Juhannustarina osa 18

     “Onko tämä ihan turvallista?” Ooga pohti puoliääneen ja katseli, kun heidän vedenneidoksi muuttunut äitinsä nousi pintaan Villimiehen aalloista. Oli alkanut tuulla ja järven vesi näytti kevyine vaahtopäineen hieman arvaamattomalta. “No mikä nyt on turvallista kenellekin.” Saliver vastasi ja piti myös katseensa äidissä, joka oli nyt uinut kuuloetäisyydelle autettuaan pahaa aavistamattoman yksityisetsivän läpi toiseen ulottuvuuteen vievästä portaalista. Kauko ei ollut ehtinyt edes säikähtää, niin nopeasti kaikki oli käynyt. Saliver ja Ooga olivat seuranneet tilannetta kauempaa rannalta.

    “Nyt vaan odotellaan, niinkö?” Saliver tokaisi ja heitti äidilleen paketillisen grillimakkaraa. Neito repi paketin auki ja söi kolme neljästä makkarasta viidellä haukkauksella ja kaivoi viimeisen makkaran käsiinsä samalla kun tarjosi tyhjää pakettia rannalla odotteleville lapsilleen. 

    “Juu.” Hän tokaisi nielaistuaan viimeisen palasen. “Portaali sulkeutuu keskiyöllä, joten meillä on tässä vielä hyvin aikaa. Oletettavasti Mutaoja tulee kuitenkin takaisin muutamassa tunnissa. En usko että hän haluaa keikuttaa rinnakkaistodellisuutta yhtään sen enempää kuin mitä Iiron löytämiseen menee. Hän etsii tämän ja tuo hänet takaisin. Mikäli te kakarat haluatte mennä juhlimaan juhannusta vaikka tivoliin, niin minä kyllä päivystän täällä. Tulkaa takaisin, sanotaanko vaikka hetki ennenkuin nakupelle nauraa viidennen kerran, niin luultavasti Kauko on silloin jo palannut.” Ooga ja Saliver nyökkäilivät. “Ja tuokaa vielä yksi grillimakkara. Saa olla vaikka vähän nuotiossa palanut.” Sen sanottuaan vedenneito sukelsi aaltoihin ja Ooga ja Saliver lähtivät tallustelemaan kohti Siltaheimosenkujalla sijaitsevaa kotitaloaan.

    “Mennäänkö käymään siellä tivolissa?” Ooga kysyi Lari Kaarilta, joka lateli viimeisiä grillimakkaroita vanhaan luottogrilliinsä. He olivat paistaneet varuiksi useamman makkaran mikäli Signekin sattuisi olemaan paikalla kun he palaisivat järven rannalle. Myös Lisko tuntui pitävän makkarasta, joten sitä piti olla riittävästi. 

    Saliver selasi näköradiolaitettaan, josta näkyi suoraa livekuvaa avaruusasema Kökköpökäleen takapihalta. Hän toivoi että uhvo tulisi vilkuttamaan ja kenties läski jäniskin näyttäytyisi suorassa lähetyksessä. Toistaiseksi ruudulla näkyi vain kuukulkuekävelyllä eksynyt, sittemmin dementoitunut öströnautti, joka vilautteli kuluneita jalkapohjiaan kameralle saaden siitä jonkinlaista iloa. Saliver huokaisi äänekkäästi ja sulki laitteen. “Joo, mennään käymään tivolissa ja sitten sieltä suoraan takaisin järvelle. Eikös äiti sanonut että Kaukolla kestää reissuun todennäköisesti vain muutama tunti. Haluan olla paikalla kun hän palaa kertomaan mitä Iirolle on tässä vuosien varrella tapahtunut.”

Vaaleahiuksinen maailmanpelastajakaksikko Ooga ja Saliver, heidän asuinalueensa puistonvartija Lari Kaari ja tämän lemmikkiorava Lisko pakkautuivat kaikki myrsymaasturin kyytiin ja lähtivät ajelemaan hiljaista kierotietä kohti kaupungin laidalla majoittuvaa tivolia. Muutama tunti ennustajaeukon teltassa, painottomassa pallotuolissa, kuristajavilliviinin kutituksessa, maailmanmatkaajan juttujen pauloissa ja ennenkaikkea oravakuiskaajan temppujen parissa harhauttaisivat ajatukset hetkeksi meneillään olevasta tehtävästä. Olihan heilläkin oikeus pieneen vapaa-aikaan, varsinkin juhannuksena.

Juhannustarina osa 17

     Kauko kurkisti varovasti rappukäytävään ajatellen, että ehkä peikko olisi sittenkin päättänyt juuri tänään tulla perimään vuokriaan. Siis siitäkin huolimatta että oli juhannusaatto. Vaikka missään ei näkynyt ketään, Kaukon etsivänvaisto varoitteli silti. Vaisto oli pieni rotannäköinen hahmo, joka istui olkapäällä ja kuiski suoraan korvakäytävään omia neuvojaan. (Tämän takia oli tärkeää, että korvakäytävät huuhdeltiin viikoittain, jotta vaikku ei estäisi viestiä välittymästä.) Jotain oli siis meneillään mutta hän keksinyt mitä se voisi muka olla. Ulkonakin kaikki vaikutti rauhalliselta, edes etanat eivät huutaneet tuskanhuutojaan. Ehkä vaisto oli sittenkin väärässä.

    Kauko katseli ympärilleen ja raapi päätään. Kammokujan ympärillä leijaili kyllä totta totisesti jollain lailla outo tunnelma. Samassa hän kuuli pientä, heiveröistä ääntä, joka tuli jostain ylempää. Hän katseli hetken ylös ja huomasi sitten, että kolmannen kerroksen ikkunalaudalla seisoi pieni kirjava kissa. Se piti kiinni ikkunalaudasta terävillä kynsillään ja naukui sydäntäriipivästi. Kauko ei varsinaisesti välittänyt kissoista mutta eihän tuota voinut tuonnekaan jättää. Samassa hetkessä oudot aavistukset jäivät Kaukon auttamisvaiston jalkoihin ja tämä lähti kiipeämään vanhoja, lahoja tikkaita ylöspäin vaiston hyppiessä tasajalkaa olkapäällä ja huutaen ääntään käheäksi. Askelma askelmalta kissanpentu läheni ja kohta se alkoi olla jo aivan käden ulottuvilla. Kauko voisi napata sen paidan taskuun ja kiivetä sitten alas. Vielä yksi askelma. Kauko kurkotti kättään, kiskis..

Naps. Ääni ei suinkaan kuulunut askelman pettämisestä vaan siitä, että ikkunalaudalla naukunut kissa oli kaivanut ikkunan raossa olleen puisen paistinlastan ja napautti sillä Kaukoa napakasti suoraan otsaan hymyillen samalla vinosti niin että terävät hampaat kiilsivät auringossa. Kauko-parka oli niin hämmentynyt että ei alkuun edes tajunnut mitä tapahtui. Hänen otteensa lipesi ja viimeinen asia mitä hän näki pudotessaan, oli karvaisen kissan vihreiden silmien ilkikurinen tuike sen vilkuttaessa ikkunalaudaltaan paistinlasta heiluen. Sitten se heitti lastan talon viereiseen ruusupensaaseen ja loikki ketterästi vesiränniä pitkin alas.

Tumps. Kauko tajusi laskeutuneensa johonkin mutta ei kuitenkaan tikkaiden alla olevien rautatiekiskojen päälle vaan.. hetkinen, hän makasi jonkinlaisella pehmeällä alustalla. Patjalla, joka liikkui. Kauko päätteli tämän siitä, että ylhäällä näkyvä taivas vilisti silmissä. Oliko hän kuollut? Ei, mikään paikka ei tuntunut kipeältä. Mutta ehkä kuollessa ei tuntisikaan kipua? Mokomakin kissanpaskiainen! Kauko manasi ja nousi varovasti istumaan. Hän tajusi samalla olevansa pienessä, liikkuvassa vaunussa, joka kolisteli pitkin raiteita. Ahaa, hän oli tippunut onnekkaasti vanhaan junavaunuun. 

Selvä homma. No ei hätää, hän loikkaisi kyydistä kun vaunu pysähtyisi ja vaikka matkaan tulisi pientä kiertotietä, hän voisi nousta ankka airin kyytiin Villiviinilän pysäkiltä. Kauko otti paremman asennon ja sulki silmänsä. Kyyti oli oikeastaan mukavan tasaista. Hän oli varmasti nukahtanut ja heräsi siihen, että viileä vesi ympäröi hänet. Samassa hän tunsi vahvat käsivarret ympärillään ja vedenneidon lihanhajuinen henkäys tuntui korvan juuressa kun Kauko Mutaojan hoikka ruho katosi Villimiehen rannalla vedenpinnan alle.

Juhannustarina osa 16

  Juhannusaattoaamuna Kauko lähti kotoa matkalaukkuineen. Hän jätti äidilleen kirjeen, jossa selitti tilanteensa ja lupasi tulla vielä joskus käymään. Nyt hänen oli kuitenkin mentävä. Kauko odotti kotitalon portailla kyytiään kun muisti sulkakynänsä, joka oli vielä jossain toimiston syövereissä. Hän teki nopean päätelmän, hakeako kynä vai jättää se. Serkku kysyisi kuitenkin ensimmäisenä, oliko kynä hyvä ja toimiva ja haluaisi tietenkin myös nähdä sen joten sulkakynän olisi parempi olla hänen mukanaan. 

 

    Ei nopea pyrähdys toimistolla tehnyt enää suurtakaan viivytystä, niin Kauko Mutaoja päätteli ja lähti kulkemaan työpaikkaansa kohti. Ehkä tämä oli hyväkin idea, hän voisi samalla laittaa oveen lapun jossa olisi tieto siitä, ettei firma ollut enää toiminnassa. Kiinteistön vuokraa keräävä peikko teki velanperintää sivutoimenaan ja saattoi ilmaantua toimistolle milloin huvitti. Yleensä se kuitenkin istui sillan kupeessa pelaamassa korttia työttömän prinssin kanssa huijaten tältä rahaa ja pieniä likööripulloja. Prinssi parka oli toiminut aiemmin pelin päähahmona mutta nopeampien laitteiden korvatessa vanhat tietokonepelit, prinssi oli jäänyt teknologian jalkoihin. Siitä seurasi se, että pelien prinsessa oli kyllästyi odottamaan pelastajaa, värväytyi laivastoon ja opetteli pelaamaan uppopalloa. Tätä nykyä prinssi oli tarpeeton, koska ei osannut tehdä mitään muutakaan kuin pelastaa avuttomia naisia pulasta, eivätkä naiset enää tätä nykyä olleet avuttomia. Peikko viihtyi hitaan prinssin seurassa, eikä tulisi perimään Kaukon vuokria vielä moneen hetkeen. Hän ehtisi paeta. 

 

    Kaukon etsivätoimisto sijaitsi Kammokuja kuusisataakuusikymmentä viidessä. Sen yläpuolella oli vaatekauppa joka myi luonnonmateriaaleista tehtyjä kolttuja. Kauko ei ollut aivan varma mitä nämä luonnonmateriaalit todellisuudessa olivat mutta oli melko varma että Ville osti etanannahkakenkänsä juuri tuosta putiikista. 
    

    Kujan takana meni vanha, hylätty rautatie. Kauko näki siinä toisiaan jonkinlaista liikennettä mutta yleensä rata oli hiljainen. Oli hieman epäselvää mihin se lopulta johti mutta huhu kertoi että siinä oli aikanaan kuljetettu muunmuassa Vihermaan suvun jälkeläisiä järvenrantaan pesulle. Olivat tarun mukaan olleet niin pahoja suustaan, ettei tavallinen saippuapesu tehonnut. Vaunut liikkuivat ilmeisesti maan ja jonkin muun planeetan vetovoiman vetäminä lähes itsestään, vain saippuatelineet ja juuriharjat olivat kalisseet laitoja vasten, näin kerrottiin. Ville Vihermaa itse ei ole koskaan asiasta maininnut, eikä Kauko ole kysynyt, ei vaikka olikin varma että Ville jos joku oli joutunut suun saippuointiin useammin kuin kerran. 
    

    Kauko nappasi vielä kuitenkin muistoksi kuvan kujalta, joka oli ollut hänen työmatkareittinsä niin monen vuoden ajan. Hän piti kovasti myös värikkäistä piirrustuksista, jotka Harri oli käynyt taiteilemassa seinään. Tämä oli tietenkin aikaa ennen kuin hänestä tuli osittain kuuluisa, eikä hän tuolloin ottanut vielä rahaa teoksistaan.

                                    
    

    “Ha, tässähän se kynän pirulainen on!” Kauko hihkaisi itsekseen huomatessaan sulkakynän sojottavan purkissa. Hän kirjoitti sillä lapun, jonka liimaisi oveen: TOIMISTO SULJETTU TOISTAISEKSI, EHKÄ IÄKSI. Sitten hän laittoi kynän varovasti vasempaan rintataskuunsa ja käveli ovelle. Hutera terassituoli seisoi keskellä pientä toimistoa kuin yksinäinen, viimeiseksi rintamalle pystyyn jäänyt sotilas. Kirjoituspöytäkin vaikutti olevan hieman kallellaan. Pieneksi hetkeksi Kauko antoi itsensä pohtia, oliko jättihämähäkki kaiken tämän pelon arvoista, vai voisiko hän oppia elämään sen kanssa. Pidettiinhän hämyjä lemmikkeinäkin.  Lopulta hän päätyi kuitenkin siihen, että kyllä nyt jos koskaan olisi aika aloittaa uusi elämä. 

 

Juhannustarina osa 15

     Kauko Mutaoja vilkuili sivuilleen varmistellen, ettei sen enempää Ville Viherlaakso kuin hänen äskeiset seuralaisensakaan keksisi että hän oli menossa toimistolleen. Hän livahti sisään puoliksi avoimesta ovenraosta, pakkasi nopeasti tärkeimmät tavaransa ja luikki sitten hiljaisin mutta reippain askelin kotiinsa taakseen vilkuillen. Kaukon äiti hääräili hellan äärellä ja kääntyi yllättyneensä kuultuaan oven kolahtavan. 

    “Kuules Kauko.” Äiti aloitti huokaisten ja korjasi hätäisesti kampaustaan, veti tukkapehkostaan pienen viiriäisensulan ja kolme hääpiökurttu-käärepaperia, joista yksi leijaili hiljaa lattialle. Huulipuna oli hieman levinnyt punertaville poskille ja hameen helmassa oli epämääräinen tahra. Kauko ei kuitekaan huomannut mitään, vaan kipitti suoraan yläkertaan ja etsi sieltä matkalaukkunsa. 

    “Tiedätkö sinä miten saan yhteyden serkkupoikaan, siis siihen joka lähti uhvon matkaan viime jouluna?” Kauko katsoi äitiään ja tämä pyöritteli silmiään. “Höpsö, ei Ullevi minkään uhvon matkaan lähtenyt vaan muutti jonkun hääpiön orjaksi kukakuka-laaksoon. Siellä ne kai elelevät ihan onnellisina, ainakin serkkusi äidin Hantan kertoman mukaan. Ja tästä itseasiassa haluaisinkin puhua, katsos kun luulen että sinunkin olisi aika etsiä oma paikkasi maailmassa..” Äiti puhui tasaisella äänellä mutta Kauko ei kuunnellut. Hänen päähänsä mahtui vain jättimäinen hämähäkki ja ajatus siitä, että hän joutuisi samaan järveen pedon kanssa. “Äiti, nyt on niin, että minäkin aion muuttaa. Muuttaa pois kotoa, muuttaa pois tästä kaupungista. Olen pakannut laukut, on aika lähteä, mieluusti jo ennen juhannusta, joka on.. öö, ihan kohta.” Kauko sanoi huomaamatta äitinsä helpottunutta hymyä. 

    “Voi, voi, Kauko-pieni, sehän on iloinen uutinen. Tai siis tarkoitan, että olet aina tervetullut käymään mutta nyt on niin että minä olen tavannut erään hääpiöprinssin ja se aikoo varmaankin muuttaa tänne. Ja tiedäthän, että tämä ei ole kovinkaan iso tämä kämppä ja..” Kauko nyökkäili poissaolevana ja alkoi jo kirjoittaa kirjettä serkulleen. Kukakuka-laakso ei ollut onneksi kaukana, hän ehtisi sinne ankka-airin matkassa neljässä, ehkä kolmessakin tunnissa, mikäli lentäjäksi sattuisi turbo-ankka, joka keskittyi lentämiseen eikä kaakattamiseen. Hän lähtisi parin päivän sisällä, kunhan ehtisi sulkea firmansa, silittää vaatteensa ja laittaa takapihan hölmöheinät kasvamaan syksyä varten. Äiti varmasti ymmärtäisi, kun hän selittäisi tilanteen tälle vielä kerran. 

Kyllä, lähtöpäivä osuisi juhannusaattoon mutta ei hätää, ankat lensivät silloinkin ja lisäksi äiti olisi tuolloin niin kiireinen, ettei ehtisi itkeä hänen peräänsä.

Juhannustarina osa 14

     “Huh, olipahan ilta.” Harri Viskilä pudisteli päätään tuijottaessaan omaa kuvaansa pienen vessan peilistä. Hän huuhteli kasvojaan kylmällä, limaisella vedellä, jota epäkunnossa oleva hana tiputteli hiljalleen hänen känsäisille käsilleen. “Onko sinulla jotain terävämpää juotavaa kun tätä keijumehua? Onko terhorommia?” Kuului hiljainen, hieman säälittävä ääni jostainpäin Viskilän keittiötä. Ääni kuului Eero Apajalle, hänen vanhalle luokkakaverilleen, jonka kanssa he tapasivat kerran vuodessa, yleensä näin alkukesän korvilla. Porukkaan kuuluivat myös Ville Vihermaa ja Esa Näkymätön, jotka olivat lähteneet viisaina miehinä kotiinsa jo ennenkuin tammenterhorommi oli tuotu pöytään. Tämä nelikko oli päättänyt jo kauan, kauan sitten, että he pitäisivät yhteyttä vaikka mitä tapahtuisi. Kerran vuodessa he tapasivat jossainpäin maailmaa, joivat, söivät ja ennenkaikkea puhuivat kaikesta. Kaikesta muusta paitsi Iirosta. Jos joku aloitti keskustelun, joka uhkasi viedä heidät tuohon lapsuuden kevätpäivään, joku toinen otti asiakseen keskeyttää tämän. Edellinen ilta oli kuitenkin ollut poikkeus. 

    Eero oli kertonut, että aikoisi muuttaa Uzon viidakkoon pelastamaan harvinaisia siemenpyöryköitä syöviä myyriä, eikä ollut varma koska pääsisi seuraavan kerran yhteiseen tapaamiseen. Hän oli kielloista, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta ottanut puheeksi Iiron katoamisen, koska koki, ettei pystyisi keskittymään mihinkään ellei asiaa käytäisi läpi. Hän oli aloittanut: “Minusta tuntuu, että olen nähnyt Iiron toisinaan jossain. Olen varma, että hän tuli minua vastaan liikennevaloissa, kerran jäätelökioskin jonossa, hän oli päiväkodin pihalla pelaamassa uppopalloa..”   

    Eeron päästyä vauhtiin, muutkin uskaltautuivat kertomaan vastaavanlaisia kohtaamisia. Esa oli varma että Iiro oli tullut hänen pitämäänsä sarjakuvapuotiin ja ostanut sieltä vuoden -88 Aku ankan. Kassalla tämä oli vinkannut hänelle silmää ja poistunut kadulle niin nopeasti, ettei Esa ollut ehtinyt perään. Ville puolestaan kertoi, että Iiro oli soittanut ja pyytänyt hänen firmaltaan kuljetusta siihen osoitteeseen, jossa tämän kotitalo oli aikanaan sijainnut. Talohan oli sittemmin palanut ja nyt tontila kasvoi menninkäismetsä. Maksu oli tullut tilille mutta se oli maksettu oravamaan kukkavaluutassa, eikä sitä voinut jäljittää. Harri kertoi myyneensä erään fallostaulunsa nimettömälle ostajalle ja kun taulua oli tultu hakemaan, lähetti oli kuitannut taulun nimellä Iiro Uskonlahko. Hän oli huomannut asian vasta muutaman päivän päästä. 

    He olivat muistelleet varovasti Iiron katoamispäivää mutta päätyneet lopulta siihen, ettei asia murehtimalla enää siitä muuttuisi. He olivat kaikki jatkaneet elämäänsä ja tyytyneet siihen, ettei Iiron kohtalo koskaan selviäisi. Villekään ei maininnut salaisesta sukulaisuussuhteestaan Iiron kanssa. Ehkä hän kertoisi toisille, mikäli Kauko Mutaoja löytäisi Iiron tai keksisi mitä tälle oli tapahtunut. Kauko oli hyvä etsivä, ei epäonnistunut koskaan.    

     “Ei hitto, on kai se pakko lähteä valumaan kotia kohti.” Eero Apaja piipitti tuskaisena ja joi vielä kulauksen biovaarallista nestettä, jota valui Harrin keittiönkin hanasta. Taiteilijoilla ei totisesti ollut helppoa mutta voisi kai tuo nyt tehdä edes pikkuisen putkiremontin. Ville tietäisi varmasti kevytyrittäjän, vaikka Rumikin hääpiöyhteisöstä. Jonkun näppärän hahmon, joka tulisi laittamaan vesiasiat kuntoon halvalla. Harrilla oli tiettävästi aina kaikenlaisia projekteja, avajaisia, porsastelujuhlia, ensi-iltoja, ties mitä kilpikonnan ristiäisiä ja rientoja ja lisäksi tämä oli oletettavasti jo immuuni omalle hanavedelleen, joten asia ei varmaankaan vaivannut Harria. Toisaalta vesi maistui hieman aniksen ja jalkahien risteytykselle, joten kyllä kai sitä pahimpaan janoonsa joi. Eero mietti ja kulautti nesteen kurkkuunsa. Uzon viidakossa ei varmasti saisi näinkään hyvää vettä. 

    “Olipa hyvä että saatiin vähän puhuttua asioista.” Harri sanoi ja nojasi keittiön ovenpieleen. “Aijoo, hei, unohdin sanoa että hanavesi ei ole juomakelpoista. Naapurin hääpiöt ovat uittaneet vintillä olevassa varaajassa karvaisia varpaitaan ja oletettavasti myös kusseet sinne, joten meille on tulossa putkiremppa. Siis heti kun hääpiöt on häädetty. Siihen voi tietysti mennä jokunen kuunkierto, kun ne ovat monen mielestä niin söpöjä, että häädön vastustajia löytyy aina. Varsinkin yläkerran Raipe on kovasti sitä vastaan mutta hän pelaakin niiden ryökäleiden kanssa pokeria aina maanantaisin, eikä juo vettä.” Harri jutusteli eikä huomannut, kun Eeron naama muuttui ensin valkoiseksi, sitten vihreäksi ja lopulta tämä alkoi kakoa keittiön lavuaarin päällä. Harri tietenkin uskoi tämän johtuvan eilisestä rommista ja hymyili myötätuntoisena vanhalle lapsuudenystävälleen. 

Juhannustarina osa 13

 ..portaalista voi kulkea samanaikaisesti useampi henkilö. Oletettavasti rajaton määrä.” Villimiehen rannalla elelevä vedenneito nyökkäsi heilutteli kimaltelevaa pyrstöään. “Minä ainakin haluan lähteä käymään toisessa ulottuvuudessa! Eli tulen tänne järveen uimaan juhannuksena ja siitä sitten vaan menoksi?” Nemo hieroi käsiään yhteen ja ehti jo miettiä mielessään, että pyytäisi vedenneitoa liittymään seuraansa. Neito kuitenkin nauroi hyväntuulisesti ja katseli joukkiota sinisillä silmillään. “Ha, kumpa vain asia olisikin noin yksinkertaista.” Hän totesi ja vakavoitui sitten. “Tämä ei ole mikään huvipuiston pellejuna, jossa voi huvitella mielensä mukaan. Ymmärrätte varmasti kaikki, että rinnakkaistodellisuudessa ihmiset elävät omaa elämäänsä. TE elätte omaa elämäänne siellä tässä samassa hetkessä, ajassa, paikassa. Kukaan ei voi tuosta vaan hypätä toiseen todellisuuteen ilman, että se vaikuttaa jollain lailla molempiin suuntiin. Kuten näiden kolmen viimevuosikymmeninä kadonneen tapaukset ovat vaikuttaneet täällä kulkevien elämään, toisten elämään enemmän, toisten elämään vähemmän.” Neito kertoi ja katseli kun kauempana rannalla Kauko Mutaoja alkoi heräillä. Tämä katseli ympärilleen ensin hölmistyneenä, sitten hätääntyneenä muistaessaan miksi oli alunperin pyörtynyt. 
    

    “Kauko, tuleppa tänne.” Vedenneito heilautti siroa kättään kiinnittääkseen Kaukon huomion. “Sinun pitää kuulla tämä.” 
    

“Ööö, tuota, minusta tuntuu että äidillä taisi jäädä imuri päälle. Minun pitäisi varmaan mennä kotiin..” “Älä nyt, tule tänne, tämä on tosi mielenkiintoista!” Nemo nousi ylös ja lähti kulkemaan Kaukoa kohti. “Se on tosi tehokas imuri, sitä ei voi jättää vartioimatta..” Kauko yritti päästä livahtamaan mutta Nemo ehti napata tätä puvunkauluksesta ja raahasi hänet rantaan. “Istu.” 
    

    Kauko pyöritti päätään nähdäkseen oliko jättihämähäkki yhä jossain lähettyvillä. Vedenneito ei ollut huomaavinaan yksityisetsivän hätää, Saliver ja Ooga istuivat rennosti veden äärellä. Ooga uitti varpaitaan vedessä ja Saliver katseli järvelle miettien miten portaalin läpi pääsisi. Ehkä pitäisi ensin sukeltaa veteen ja sitten uida kiven juurelle. Nemo piteli tiukasti kiinni Kaukon takista estäen tätä juoksemasta karkuun. “Kauko..” Vedenneito aloitti ja katsoi valkoiseksi valahtanutta yksityisetsivää. “Meillä jokaisella on joku tehtävä, joku syy meidän olemassaoloomme. Kutsutaan sitä vaikka kohtaloksi.” Neito katsoi tiiviisti Kaukoa puhuessaan. Signekin katseli Kaukoa heinikön takaa mutta onnekseen Kauko ei tätä nähnyt. Signe sen sijaan näki hyvin. Sillä oli monta silmää. Sen hampaisiin oli tarttunut hieman jauhelihan rippeitä. 
    

    “Sinun tehtäväsi on selvittää Iiro Uskonlahkon kohtalo ja mahdollisesti tuoda hänet takaisin tähän todellisuuteen. Eikös juuri sinua pyydetty etsimään Iiro?” “Öö.. tuota.. se imuri..” Kauko yritti vielä mutta nyt Ooga ja Saliverkin puuttuivat puheeseen. “Lari Kaari sanoo aina, että kaikilla meillä on oma kohtalomme, jota emme voi paeta. Kuulostaa kovasti siltä, että sinun pitää mennä portaalin läpi katsomaan josko Iiro löytyisi. Sitten vaan tuot hänet takaisin ja kaikki palaa taas normaaliksi.”
    

    Kauko aukoi suutaan mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän ei tasan tarkkaan menisi lähellekään tuota järveä, jos sen pinnalla uisi jättihämähäkkejä. Ehei, hän lopettaisi yksityisetsivän työt, muuttaisi serkkunsa luo uhvon planeetalle ja alkaisi viljellä kiviä. Kyllä, niin hän tekisi. Punoessaan suunnitelmaansa hän kuuli puolella korvalla kun Ooga, Saliver, Nemo ja vedenneito tekivät suunnitelmia. Kun keskikesän juhla koittaisi päiväntasauksen aikaan, Kauko saisi loikata järveen jossa vedenneito auttaisi tämän läpi portaalista. Kauko etsisi Iiron käsiinsä ja toisi tämän ja mahdollisesti muutkin kadonneet hahmot takaisin tähän todellisuuteen. Suunnitelma vaikutti täydelliseltä.  

Juhannustarina osa 12

 Kauko Mutaoja vaikutti hieman hermostuneelta. Hän oli kerinyt pitkähkön, hoikan ruumiinsa ikäänkuin henkiselle rullalle, aivankuin yrittäisi näyttää kokoaan pienemmältä. Hän haroi harvaa partaansa ja pälyili tummilla silmillään ympäristöä. Nemo Kossukassila sen sijaan katseli rantaviivaa kiinnostuneena, yrittäen havaita toiseen ulottuvuuteen vievän portaalin tai edes jonkinlaisen pienen vihjeen siitä, missä tämä sijaitsi. Ooga kaivoi laukustaan jauhelihapaketin ja käveli rantaan. Hän heitti veteen kourallisen lihaa ja kutsui äitiään. Hetken kuluttua veden pinta alkoi väreillä ja ensimmäisenä he näkivät hennon käden, joka kurotti kohti pinnalla kelluvia lihasuikaleita. Sitten vedenneito nousi Villimiehen vesistöstä, tunki jauhelihan suuhunsa nopealla kädenheilautuksella ja ui sulavalla liikkeellä lähemmäs rannalla seisovia hahmoja. 
    “Onko sitä lisää?” Vedenneito kysyi ja pyyhki suupieliään. Ooga ojensi tälle koko paketin ja he katselivat kun liha hävisi nopeasti parempiin suihin. Viimeisen palasen neito heitti olkansa yli. “Pakko antaa Signellekin vähän, sekin on kyllästynyt elämään pelkillä hyönteisillä.” Ennenkuin Nemo ehti kysyä kuka tämä “Signe” oli, hän näki teelautasen kokoisen hämähäkin uivan kohti lumpeenlehdelle laskeutunutta jauhelihamönttiä. Hämähäkki päästi pienen, korahtavan äänen ja ahmi lihapalan suuhunsa. Saliver oli varma että kuuli vielä pienen röyhtäyksen ennenkuin Signe jatkoi matkaansa ja ui rannalla olevan kasvuston kätköihin. Oogakin seurasi hämyn menoa ja totesi: “Katsos vain, Signe on muuttanut tänne! Ja kasvanutkin aika lailla!” 
    “Hei, hei, kuuletko? Ooga ja Saliver, auttakaa!” He kääntyivät hätäisen äänen suuntaan ja näkivät, että Nemo yritti virvoitella rannan hiekalle lyyhistynyttä Kaukoa. “En tiedä mitä tapahtui, Kauko vain pyörtyi tähän äkisti.” “Hmm, se taitaa pelätä hämähäkkejä ihan tosissaan.” Ooga totesi ja käveli Kaukon luo. Hän käänsi Kaukon päätä niin, ettei tämä joutunut hengittämään rannan pölyistä hiekkaa. “Kyllä se siitä toipuu, annetaan sille hetki aikaa.” Saliverkin totesi ja he palasivat äitinsä luo, joka seurasi kiinnostuneena rannan tapahtumia rantavedestä. 
    “Joo, Signe on käynyt pariin otteeseen rinnakkaistodellisuudessa ja oppi siellä syömään oikeaa lihaa, se saa ne kasvamaan suuremmiksi kuin täällä. Lähtökohtaisesti ne eivät kuitenkaan käy ihmisten kimppuun.” Vedenneito totesi ja hymyili salaperäisesti. “Oletan, että teille on selvitetty rinnakkaistodellisuuden käsite?” Hän jatkoi ja katsoi jäljelle jäänyttä kolmikkoa jotka nyökkäilivät innokkaana ja odottivat kuulevansa lisää.

    “Eri todellisuuksilla on eri portaalit ja ne aukeavat eri aikoihin. Tämä meidän tuntemamme todellisuus ja sen rinnalla elävä elämä yhdistyvät tällä rannalla, tuon ison kiven alla.” Neito sanoi ja osoitti kauemmas veden selälle. He näkivät suuren kiven, jonka pintaan kevyet laineet löivät. Ooga muisti, että he olivat joskus hyppineet tuon kiven päältä veteen. 
    “Portaali on auki tiettyinä ajanjaksoina ja tuolloin kuka vaan pääsee kulkemaan siitä läpi. Kuitenkin vain yksi ihminen kerrallaan. Tänä vuonna se tapahtuu keskikesän aikaan, eli juhannuksena. Nemo onkin ehkä huomannut, että tämä vuosi on kuitenkin erityinen..” Neito jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja Nemo hymyili leveästi. Totta! Karttoja tutkiessani havaitsin, että Villiplaneetta muodostaa erikoisen yhteyden muiden planeettojen kanssa ja se tarkoittaa että..

Juhannustarina osa 11

 “Portaali aukeaa!” Ooga ja Saliver huudahtivat yhteen ääneen ja Nemo nyökkäsi näyttäen tyytyväiseltä, kuin opettaja tähtioppilaansa tiedettyä vastauksen vaikeaan kysymykseen. “Juuri näin.” Ja kun näitä karttoja tässä selaa hieman taaksepäin historiassa nii.. odottakaas.” 

Nemo Kossukassila käänteli sivuja eestaas. Kansion välistä hyppäsi pieni kääpiö, jonka housut roikkuivat lähes polvissa. Se näytti Kassilalle keskisormea ja jatkoi sitten loikkimistaan huoneen nurkkaan, jossa katosi tonttuoven kautta..jonnekin. Varmaan toiseen todellisuuteen, jos tämä kerran oli toisen ulottuvuuden tutkijan kotitalo. 

Nemo ei tuntunut huomaavan kääpiötä, vaan jatkoi sivujen selaamista kunnes löysi etsimänsä. “Tässä on kuva siitä kahdeksankymmentäluvun lopulla kadonneen pojan tapauksen kartasta ja tämä on seitsemänkymmentäluvun alusta ja tämä jostain milleniumin vaihtumisen ajoista. Katsokaa, nämä ovat kaikki samanlaisia. Planeetat ovat samassa asennossa. Lisäksi kun tutkii säätä juuri katoamispäivinä, voidaan havaita, että itäpohjoisen viima oli tuonut hämyistä hyhmää edellisenä yönä, se on varmasti ollut viimeinen ratkaiseva tekijä portaalin avaamisessa. Tänä vuonna portaali tulee olemaan avoinna..” 

“Juhannusaattona.” Saliver täydensi Nemon lauseen hihkaisten innokkaana ja tämä nyökkäsi jälleen tyytyväisenä. 

“Minulla on ollut epäilykseni portaalin sijainnista jo jonkin aikaa, päädyin siihen kun tutkin planeettojen liikkeiden muodostamat koordinaatit suhteessa vallitsevaan säähän ja paikallisten aaltojen liikkeseen. Teidän äitinne on meidän viimeinen puuttuva palanen, hän tietää varmasti enemmän. Mentäisiinkö jututtamaan häntä?” Nemo kysyi ja Saliver ja Ooga nyökkäilivät. “Pyydetään Kauko Mutaojakin mukaan, tämähän oli alunperin hänen tapauksensa.” 

Juhannustarina osa 10

     Oogan ja Saliverin selitettyä kaikki juurta jaksain Nemo Kossukassilalle, tämä nyökkäili hiljaisena. Hän ei keskeyttänyt kertaakaan, ei nauranut ei edes henkäissyt. “Eli teidän äiti, joka katosi vessanpönttöön mutta elää nykyisin Villimiehen rannalla vedenneitona, ohjeisti tulemaan minun luokseni. Mielenkiintoista.” Nemo raaputti hajamielisen oloisena silmäkulmaansa katse suunnattuna pihamaalle, jossa Rikke pisteli poskeensa naapurin lapsen leikkiauton rengasta lapsen parkuessa vieressä. Sitten hän jatkoi äkillisen innonpuuskan vallassa: “Huhutaan, että rannan läheisyydessä on portaali, jota pitkin pääsee toiseen todellisuuteen. Siis tiedättehän, todellisuus, joka on sama kuin tämä mutta sitten ei kuitenkaan ole. Se mikä meidän elämässä nyt tapahtuu, mitä päätöksiä teemme, mihin menemme, mitä tänään syömme, ketä tapaamme tai olemme tapaamatta.. kaikki vaikuttaa kaikkeen ja tulevaisuuteen. Jos esimerkiksi päätämme jäädä tänään sohvalle makaamaan sen sijaan että menisimme auttamaan naapurin lasta, jonka leikkiauton rengas on joutunut krokotiilin kitaan, siis ihan vaan hypoteettisena esimerkkinä, vaikuttaa se omalta osaltaan tulevaan. Jos päättäisimmekin mennä sen sijaan ulos ja repiä renkaan pedon suusta, lapsi lopettaisi karjumisen, lapsen äiti voisi olla tyytyväisempi, hän saattaisi hymyillä minulle ja lähteä minun kanssani vaikka treffeille. Valintoja, valintoja..” Nemo nyökkäili ja katsoi sohvallaan istuvaa kaksikkoa, jotka ymmärsivät täysin mistä Nemo puhui. 

“Ja siitä päästään tähän toiseen todellisuuteen, jossa meillä kaikilla on kaksoisolento, joka elää samaa elämää kuin me, ainoastaan sillä erolla, että hän on saattanut tehdä erilaisia valintoja. Ehkä hän on päässyt treffeille naapurin Anneliinen kanssa, ehkä hänen todellisuudessaan ärsyttävä lapsi onkin tullu krokotiilin syömäksi, eikä kroko piereskele koko aikaa saatuaan kunnollista ihmislihaa. Ehkä minun toisessa todellisuudessani olen naimisissa ja omistan koiran.” Nemo lopetti haaveilunsa ja tuntui pääsevän sitten asiaan. 

“Olen tutkinut tätä rinnakkaistodellisuusasiaa jo pitkään ja tullut siihen tulokseen, että portaalin täytyy olla jossain Villimiehen rannan luona. Uskon, että kadonneet lapset ovat joutuneet jostain syystä portaalin kautta toiseen todellisuuteen, eikä heitä ole siksi löydetty. Itseasiassa tämä on melko selvä juttu. Katsokaas..” 

Nemo kaiveli kaappejaan ja löysi paksun kansion, jonka välistä putosi pornolehtiä ja pari nenäliinaa hänen avatessaan kannen. Nemo ei tästä häiriintynyt eikä vaivautunut nostamaan lehtiä maasta. Hän käveli sohvan luo ja istahti käsinojalle avaten kansion niin, että Ooga ja Saliver näkivät avoimen sivun. 

    “Tunnistatteko mikä tässä on?” Nemo kysyi ja molemmat nyökkäilivät. “Se on jonkinlainen planeettakartta, taitaa olla melko tuore, eikö?” Ooga kuljetti sormeaan hieman tahmealla paperilla ja seurasi katseellaan eri planeettojen liikeratoja. “Tämä tässä on kuutamo ja sen perässä tulee myrskyplaneetta, se taitaa olla se jolla asuu möttöspöttösen sukulaisia. Sitten tuo tuossa on.. mikäs tämä olikaan?” “Kivimaa.” Saliver täydensi ja Ooga nyökkäsi. “Ja tuo tuossa taitaa olla Uhvon kotiplaneetta, ihan tuossa kivimaan vieressä.” 
    

    “Tehän olette hyvin selvillä maailmankaikkeuden kartoista!” Nemo huudahti yllättyneenä. “Katsokaas, kun tämä palleroplaneetta tässä siirtyy kesäkuun loppupuolella kuudenteen kulmaan Kivimaahan nähden ja sitten tämä täällä..” Nemo osoitti pientä lähes timantin muotoista planeettaa kartan reunalla. “Tämä timangi siirtyy keskiyön kesämyrskyn aikaan tästä hevonkuusenjuurelle, silloin tapahtuu..”

Juhannustarina osa 9

 “Nemo Kossukassila, tutkija.” Ooga luki hieman ränsistyneestä kyltistä, joka roikkui piskuisen omakotitalon sivuseinällä. Kyltin alla oli nuoli, joka sojotti kohti tummenevaa taivasta. “Ei kuitenkaan mainosta itseään rinnakkaistodellisuustutkijana.” Hän pohti ja Saliver puki sanoiksi sen, minkä molemmat tiesivät: “Ehkä se on sellainen ala, että jos kaikki tietäisivät mitä Nemo puuhaa, täällä olisi jono Hylsyvuorelle asti ja mekin joutuisimme odottamaan vuoroamme monta kuunkiertoa. Parempi näin. Nemon tieteenala pysyköön piilossa tavallisilta koirankusettajilta.” 
    

Ooga koputti napakasti oveen ja he odottivat että Nemo raahusti avaamaan. “Hyi Rikke, hyi! Älä.. no perkele!” Oven takaa kuului käheä, tuskastunut rääkäisy ja sitten ovi lennähti auki. Ensimmäinen asia mitä Ooga ja Saliver näkivät, oli jättimäinen Niilin krokotiili, joka pönötti keskellä pientä eteistä, kuono pystyssä, suu kiinni ja suupielestä näytti sojottavan jonkinlainen kangaspala. Krokotiili ei vaikuttanut kiinnostuvan heistä mutta sen takana seisova Nemo tökki sitä varpaankärjellään. “Hyi Rikke, mene pihalle.” Oven takana seisova kaksikko ehti juuri väistää kun krokotiili lähti tottuneen oloisesti löntystämään alas portaita. Se sujahti läheisen marjapusikon juurelle ja kellahti selälleen kuin koira. Sen mennessä ohitse Ooga huomasi, että otuksen suussa roikkunut kankaanpala näytti pitsiseltä korsetilta. Hän mietti mielessään mitä sen omistajalle oli mahtanut tapahtua..
    

    “Höhö, anteeksi vaan. Rikellä ei ole käytöstapoja. Se on syönyt roskaväkeä koko viime viikon ja piereskelee nyt niin rajusti, että minun pitää pitää ikkunoita auki yötä päivää. Sitten sisään lentää kippusia ja rippusia ja ne levittävät sellaista hilpeää tunnelmaa että tuntuu kuin olisin pienessä maistissa koko ajan.”  Nemo jutusteli ja vaikutti todellakin olevan hieman tuiskeessa. “Myös raatokärpäset ovat pitäneet juhliaan täällä jo monta päivää, ne taas tuovat mukanaan kalman hajua ja.. No, tiedätte kuvion. Sitten täällä tanssii kuolleita henkiä pitkin olohuonetta ja sitten minun pitää kutsua manaaja ja ne ovat kaikki Mallorcalla tähän aikaan vuodesta koska kalmajaiset ja ja.. Sanokaa että tunnette jonkun hyvän manaajan? Perinteinen pappikin käy, alan olla epätoivoinen.” Nemo hiljeni lopulta ja tuijotti kaksikkoa toiveikkaana. “No emme varsinaisesti manaajaa mutta melko hyvän terapeutin. Hän osaa käsitellä omituisia otuksia ja luulen että Napsu saa jonkilaisen yhteyden myös kuolleisiin ja raatokärpäsiin.” Ooga katsoi Saliveriin joka nyökkäili innokkaana. 

    “Aa, totta, Napsu Mastokadunpätkä. Miksi en tullut heti ajatelleeksi. Pitänee soittaa hänelle.. Mutta mitäs teillä oli sydämellä? Tulkaa toki sisään. Jätetään Rikke ulos, pitää tuoda sille maksalaatikkoa, josko sen suolisto siitä rauhoittuisi. 

    Ooga ja Saliver astuivat sisään tunkkaiseen eteiseen ja seurasivat Nemoa olohuoneeseen. Molemmat katselivat kiinnostuneena tämän kirjavan asunnon sisustusta. Yhdellä seinällä roikkui jättimäinen täytetty mustekala, joka näytti siltä kuin aikoisi kuristaa viereisen hyllyn reunalla istuskelevan papukaijan. Ooga ei ollut varma oliko papukaijakin täytetty vai elävä. Joka paikka pursusi kirjoja, papereita, omituisia kasveja, purkkeja ja purnukoita. Ikkunan vieressä oli vihertävää limaa sisältävä laavalampun näköinen hökötys, nurkassa puoliksi ilmansa menettänyt puhallettava sähkönsininen nojatuoli ja sen päällä istui kirjava kissa, joka tuijotti heitä kiinnostuneena. Sen suusta ei roikkunut kenenkään vaatekappaleita mutta sen ilme näytti siltä, että seuraava saalis oli jo valittu..