän on päässyt treffeille naapurin Anneliinen kanssa, ehkä hänen todellisuudessaan ärsyttävä lapsi onkin tullu krokotiilin syömäksi, eikä kroko piereskele koko aikaa saatuaan kunnollista ihmislihaa. Ehkä minun toisessa todellisuudessani olen naimisissa ja omistan koiran.” Nemo lopetti haaveilunsa ja tuntui pääsevän sitten asiaan. 

“Olen tutkinut tätä rinnakkaistodellisuusasiaa jo pitkään ja tullut siihen tulokseen, että portaalin täytyy olla jossain Villimiehen rannan luona. Uskon, että kadonneet lapset ovat joutuneet jostain syystä portaalin kautta toiseen todellisuuteen, eikä heitä ole siksi löydetty. Itseasiassa tämä on melko selvä juttu. Katsokaas..” 

Nemo kaiveli kaappejaan ja löysi paksun kansion, jonka välistä putosi pornolehtiä ja pari nenäliinaa hänen avatessaan kannen. Nemo ei tästä häiriintynyt eikä vaivautunut nostamaan lehtiä maasta. Hän käveli sohvan luo ja istahti käsinojalle avaten kansion niin, että Ooga ja Saliver näkivät avoimen sivun. 

    “Tunnistatteko mikä tässä on?” Nemo kysyi ja molemmat nyökkäilivät. “Se on jonkinlainen planeettakartta, taitaa olla melko tuore, eikö?” Ooga kuljetti sormeaan hieman tahmealla paperilla ja seurasi katseellaan eri planeettojen liikeratoja. “Tämä tässä on kuutamo ja sen perässä tulee myrskyplaneetta, se taitaa olla se jolla asuu möttöspöttösen sukulaisia. Sitten tuo tuossa on.. mikäs tämä olikaan?” “Kivimaa.” Saliver täydensi ja Ooga nyökkäsi. “Ja tuo tuossa taitaa olla Uhvon kotiplaneetta, ihan tuossa kivimaan vieressä.” 
    

    “Tehän olette hyvin selvillä maailmankaikkeuden kartoista!” Nemo huudahti yllättyneenä. “Katsokaas, kun tämä palleroplaneetta tässä siirtyy kesäkuun loppupuolella kuudenteen kulmaan Kivimaahan nähden ja sitten tämä täällä..” Nemo osoitti pientä lähes timantin muotoista planeettaa kartan reunalla. “Tämä timangi siirtyy keskiyön kesämyrskyn aikaan tästä hevonkuusenjuurelle, silloin tapahtuu..”

Juhannustarina osa 9

 “Nemo Kossukassila, tutkija.” Ooga luki hieman ränsistyneestä kyltistä, joka roikkui piskuisen omakotitalon sivuseinällä. Kyltin alla oli nuoli, joka sojotti kohti tummenevaa taivasta. “Ei kuitenkaan mainosta itseään rinnakkaistodellisuustutkijana.” Hän pohti ja Saliver puki sanoiksi sen, minkä molemmat tiesivät: “Ehkä se on sellainen ala, että jos kaikki tietäisivät mitä Nemo puuhaa, täällä olisi jono Hylsyvuorelle asti ja mekin joutuisimme odottamaan vuoroamme monta kuunkiertoa. Parempi näin. Nemon tieteenala pysyköön piilossa tavallisilta koirankusettajilta.” 
    

Ooga koputti napakasti oveen ja he odottivat että Nemo raahusti avaamaan. “Hyi Rikke, hyi! Älä.. no perkele!” Oven takaa kuului käheä, tuskastunut rääkäisy ja sitten ovi lennähti auki. Ensimmäinen asia mitä Ooga ja Saliver näkivät, oli jättimäinen Niilin krokotiili, joka pönötti keskellä pientä eteistä, kuono pystyssä, suu kiinni ja suupielestä näytti sojottavan jonkinlainen kangaspala. Krokotiili ei vaikuttanut kiinnostuvan heistä mutta sen takana seisova Nemo tökki sitä varpaankärjellään. “Hyi Rikke, mene pihalle.” Oven takana seisova kaksikko ehti juuri väistää kun krokotiili lähti tottuneen oloisesti löntystämään alas portaita. Se sujahti läheisen marjapusikon juurelle ja kellahti selälleen kuin koira. Sen mennessä ohitse Ooga huomasi, että otuksen suussa roikkunut kankaanpala näytti pitsiseltä korsetilta. Hän mietti mielessään mitä sen omistajalle oli mahtanut tapahtua..
    

    “Höhö, anteeksi vaan. Rikellä ei ole käytöstapoja. Se on syönyt roskaväkeä koko viime viikon ja piereskelee nyt niin rajusti, että minun pitää pitää ikkunoita auki yötä päivää. Sitten sisään lentää kippusia ja rippusia ja ne levittävät sellaista hilpeää tunnelmaa että tuntuu kuin olisin pienessä maistissa koko ajan.”  Nemo jutusteli ja vaikutti todellakin olevan hieman tuiskeessa. “Myös raatokärpäset ovat pitäneet juhliaan täällä jo monta päivää, ne taas tuovat mukanaan kalman hajua ja.. No, tiedätte kuvion. Sitten täällä tanssii kuolleita henkiä pitkin olohuonetta ja sitten minun pitää kutsua manaaja ja ne ovat kaikki Mallorcalla tähän aikaan vuodesta koska kalmajaiset ja ja.. Sanokaa että tunnette jonkun hyvän manaajan? Perinteinen pappikin käy, alan olla epätoivoinen.” Nemo hiljeni lopulta ja tuijotti kaksikkoa toiveikkaana. “No emme varsinaisesti manaajaa mutta melko hyvän terapeutin. Hän osaa käsitellä omituisia otuksia ja luulen että Napsu saa jonkilaisen yhteyden myös kuolleisiin ja raatokärpäsiin.” Ooga katsoi Saliveriin joka nyökkäili innokkaana. 

    “Aa, totta, Napsu Mastokadunpätkä. Miksi en tullut heti ajatelleeksi. Pitänee soittaa hänelle.. Mutta mitäs teillä oli sydämellä? Tulkaa toki sisään. Jätetään Rikke ulos, pitää tuoda sille maksalaatikkoa, josko sen suolisto siitä rauhoittuisi. 

    Ooga ja Saliver astuivat sisään tunkkaiseen eteiseen ja seurasivat Nemoa olohuoneeseen. Molemmat katselivat kiinnostuneena tämän kirjavan asunnon sisustusta. Yhdellä seinällä roikkui jättimäinen täytetty mustekala, joka näytti siltä kuin aikoisi kuristaa viereisen hyllyn reunalla istuskelevan papukaijan. Ooga ei ollut varma oliko papukaijakin täytetty vai elävä. Joka paikka pursusi kirjoja, papereita, omituisia kasveja, purkkeja ja purnukoita. Ikkunan vieressä oli vihertävää limaa sisältävä laavalampun näköinen hökötys, nurkassa puoliksi ilmansa menettänyt puhallettava sähkönsininen nojatuoli ja sen päällä istui kirjava kissa, joka tuijotti heitä kiinnostuneena. Sen suusta ei roikkunut kenenkään vaatekappaleita mutta sen ilme näytti siltä, että seuraava saalis oli jo valittu..

Juhannustarina osa 8

     Napsu Mastokadunpätkä pyöritteli vanhaa aikakausilehteä käsissään. Jostain syystä hän ei saanut heitettyä sitä ulos asunnostaan. Siis kirjaimellisesti, lehti ei suostunut poistumaan. Hän oli vienyt kierrätystavaraa, mukaanlukien kauniin limenvihreän luottoharavansa, jonka tilalle oli lopulta ostanut pimeässä kiiltävän turbomallin, jonka varressa oli aitoja kiiltokuoriaisen toukkia. Harava ei olisi ikuinen, se alkaisi lahota heti kun toukat kuoriutuisivat mutta siihen menisi vielä monen monta kuunkiertoa. Samu olisi ehtinyt siivota pihan siihen mennessä. Ja saisi tehdä sen ilman paitaa, sillä sitä varten tämä oli palkattu. Näinollen tatuoinnit näkyisivät paremmin paljaasta selästä ja lisäksi Napsu voisi pitää Samun paitaa itse päällään. Se oli hieno.

    Lehti, Saimaan sanomat kesältä 1995 oli siinä taas. Se oli ollut lehtipinossa, jonka hän oli vieny autoon ja sitten kierrätyspisteelle. Aivan varmasti lehti oli ollut siinä mutta ei, tuossa se jälleen lojui, keskellä olohuoneen pöytää kuin haastaen häntä lukemaan erikoisnumeron kunnolla. Napsu tuijotti lehteä hetken aikaa ja kaivoi sitten puhelimen taskustaan, koska se soi. Kuka viitsi soitella tähän aikaan päivästä, kun terapialinjakin oli käytännössä suljettu?

    “Napsu? Pahoittelut että soitellaan näin loma-aikaan, tässä on Ooga ja Saliver.” Kaksikko puhui yhteen ääneen. Napsu huokaisi. Joskus hänestä tuntui että nuo hahmot olivat yksi ja sama henkilö. He vaihtoivat normaalit kuulumiset, miten Lisko voi, onko Lari Kaarilla ja myrsymaasturilla kaikki kunnossa, onko Raparperikuningasta näkynyt, pitävätkö linnut liikaa meteliä harjoitellessaan tuhoaikojen tulitusta, miten uhvolla menee, onko läskistä jäniksestä kuultu sen jälkeen kun tämä muutti avaruuteen ja sitten tietysti Napsun kuulumiset. Onko Oogan ja Saliverin jälkihoitoa vaatinut tätihahmo edelleen Sambian saarella, pitikö Samu vielä paitaa vai haravoiko tämä ylävartalo paljaana Mastokadunpätkän mansionin tiluksia, kuten sovittu oli? Entäpä koskas omituisten otusten terapialinja aukeaisi taas, sillä Ooga tiesi ainakin kaksi otusta, jotka tarvitsisivat pikaista juttuseuraa. Napsu lupasi avata linjat heti seuraavan täysikuun aikaan ja Ooga sanoi toimittavansa tiedon eteenpäin. Mastokadunpätkä muistutti itseään, että hänen pitäisi nostaa hintojaan. Sitten he pääsivät asiaan:

“Onko sinulla yhteystietoja tai tiedätkö sellaisen henkilön kun Nemo Kossukassila?” Saliver kysyi ja naksutteli kieltään vastausta odottaessaan. “Nemo Kossukassila, sitä nimeä en olekaan kuullut aikoihin.” Napsu naurahti tahtomattaan ja vakavoitui sitten. “Ennenkuin sanon enempää, kertokaahan miksi haluatte saada yhteyden häneen?”

    Ooga ja Saliver puhuivat yhteen ääneen, olivat välillä puhumatta, vastasivat toiseen puheluun, veivät sisälle unohtuneen kärpäsenraadon ulos, palasivat linjoille ja saivat lopulta selvitettyä asiansa. “Ja ennenkuin kysyt, katsottiin kyllä kirjastostakin mutta se sivu joka kertoi Kossukassilasta, oli revitty irti. Luulen että meistä jommalla kummalla kävi lapsena pieni vahinko sen kirjan sivun päälle ja äiti joutui repimään sen irti. Sen ja viereisen sivun, jossa kerrottiin miten kalat perataan ja miten tammenterhoista voi keittää rommia. Tosin tuo jälkimmäinen voi olla revitty irti myös ihan vaan siksi, ettei meistä kumpikaan kokeilisi sitä käytännössä. Se aiheuttaa kuulema aikamoisia harhakuvia. Rommin keitto siis, kalan perkaaminenhan on tavallaan täysin vaaratonta, ainakin jos kala on kuollut eikä kuulunut eläessään minkäänlaiseen rikollisjengiin.”

    Napsu ei voinut olla nauramatta nyt ääneen. Hän oli pysytellyt kaukana päihteistä jo liiankin pitkään mutta sai kuukausittain soittoja tammenterhorommin harhojen kanssa kamppailevilta asiakkailta. Vaikutus lakkasi kyllä aikanaan mutta sai sitä ennen valtaansa joutuneet henkiöt tekemään mitä ihmeellisimpiä tekoja. “Viisas nainen se teidän äiti. Mutta joo, odottakaas..” Napsu kaiveli kultaista osoitekirjaansa, jonka kannessa komeili liiskaantunut peltomies. Napsu oli löytänyt miehen mansionin takapellon reunalta ja tehnyt siitä osoitekirjansa kanteen oivan koristeen. Samu oli ihmetellyt asiaa nähtyään tämän mutta ei ollut halunnut tietää enempää. Napsu selasi sivuja ja sanoi: “Noniin, onko teillä joku kirjoitusväline valmiina, tässä tulee Nemon numero..”

    He olivat jo lopettelemassa puhelua kun Napsun katse osui pöydällä lojuvaan lehteen. “Tuota, rääpäleet, voisitteko sitten kertoa minullekin mitä Nemolla on kerrottavaa. Ja vaikka äidillännekin. Sanotaanko, että asia tuntuu olevan minunkin.. noh, pöydälläni tietyllä tavalla.” Napsu raapi päätään ja huokaisi. Hän ei voinut uskoa, että asia vaivasi häntä. Hän oli järjen ja tolkun nainen, eikä ihmetellyt vanhojen tapausten perään. Joku tässä asiassa kuitenkin kutitti hänen hämähäkkinaisvaistoaan ja jos hän omituisten otusten terapeuttina jotain tiesi tästä maailmasta oli se, että tuota vaistoa kannatti kuunella. 

Juhannustarina osa 7

    Saliver hyppi tasajalkaa rannalla yrittäen saada aikaan maanjäristyksen. Hän oli lukenut “perhosvaikutuksesta”, jonka ydinajatus oli se, että perhonen lepattaa siipiään jossain ja siitä lähtevä energia kertaantuu niin, että se tuntuu myrskynä jossain kauempana. Ehkä sama toimisi tässä, kenties toisella puolen maailmaa olisi kohta maanjäristys. Ooga ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota, hän oli päättänyt saada yhteyden äitiinsä. Viimeisimpien tietojen mukaan äidistä oli tullut vedenneito. Hän oli päätynyt vesistöihin imeydyttyään alas vessasta hameenhelman vedettyä hänet mukanaan pöntön huuhtelusta tulleeseen imuun. Tai niin ainakin uskottiin, se oli ilmeisin selitys. (Tämä kerrotaan tarkemmin joulukalenteritarinassa vuodelta 2023) Ooga ja Saliver olivat yrittäneen houkutella äitiään jouluisella kala-aterialla ylös pöntöstä mutta selvästikään tämä ei asunut enää viemärissä. He olivat kysyneet asiaa viisaalta varikselta ja tämä oli varma että äiti asui tätä nykyä Villimiehen rannassa, vedenneitona.

    “Äiti, tule pintaan, täällä huutaa Ooga!” Ooga huhuili ja heilutteli sormiaan veden pinnalla. Hän ei uskonut että vedessä asuisi mitään vaarallista mutta oli silti hieman varuillaan. Kuka maailman pelastaisi, jos hänelle sattuisikin jotain? Saliverkin lopetti maanjäristysteoriansa testaamisen ja tuli istumaan Oogan viereen. “Äiti!” Tämä karjui niin että koko järven pinta tuntui väreilevän. He istuivat vierekkäin paikoillaan vielä hetken ja heittivät sitten kumpikin yhden kiven veteen.

    Veden pinta alkoi väreillä ja hetken päästä he näkivät vaaleiden hiusten peittämän päälaen nousevan järvestä. “Äiti!” He hihkaisivat yhteen ääneen ja katsoivat, kun sinisilmäinen vedenneito ui kohti hieman tuima katse kohdistettuna heihin. “Mitä on puhuttu veden alla asuvien olentojen häiritsemisestä?” Heidän vedenneidoksi muuttunut äitinsä totesi tuhisten ja ui lähemmäs. Neidolla oli pitkät, vaaleankultaiset hiukset, siniset silmät ja kauniin turkoosiin väriin taittava pyrstö joka keinui kevyiden laineiden mukana neidon nojaillessa rannan tuntumassa olevaan puunrunkoon. “Ei mitään, koska et ole ollut kotona ties kuinka pitkään aikaan!” Ooga hihkaisi enemmänkin toteamuksena, kuin loukkauksena. “Katso, eikö olekin hieno!” Ooga jatkoi häiriintymättä ja näytti äidilleen ranteessaan roikkuvaa korua. “Se on tehty uhvon karvoista ja joulupukin kulkusista.” “Kato tätäkin.” Saliver kaivoi taskustaan pienen purkin ja käänteli sitä sormissaan. “Se on kuun pinnalta, siellä asuu pieni kiusanhenki. En voi päästää sitä nyt vapaaksi, koska sitä ei ole ruokittu kolmeen päivään.” Saliver raotti varovasti kantta mutta koska rasian sisältä alkoi saman tien kuulua vaimeaa kiroilua hän sulki sen ja katsoi äitiään joka hymyili molemmille.

“Ompa hienoja aarteita. Mitäs muuta teille kuuluu?” Neito nojaili edelleen rennon oloisena puuhun ja suki pitkiä hiuksiaan. “Pelastettiin uhvo viime talvena, sitä edellisen jouluna joulupukki..” Saliver luetteli ja Ooga heitti väliin omia kommenttejaan. “Kukkapenkissä kasvoi tulppaaneja, jotka kertoivat härskejä vitsejä, yksi oli tälläinen..”

    Iloinen nauru kaikui Villimiehen rannan yllä vielä silloinkin kun myrsymaasturi kaarsi mutkan takaa ilta-auringon valaistessa sen kiiltävää pintaa. “Oho, menipäs iltapäivä nopeasti, Lari Kaari on jo täällä.” Saliver tokaisi ja nousi seisomaan. Oogakin katsoi taakseen mutta ei olisi vielä malttanut lähteä. Vedenneito heilutteli pyrstöään mutta ei sanonut mitään.

    “Meillä oli oikeastaan kysyttävää Iiro Uskonlahkosta, tehän kävitte samaa koulua aikanaan” Ooga tokaisi ja katseli äitinsä tutkimatonta ilmettä. “Juu, mutta hän oli minua jonkin verran vanhempi, ei oltu samalla luokalla.” Vedenneito vastasi ja alkoi sitten hymyillä viekkaan oloisena. Oogan mielestä tämä näytti siltä kuin aikoisi syödä kohta jonkun viattoman hahmon suihinsa mutta ei sanonut sitä ääneen. Mitäpä se hänelle kuului. “Ahaa, tottakai, tehän tulitte kysymään mitä hänelle kuuluu tätä nykyä!” Neito jatkoi ja katsoi sitten taakseen, aivan kuin miettien kuinka paljon voisi kertoa. “Ennenkuin ymmärrätte kokonaiskuvan, teidän olisi hyvä käydä Nemo Kossukassilan juttusilla. Kun olette kuunnelleet mitä hänellä on sanottavaa, tulkaahan sitten takaisin ja keskustellaan lisää. Ja hei kakarat, tuokaa mukananne vähän jauhelihaa, jatkuva kalan syöminen alkaa kyllästyttää.” Tämän sanottuaan vedenneito kääntyi ja sukelsi niin että pyrstö nostatti ilmaan pienen pisarapilven ja sitten hän oli poissa. Poissa kuin Iiro Uskonlahko vuosikymmeniä sitten.

 

Juhannustarina osa 6

    Vienkö minä teidät?” Lari kysyi Oogalta ja Saliverilta, jotka nyökyttelivät suu täynnä ruokaa. Yleensä he olivat kulkeneet paikasta toiseen läskin jäniksen vetämällä pulkalla mutta nyt ei ollut lunta. Eikä jänistä. Vaikka uhvo laittoikin heille toisinaan kauniita viestejä öiselle taivaalle, jäniksestä ei ollut kuulunut. He uskoivat ettei se ehkä ollut tulossa takaisin ja toivoivat samalla että sillä oli kaikki hyvin. 

    “Lähden käymään poikien kanssa kahvilla, voin heittää teidät samalla tuonne Villimiehen rannalle. Olkaahan kuitenkin varovaisia. Se ei ole mitään legendaa, että sinne on hukkunut lapsia, joita ei ole koskaan löydetty. Se yksikin, joka kävi samaa Mystölän koulua kuin teidän äiti, katosi aivan kavereiden nenän edestä. Muistan sen kuin eilisen päivän. Sen pojan isä oli minun kanssa samassa kesätyöpaikassa tuossa lähikioskissa, jossa myytiin sohvia ja perunoita.” Lari katseli ulos ikkunasta muistellessaan tapahtumia. Ooga kiinnostui tarinasta ja pyysi Laria kertomaan kaiken mitä muisti tapahtuneesta.

“No mitään varmaahan siitä tapahtumasta ei tiedetä mutta huhu kertoo että Iiro olisi nähty vielä katoamisensa jälkeenkin täällä samoilla nurkilla. Ruumistahan ei koskaan löydetty mutta onhan se nyt epävarmaa ettäkö poika olisi voinut elää järven pohjassa kaikki nämä vuodet. Pystyisikö se enää edes kävelemään, tuskin?” Kaari kohautti olkiaan ja jatkoi: “Pojan kotitalo tuhoutui tulipalossa muutama vuosi Iiron katoamisen jälkeen ja vanhemmat muuttivat sittemmin Köntsälään ja alkoivat kasvattaa hämähäkkejä. Ne lapset jotka olivat mukana rannalla tuona päivänä ovat olleet melko hiljaa tapahtuneesta. Heitä jututettiin kyllä mutta ymmärtääkseni he eivät osanneet kertoa juuri mitään. Sen tiedän, että Eero on nykyisin tiiminvetäjänä yrityksessä nimeltä Rikun virveli ja hieronta, Esalla on sarjakuvakauppa siellä kaupungin reunamilla, Ville pyörittää omaa firmaa tai firmoja ja lienee tämän seudun rikkaimpia ihmisiä. Harrista taisi tulla jonkinlainen kuvaamataito-osaaja, pitää omaa galleriaa tuola vanhan linnan nurkilla. Käykää jututtamassa näitä poikia jos jaksatte, vaikka tuskin saatta niistä mitään irti. Vanha tapaushan se on ja ikävä juttu, jota.. heihei, tuo on nyt ihan älytöntä!” Lari lopetti menneiden muistelun ja huitaisi Liskoa, joka yritti syödä myrsymaasturin etusäleikköä. Se oli ehtinyt repäistä muovista jo pienen palasen ja jemmasi sitä poskipussissaan kieltäytyen antamasta sitä pois. “Kohta otetaan pullaa, koita nyt jaksaa sinne asti mokoma karvalapanen.” Kaari tuhisi oravalle mutta Ooga ja Saliver tiesivät että salaa Kaari piti kuitenkin enemmän tästä pienestä “lapasesta” kuin läskistä jäniksestä ikinä. 

    “Lari Kaari se vaan tietää kaikki tämän kylän henkilöt.” Ooga totesi katsellen kun Lari yritti saada muovinpalasta pois oravan suusta. “Totta, sehän osaa ulkoa kaikkien tarinat, kuka tahansa kadulla kulkeekin niin Lari kyllä kertoo kenen menoa siinä seuraillaan. Ihme ukko.” Saliver hymyili ja hyppäsi sitten autoon. “Eiköhän mennä.”

“Tuosta pääsee alas rantaan, varokaa sitä vihreää kiveä, sen kolossa on ainakin joskus asunut vihainen sika. Se voi sieltä hyökätä, vaikka saalistaakin lähinnä öisin ja syö normaalisti vain kemiallisia jätteitä. Niistä ei kuitenkaan voi koskaan olla ihan varma.” Lari varoitteli Oogaa ja Saliveria mutta nämä eivät enää kuunnelleet. Myrsymaasturin takavalot häipyivät kiemuraisen peltotien mutkaan ja maailmanpelastajakaksikko loikki alas kivistä rinnettä rantaa kohti, karvaisen sikapossun katsellessa näiden menoa.

                                                      

Juhannustarina osa 5

     “Äääähähää, et saa kiinni!” Ooga juoksi karkuun ja katosi talon nurkan taa Saliverin kiitäessä perässä vesipyssy toisessa ja puolittain juotu limsapullo toisessa kädessään. Molempien vaaleat hiukset hulmusivat alkukesän lämpimässä tuulenvireessä, tosin Saliver oli jälleen kyninyt oman pehkonsa melko lyhyeksi, joten se ei oikeastaan hulmunnut vaan roikkui mukana. (Saliverin ja Oogan tarinaan pääset tutustumaan aiemmissa joulukalenteritarinoissa) Molemmat olivat pukeutuneet muodikkaisiin pyöräilyshortseihin, jotka olivat löytäneet äitinsä vaatekaapin takaa. Ne olivat olleet pienessa muovipussissa, joka oli tippunut epämääräiseen välitilaan kaapin ja seinän väliin. (tippunut vai piilotettu?) Pussissa oli ollut myös muutama napapaita ja pitkävartiset tennissukat. Saliver oli testannut sukkia mutta niiden varren kuminauha oli päästänyt rutisevan äänen ja lahonnut atomeiksi huoneen lattialle. Vain punainen raita jäi. Sotku odotti edelleen siivoamista mutta kaksikolla oli nyt parempaakin tekemistä. Heidän piti selvittää Olavinpuiston kuluvan kesän vesisodan voittaja. 

    Puistonvartija Lari Kaari istui keinussa ja katseli rauhallisena kaksikon puuhia. Onneksi kaivossa riitti vettä, sillä näytti siltä ettei sotaa ratkaistaisi vielä tuolla pyssyn tankillisella. Eikä varmaan seuraavallakaan. Larin jaloissa torkkui pieni orava nimeltä Lisko. Se oli tullut viime joulun joulupaketista. Toisinaan Lari Kaari kaipasi läskiä jänistä, joka oli lähtenyt uhvon matkaan juuri ennen joulua.(lue joulukalenteritarina, jos tahdot tietää jäniksen kohtalosta) Kaari oli kuitenkin nähnyt elämää jo sen verran että hän tiesi, ettei mikään ollut ikuista, eivät edes uskolliset lemmikit. Sitäpaitsi orava oli aivan hyvää seuraa. Se ei vaatinut mitään, istui vain ja söi kaiken mitä sille tarjosi. Toisaalta niin oli tehnyt myös läski jänis. Jänis oli ollut kuitenkin hieman laiska, orava osasi sen sijaan tehdä jänniä temppuja. Toisinaan se tanssi polkkaa kukalliset bokserit jalassa ja olipa se yllättänyt isäntänsä esittämällä myös muunneltua monologia Tuntemattoman sotilaan tekstiä mukaillen.

    Ooga pysähtyi kuin seinään ja Saliver oli juosta tätä päin. Vain nopea reagointikyky, jota oli hiottu äärimmileen puistopumpissa, pelasti kaksikon suuremmalta ketjureaktiokolarilta. “Mitä hemm..” Saliver aloitti mutta tajusi nopeasti mitä oli tapahtumassa. Pihan yli lensi kolme, ei vaan neljä kuplaa, jotka näyttivät äkkiseltään halvoilta saippuakuplakoneen tekemiltä lentäviltä asioilta mutta sekä Saliver että Ooga tiesivät mitä tämä tarkoitti. Heidän maailmanpelastustaitojaan tarvittiin jälleen. Olavinpuiston herruuden ratkaisu saisi jäädä seuraavaan kertaan.

    Ensimmäinen kupla laskeutui Lari Kaarin kulkupelin, eli myrsymaasturin etupellin päässä olevan ristikuvion päälle, johon se jäi odottamaan. Seuraava leijaili hieman kauemmas autotallin nurkalle ja kaksi viimeistä jäivät kiinni keväällä kasvaneiden tulppaanien juurelle. Tulppaanien, joiden kasvattamiseen oli käytetty viime jouluna tontuilta saatua taikanokea, joka oli saanut kukat kertomaan vitsejä. Ne olivat olleet niin hävyttömiä että lopulta naapurit olivat ystävällisesti vihjailleet josko tulppaanit voisi hiljentää millä tahansa keinolla. Ooga oli myynyt kukat kiertävälle kauppiaalle, eikä kukaan tiennyt miten tarina oli tästä jatkunut.

    “Tämä on viestin ykkösosa.” Saliver katsoi myrsymaasturin keulalle olevaa kuplaa ja luki viestin: Apua tarvitaan. “Selvä.” Saliver totesi kuivasti ja odotti että Ooga saisi viestin kakkoskuplan avatuksi. 80-luvun katoamistapaus Villimiehen rannalla. “Hei, tämä on se sama ranta, josta äiti on kertonut. Se poika katosi, kävi äidin kanssa samaa koulua aikanaan. Olenkin aina välillä ajatellut, että meidän pitäisi selvittää tämä mysteeri!” Ooga alkoi innostua aiheesta ennenkuin oli edes saanut luettua viestejä loppuun. Saliver kaivoi loput viestit kukkapenkistä. Iiro on löydettävä. Terveisin Kauko Mutaoja. Miksi kutsutaan Aurajoen rannalla tapahtuvaa yhdyntää? Aurajyystöksi.

    “Noniin, noniin, hetkinen, hupituhka ei siis rajoitu pelkkiin kukkiin!” Ooga tuhahti mutta alkoi sitten kuitenkin nauraa huonolle vitsille. Saliverkin pyyhki silmäkulmiaan naurunremakan alkaessa hiljentyä. Kun kaksikko oli ottanut kaiken irti härskistä vitsistä, he vakavoituivat ja alkoivat pohtia viestiä.
 

    “Eli Kauko tarvitsee apua kymmeniä vuosia sitten tapahtuneessa katoamistapauksessa.” Ooga sanoi ja luki viestin vielä uudelleen. Hän luki tietysti ääneen myös turkulaisen panovitsin ja he molemmat nauroivat sille vielä kerran. Sitten kuplat puhkesivat ja viestit katosivat. Oli aika alkaa töihin. Tämä oli heidän ydinosaamistaan.

 Viime jouluna he olivat auttaneet uhvoa korjaamaan heidän pellolleen pudonneen uhvoaluksen, joten yhden kadoneen pojan löytyminen olisi lasten leikkiä siihen verrattuna. Sitäpaitsi tähän he voisivat pyytää apua äidiltään, joka ei ollutkaan jäänyt asumaan viemäreihin imeydyttyään vessanpönttöön, vaan oli jatkanut matkaansa Villimiehen vesistöihin ja eli siellä nyt vedenneitona. Äiti tietäisi varmasti jotain tästäkin tapauksesta, sillä äiti oli viisain kaikista. Ennen tehtävän aloittamista heidän pitäisi kuitenkin hakea matkaeväskarkit ja Lari Kaarillakin taisi olla jonkinlaista lenkinpätkää kiukaalla hautumassa..  

    

Juhannustarina osa 4

     “Niin, tämä on se katoamistapaus, tai siis hukkumistapaus, tai siis yksi niistä.” Kauko raapi leukaansa, johon yritti kasvattaa jonkinlaista partaa. Hänelle oli kerran sanottu, että parta oli miehen mitta. Kauko ajoi kyllä kaikki seitsemän partakarvaansa säännöllisesti (koska uskoi äidin sanaa, että ajamalla ne vahvistuisivat) mutta tänä aamuna äiti oli ollut pesemässä vessan ikkunaa heti aamusta, eikä Kauko ollut ehtinyt suorittaa kaikkia aamurutiinejaan. “Joo, siis Villimiehen rantaanhan on nyt tiettävästi kirjoitetun historian aikana hukkunut ainakin kolme lasta mutta minua kiinnostaa erityisesti luokkakaverini Iiro Uskonlahko.” Ville naputti mukanaan tuomaa artikkelia sormellaan ja Kauko mietti nuolisiko hän Villen sormet puhtaiksi, mikäli niihin menisi kirsikkahilloa. Oletettua kirsikkahilloa. 

    “Tämä!” Ville nosti sanomalehtitekstin Kaukon silmien tasolle ja nojautui itsekin hieman eteenpäin. Villen hiusrajassa vilisti pieni saukon näköinen kuoriainen, joka ilmeisesti söi hiustupen juuressa olevaa kuollutta solukkoa. Se vaikutti kiireiseltä ja katosi syvemmälle päälaen taa. Kauko siirsi katseensa kuoriaisesta ja soi ajatuksen tuolille. Hän pelkäsi että se antaisi periksi, Ville putoaisi ja hän menettäisi ainoan maksavan asiakkaansa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan Ville jatkoi tarinaansa vaihtaen äänenpainoaan aina kimeästä piipityksestä synkkään kurlutukseen. 

    “Tiesitkö, että me olemme Iiron kanssa sukua? Ei, älä vastaan, minäpä kerron, ei, et tiennyt, koska minäkään en tiennyt. En ennenkuin viime viikolla, kun selvisi, että meillä on yhteinen täti kaukana Auraasian viidakossa. Eikä siinä vielä kaikki, täti on kuollut, rauha hänelle." Ville painoi päänsä ja teki hätäisen ristinmerkin, tai jotain sen suuntaista. Hän ei täysin muistanut miten se tehtiin oikeaoppisesti, vaikka olikin käynyt rippikoulun. Sinne hän oli mennyt ainoastaan siksi, että naapurin mummu oli luvannut antaa kultaisen ristikaulakorunsa tälle heti kun rippivalat olisi vannottu. Ville oli muuttanut ristin rahaksi ennenkuin mummu oli saanut juhlissa tarjoillun laihan kahvinsa juotua. Rahoilla Ville oli ostanut osuuden puoliperävaunuyrityksestä, joka kuljetti marsujen kynnenleikkuulautoja Purolaan. Yritys oli menestynyt lopulta yllättävän hyvin ja Villeä harmitti että hän oli myynyt osakkeensa kun firma oli vasta aloittelemassa nousukiitoaan. Hän ei ollut lopulta uskonut tarpeeksi moiseen hömppään, koska kuljetusala saattoi olla epävakaata. Tämä kuitenkin opetti hänelle, että bisneksessä ei koskaan voinut olla täysin varma mistään.

    Kauko huomasi kuuntelevansa Villen selostusta tämän tädin elämästä hieman puolella korvalla ja miettivänsä mitä he tekisivät äidin kanssa sunnuntaina. Ehkä he menisivät metsään katsomaan josko sieltä löytyisi jäniksen paskaa. “..ja sitten hän löytyi jättimäisen boan jätösten joukosta ja hänet tunnistettiin ainoastaan kalliista kaulakorustaan ja kirkkaan pinkistä kynsilakasta.” Kauko nosti katseensa jälleen Villeen, joka jatkoi häiriintymättä kertomustaan: “Täti jätti jälkeensä massiivisen omaisuuden, joka on jaettu minun ja Iiron kesken. Tässä on nyt vaan sellainen pieni murhe, että Iiro on, kuten todettua, kuollut. Tai siis häntähän ei ole suostuttu toteamaan kuolleeksi ennenkuin ruumis löytyy, eikä tuohon järveen hukkuneita ole ikinä löydetty. Virta lienee vienyt kalmot jonnekin paremmille maille tai kalat syöneet tai mitä nyt sitten onkaan tapahtunut mutta..” Ville heilutteli lehtiartikkelia ja Kauko pyöritteli silmiään. Hän yritti saada suunvuoron siinä onnistumatta. Lopulta Ville hiljeni mutta nousi ylös ja alkoi kävellä ympyrää pienessä huoneessa. Kenkien natina kaikui tilassa ja Kaukosta se kuulosti hieman etanoiden valitusvirreltä. Apua, eikai kenkiä sentään oltu tehty elävistä etanoista??

    “Eli ymmärsinkö nyt oikein, että sinä haluat että minä etsin.. öh, kahdeksankymmentäluvulla hukkuneen luokkakaverisi, joka onkin yllättäen sinun sukulaisesi. Olet jo maksanut ennakkomaksun Villiviidakon perinnönvälityspalvelulle ja tädin omaisuus on sinun heti kun Iiro.. tuota noin, löytyy, tai siis julistetaan kuolleeksi, jolloin sinä olet ainoa perijä?” Kauko kertasi Villen tarinan ja kaivoi muistiinpanovälineet pöytänsä laatikosta. Kynää tavoitellessaan hän melkein löysi oman serkkunsa antaman sulkakynän mutta tarttui kuitenkin viime hetkellä paksuun mainoskynään, jonka muste piirtyi katkonaisina viivoina ja raapi paperin rikki. Tästä tehtävästä hän ei selviäisi yksin, oli haettava apua kokeneemmilta.

Juhannustarina osa 3

    Yksityisetsivä Kauko Mutaoja kaivoi laukustaan kuivuneen siankorvan, pari tennispalloa, purkkapaketin ja lopulta toissavuotisen joululahjan mukana tulleen myslipatukan, jota oli jemmannut pahan päivän varalle. Kasattuaan kaiken pohjattomasta kassistaan löytyneen tavaran pöydälle, hän totesi, että kauan kadoksissa ollut sulkakynä ei ollut sielläkään. Kynä oli lahja Kaukon serkulta, joka oli tiettävästi tullut ufojen nappaamaksi viime joulun tienoilla. Asiasta ei ollut täyttä varmuutta mutta Kauko uskoi tähän, sillä hän oli saanut serkultaan kortin muutama viikko sitten ja siinä tämä oli kertonut asuvansa tätä nykyä uhvon ulkovarastossa ja olevansa lähtökohtaisesti melko onnellinen. Tämä fakta yhdistettynä siihen, että kynällä oli äärimmäisen hyvä kirjoittaa, sai Kaukon kaivamaan kynäänsä kaikista mahdollisista paikoista. Hänen olisi todellakin löydettävä se mutta nyt olisi lounaan aika. Nälkäisenä ei ainakaan voinut löytää muuta kuin oman sisäisen raivonsa. 

 

Tälläisen kortin serkku oli lähettänyt. Siinä oli todennäköisesti joko serkku itse tai uhvo.

 

    Mutaoja otti jääkaapistaan pienen rasian, jossa oli hänen äitinsä valmistamaa kanapataa. Se sisälsi kanan lisäksi pieniä ananaspaloja, jotka maistuivat erityisen hyvältä imettyään itseensä kaakkois-japanilaista vihreää soijakastiketta. Etsivä asetti syliinsä pienen lautasliinan, otti pöydällä olevasta kynäpurkista haarukan (huomaamatta että hänen etsimänsä sulkakynä oli samassa purkissa. Se oli vain sattumalta niin täynnä kaikkea, että kaunis sulka hukkui mainoskynien, viivottimien ja sukkapuikkojen joukkoon. Kauko ei koskaan pitänyt tavaroitaan järjestyksessä, eivätkä ne lähtökohtaisesti muutenkaan ikinä löytyneet sieltä mistä niiden kuuluisi. Tämä tekeekin Kaukon tarinaan suuren paradoksin, sillä hän työskentelee yksityisetsivänä mutta ei löydä edes saman parisia sukkia aamuisin.) ja alkoi lapioida ruokaa suuhunsa. Hän oli juuri saanut tyhjennettyä ruokakipponsa kun hänen toimistonsa ovi aukesi niin rehvakkaasti, että Kauko ehti jo pelästyä sen irtoavan saranoiltaan. 
    “Nyt kuule Mutaoja, nyt jos koskaan tarvitaan tosietsivän taitoja!” Sisään tullut henkilö lähes huusi asiansa ollessaan vielä puolittain rappukäytävässä. Kauko laski haarukkansa, pyyhki suunsa rauhallisesti ja käänsi sitten ruskeat silmänsä tulijaan. Hän tiesi että tästä tulisi pitkä iltapäivä. Onneksi hän oli juuri ehtinyt syödä. 
    Siinä missä Mutaoja oli pitkä, hoikka, hontelo, tummasilmäinen ja hieman vetäytyvä hahmo, joka asui äitinsä kanssa, koska pelkäsi pimeää ja hämähäkkejä, sisään astunut henkilö oli tämän täydellinen vastakohta. Ville Vihermaa tuntui täyttävän koko huoneen pelkällä läsnäolollaan. Hän oli kammannut pikkuhiljaa harvenemassa olevan tukkansa sellaiseen muottiin, että alkava kaljuuntuminen ei näkyisi ulospäin, ei ainakaan ennenkuin hän ehtisi Bulgariaan peräkylän klinikalle hoitamaan ongelman. Ville oli pukeutunut muodikkaaseen säkkikankaasta olevaan pukuun, kädessä kiilteli avaruusromusta koottu rannekello ja jaloissa etanan nahasta tehdyt avokkaat. Ville oli jo lapsena tiennyt että hänestä tulisi jotain, rikas, kuuluisa ja nimekäs henkilö. Sitä tämä totta totisesti oli, osittain Mutaojan ansiosta, sillä tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen palvelus mitä Ville tuli Kaukolta pyytämään. 
    Kauko oli aiemmin etsinyt Villelle tämän kadoksissa olleen huumorintajun, hänen yrityksensä verohelpotuspaperit, hänen oman henkilökohtaisen pankkitilinsä tunnukset, Villen naapurin mummon ja tämän kissan sekä Volmarin avaimet. Ihan vain noin muutamia mainitakseni. Ville pyöritti kahta omaa yritystä, Kissalan kusi OY ja huumorintajuttomat älykääpiöt. Jälkimmäinen oli oikeastaan nelosdivarin häntäpäässä sinnittelevä shakkijoukkue, joka oli naamioitu näyttämään rikollisjengiltä. Ville ei koskaan halunnut puhua yrityksistään sen tarkemmin, eikä Kauko kysellyt. Niin kauan kun tämä maksaisi laskunsa, Kaukoa ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa kuinka Ville rahansa tienasi tai vahingoitettiinko etanoita kun niistä valmistettiin kenkiä. (vai saatiinko niiden nahka irti jollain mekaanisella, etanaa säästävällä keinolla.)  
    

    “Nyt, Mutaoja, kautta Ritva Vähäkrampin pallien, nyt on tosi kyseessä!” Ville vauhkosi ja istui retkituolille, joka toimitti Kaukon toimiston vierastuolin virkaa. Hänellä oli aikanaan ollut hieno, nahkainen nojatuoli juuri tuossa samassa paikassa mutta se oli kadonnut Kaukon serkun mukana. Hän ei ollut varma olisiko se saatu salakuljetettua uhvoaluksessa avaruuteen asti mutta se oli saattanut yhtä hyvin materialisoitua lähimetsikköön sammakoiden bilealustaksi, kuka tietää. Retkituoli toimitti vallan hyvin vakavaa roolia vierastuolina. Ville istui tuolille rennosti nojaillen ja heitti Kaukon työpöydälle vanhan lehtileikkeen, jonka reunassa oli kahvitahra ja jotain muuta, tahmeaa, ehkä kirsikkahilloa. Kaukon olisi tehnyt mieli hieman nuolaista sitä mutta hän keskittyi sen sijaan itse artikkeliin. Sitäpaitsi tahraan tuntui takertuneen jotain, joka näytti hämähäkin takajalalta. Ajatus puistatti Kaukoa mutta samaan aikaan myös jollain lailla hieman innosti..

Juhannustarina osa 2

 Nykyaika. Ei varmuutta mikä vuosi tai päivämäärä mutta sanotaan että eletään aikaa kun älypuhelimet ja kiihkeä someraivo on jo keksitty

    Napsu Mastokadunpätkä kirosi puoliääneen, kun hänen limenvihreän lasikuituharavansa varsi napsahti poikki kuin kuiva risu. Haravoiminen oli terapeutille mitä parhainta terapiaa ja sitä Napsu oli päättänyt tänään tehdä, siis vaikka naapuri mylvisi jälleen vesipuhvelin lailla tehdessään joogaharjoituksia takapihallaan tai vaikka itätuuli pyörittäisi tielle kokonaisen myrkkypilven, kuten toissaviikolla oli käynyt. Tähän mokomaan haravan katkeamiseen hän ei ollut kuitenkaan varautunut. Napsu toimi terapeuttina ja henkiökohtaisena kuuntelijana kaikille, jotka tarvitsivat moista palvelua. Toisinaan hän laskutti palveluksensa kyseenalaisessa valuutassa mutta yleensä normaali verokortti, kuppi kahvia ja juustopiirakka toimivat korvauksena. 

    Mastokadunpätkä oli aloittanut kesälomansa hieman etuajassa, sillä Omituisten otusten terapialinjalla oli ollut hetken aikaa niin hiljaista, ettei sitä kannattanut edes pitää auki. Tämä sama ilmiö tapahtui yleensä joka kevät, hetkellinen rauha, jonka jälkeen linjat kiehuisivat kuumana kuin ravun elävältä keittämiseen tarvittu vesi. Hän oli siis sallinut itselleen pienen hengähdystauon ennenkuin muiden paras lomakausi alkaisi kunnolla ja saisi omituiset otukset toden teolla kimpaantumaan. Sitten linjoille tulvisi jälleen puheluita kaiken maailman maahisilta ja elämänsä sotkeneilta jälkihoitajilta, jotka tarvitsisivat kuuntelijaa. Toki hän voisi siinä samassa hoitaa pihansa haravoinnin mutta toisinaan hänen piti hieman keskittyäkin asiakkaansa huolien ratkaisemiseen, joten silloin haravoiminen ei onnistuisi. Ei siksi, että Mastokadunpätkä ei pystyisi tekemään kahta asiaa samaan aikaan, tottakai pystyi, olihan hän tekevä nainen, vaan siksi että haravoinnin mukanaan tuoma terapeuttinen vaikutus haihtuisi savuna ilmaan muiden murheita kuunnellen. Ei, oli paras pitää omat ja vieraiden terapiat erillään. 

    “Perhana!” Napsu heitti katkenneen haravansa pusikkoon ja katseli, kun päätön rotta juoksi sen perään kuin paraskin metsäkoira. Rotta oli jäänyt Napsun pyydykseen mutta kieltäytynyt kuolemasta. Normaali ihminen olisi miettinyt miten tämä oli oikeastaan edes mahdollista mutta Napsu oli, kuten todettua, Omituisten otusten terapialinjan perustaja, joten sanaa mahdoton ei ollut sen enempää hänen, kuin kauan sitten kuolleen sotasankari Napoleoninkaan sanakirjassa. Rotta leikki haravan varrella aikansa ja Napsu haki sen sitten pois puskasta. Haravan siis, rotta jatkoi juoksuaan kohti tontin reunaa. 

    Koska päivä oli mennyt aivan toisin kuin suunniteltu, Napsu palasi kartanoonsa eteläsiiven puisesta ovesta ja käveli keittiöön. Ajatuksissaan hän oli törmätä Samuun, joka seisoi keskellä keittiötä ja raapi muniaan. “Katso, tästä lähtee tälläinen pieni kuorrutus. Kuoriutuukohan näistä kohta jotain eläimiä?” Samu näytti kolmea pienessä korissa möllöttävää kirjavaa munaa, jotka hän oli löytänyt kartanon mailta. Hän raapi yhtä niistä varovasti kynnellään. Napsu kurkisti koriin, jossa munat lepäsivät pehmeän ruudullisen kankaan päällä. Samu piti äärimmäisen hyvää huolta munista ja Napsu toivoi mielessään,että niistä kuoriutuisi lohikäärmeen poikasia tai kilpikonnia, vaikka todennäköisesti nuo olivat jonkun pikkulinnun munia. Samusta tulisi hyvä isä. Vaikka tämä näyttikin tatuoituine käsivarsineen, hieman vatsakkaine jykevine ruumiinrakenteineen ja piikkisuorine hiuksineen hieman pelottavalta, jopa pikkuisen rumalta, tämä tuli kuitenkin hyvin toimeen kaiken elollisen kanssa. Oli alunperin Samun idea pitää päätön rotta pihapiirissä karkottamassa pahoja henkiä. Napsu ei tokikaan uskonut että minkäänlaiset henget kiinnittäisivät rottaan mitään huomiota mutta ei sanonut tätä ääneen Samulle. Mies kun oli pohjimmiltaan kovin herkkä ja hieman hiljainenkin. 

    “Nuo vanhat lehdet voisi varmaan viedä kierrätykseen.” Samu puheli ja käänteli munia parempaan asentoon. “Ne löytyivät ullakolta kun kävin etsimässä munille sopivaa pesää.” Napsu hymähti tälle ja alkoi selata haravakatalogia. Ostaisiko uuden limenvihreän haravan vai olisiko aika vaihtaa väriä? Toisaalta hän voisi valjastaa Samun pihatöihin, olisi tämänkin aika alkaa tienata elantoaan, joten ehkä hänen pitäisi kysyä minkä värisellä haravalla tämä mieluiten työskentelisi. Napsu oli juuri aikeissa tiedustella aiheesta keittiössään hääräävältä miesoletetulta, kun hänen silmiinsä osui pöydällä lojuvan vanhan aikakausilehden etusivu:



                                  



“Tämä olikin jännä tapaus, muistan että tästä puhuttiin jo silloin kun olimme ala-asteella. Se oli muuten sama koulu, jossa tämä kadonnut poika kävi. Tosin sehän oli meitä aika monta vuotta vanhempi.” Napsu jutusteli ja selasi katoamistapauksen lehden kolmannelta sivulta. 
“..hmm..Tässä! Kuunteleppas tätä!” Mastokadunpätkä totesi puoliääneen keittiössään seisovalle, munia hellivälle miehelle, jonka hän oli ottanut kartanoonsa asumaan koska, miksipäs ei. Olihan tuo turjake tokikin ilo silmälle.

    “..kevään korvalla poikajoukko oli viettämässä iltapäivää Villimiehen rannalla. Kukaan ei tiedä varmasti mitä tapahtui mutta äkisti yksi pojista oli joutunut veden varaan. Kukaan muu rannalla olijoista ei tiedä miksi Iiro Uskonlahko, 12, päätyi järveen. Ilma oli keväisen viileä ja vesi vielä kylmää, joten pojat eivät olleet uimareissulla. On epäselvää kuinka kauan poika ehti olla vedessä ennenkuin hänen katoamisensa huomattiin. Paikalla olleet luokkatorverit olivat vähäsanaisia tapahtuneesta. Poliisi tutkii tilannetta mutta myös meedio, Lepran sairasauto OY, Saimaan pappi ja kaksi poikien opettajaa ovat osallistuneet tapahtumaketjun selvittelyyn. 

    “Tämä ei ole ensimmäinen hukkumistapaus tässä samassa paikassa.” Paikallispoliisi Pöttönen toteaa ja osoittaa vakavana kohti järveä. “Tällä paikalla on kadonnut lapsia ennenkin, tosin ei moneen vuoteen. Uimaranta oli uimakiellossa useita vuosia edellisen hukkumisen jälkeen mutta koska nämä kakarat aina vaan palaavat tänne samalle seudulle, on kaikenlaisten kieltojen asettaminen turhaa. Sitä joudutaan sitten vaan valvomaan ja tietäähän sen miten paljon paperityötä sekin vaatii. Hukkukoot mielummin. TÄTÄ ET SITTEN KIRJOITA SINNE LEHTEEN!” Poliisi huutaa vielä ja kaivaa taskustaan kuivuneen sikarin. Poliisikin on selvästi järkyttynyt tilanteesta. 

    Tapauksen pariin on palattu toisinaan mutta juurikaan mitään uutta tietoa ei ole ilmaantunut. Tämän tapauksen jälkeen Villimiehen ranta hiljeni lopullisesti ja tällä hetkellä uimarannan paikalla on vain pieni muistolaatta ja jonkinlaisen palvontapaikan jäännökset. 

“Katso, tässä on aika hieno kuvakin. Ilta-aurinko paistaa melko aavemaisesti ja ..hetkinen, onko tuo..Ei voi olla? On se! Tuo tuossa kuvassa on meidän vanha, siis ikivanha, historian opettaja Ritva Vähäkramppi! Liekö vielä elossa, sehän tuntui olevan ainakin satavuotias silloin kun..Kuunteletko sinä?" Napsu laski lehden käsistään ja katsoi miesoletettua, joka nosti katseensa nolona munapesästä. “Kuuntelen mutta minusta tuntuu että nämä ovat alkaneet kuoriutua..” “Voi Jeesus, no näytä nyt sitten..”