Juhannustarina osa 21

        “Luulin alkuun olleeni vain hetken aikaa tajuttomana tai että kaverit olivat tehneet minulle jonkinlaisen kepposen. Heräsin siis meidän koulumme keittiön pöydän alta. Sinäkin varmasti muistat sen, se nurkassa ollut iso tamminen pöytä, jonka alla keittäjät joskus istuivat ennen ruokailun alkamista ja joivat pontikkaa.” Napsu ei muistanut moista mutta toisaalta hän tiesi, että yksi heidän koulunsa keittäjistä oli lähtenyt “pitkälle lomalle” heidän ollessan kolmannella luokalla. Ehkä loma liittyi liialliseen pontikan juontiin.

    Herätessäni pöydän alta, Ritva Vähäkramppi, se omituinen historianopettaja, seisoi keskellä keittiötä. Se oli todella outo tapaaminen mutta onneksi hän oli siellä. Ritva nimittäin kertoi minulle mitä oli tapahtunut. Olin imeytynyt rinnakkaistodellisuuteen. Alkuun tietenkin tuijotin Vähäkramppia epäuskoisena, sitten kauhuissani ja sitten jo hieman pelokkaana. Vähäkramppi, tai Ylikramppi kuten hänen nimensä siinä todellisuudessa kuului, kertoi minulle portaalista ja siitä mitä oli tapahtunut. Olin samassa ajassa ja paikassa mutta en sitten kuitenkaan ollut. Vietin monta tuntia istuen siellä pöydän alla kuunnellen opettajan kertomusta. Voisin pitää sinulle saman luennon mutta josko tiivistän sen muutamaan lauseeseen..”

    “Teeppä se.” Napsu tokaisi ja aukaisi pullollisen tammenterhorommia. Tätä tarinaa hän ei pystyisi kuuntelemaan selvinpäin, ei vaikka se ei varmasti olisi yhtään sen oudompi, kuin vaikkapa mitä musta mursu oli hänelle viime syksynä kertonut. Se se vasta olikin ollut hullu kertomus! Napsu ei kuitenkaan antanut lupaa palata mursun murinoihin vaan keskittyi Samun kertomaan:

    “Jokaisessa ajassa ja todellisuudessa on jokunen hahmo, yleensä kaksi tai kolme, jotka toimivat niin sanotusti portaalinvartijoina. Tässä todellisuudessa tätä virkaa toimittaa ainakin Villimiehen järvessä asuva vedenneito. Hän on ollut siinä roolissa siitä asti, kun Vähäkramppi kuoli. Neito pääsee tehtävästä mikäli onnistuu saamaan jonkun tilalleen. Portaalinvartijan tehtäviin kuuluu pitää huoli, että todellisuus pysyy oikeissa mittasuhteissa kaikissa todellisuuksissa. Ymmärräthän, jos joku tulee tänne, täällä olevan vastaavan hahmon tulee joko kadota tai poistua niin, etteivät he pysty vaikuttamaan läheistensä elämään samanaikaisesti. Meitä on monta ja voimme olla kaikki samaan aikaan samassa paikassa mutta emme samassa todellisuudessa. Eikö niin? On myös mahdollista jäädä jumiin väärään todellisuuteen, mikäli paluu ei onnistu tai sinä itse menet väärään todellisuuteen, etkä palaa ajoissa.”

    Napsu ei enää edes nyökkäillyt. Hän ei edes yrittänyt ymmärtää, kuunteli vain. Samu jatkoi: “Jos sinulla on joskus tunne että tulet huoneeseen etkä ymmärrä miksi tulit sinne. Tai unohdat mitä olit etsimässä tai tekemässä. Jotkut kuvaavat tuntemuksia, että tietävät ennalta mitä tulee tapahtumaan tai tapaavat ihmisen, joka tuntuu kovin tutulta. Kaikki tämä johtuu siitä, että olet ollut samassa tilanteessa tai tavannut saman ihmisen mutta tämä on tapahtunut rinnakkaistodellisuudessa. Ne kaikki vaikuttavat kokemuksiin, toiset vain ovat herkempiä tuntemaan näitä asioita kuin toiset.”

    “Aaaivan.” Napsu hörppi lasin pohjalle jääneet romminpisarat ja laski tyhjän lasin lavuaariin. Samu istui edelleen keittiön pöydän äärellä hieman huolestuneen näköisenä. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään mutta sitten Samu jatkoi: “Minähän olen nimeltäni Iiro Samuel, toisessa todellisuudessa minua kutsuttiin Samuksi, joten se ei varsinaisesti ole suurikaan vale. En ole kertonut koskaan sukunimeäni mutta jos olisit sitä kysynyt, olisin todennäköisesti valehdellut. Minun on ollut pakko ensin selvittää miten paljon tiedän tästä asiasta ja miten paljon jaksat ottaa vastaan. Alkuun en tiennyt mikä minun tehtäväni on mutta nyt se on selvää. Toisessa todellisuudessa toin iloa ja toivoa maailmaan, täällä saan tehdä sitä mistä todella pidän, puutarhanhoitoa. Tiedätkös, minä viihdyn täällä. Tässä kartanossa. Tämä on minun kohtaloni. Vaikka toinen todellisuus kohteli hyvin, sain elää hullua nuoruutta, tämä on todellisuutta."

    Napsun sydän alkoi sulaa. Hänen ei pitäisi olla yllättynyt tilanteesta. Tokihan hänen elämänsä mies, tuo ihana tatuoitu hahmo, joka näytti hieman siltä kuin olisi jäänyt rekan alle, kahdesti, joka puhui vähän mutta asiaa ja hoiti kotityöt mukisematta. Eihän tuollaisia täältä löytänyt, sanomattakin selvää että tuo mies oli tullut hänen elämäänsä toisesta todellisuudesta. Kirjaimellisesti. Samalla Napsu muisti hämärästi harmittoman oloisen taian, jonka oli tehnyt joskus ala-asteikäisenä parhaan kaverinsa Emppu Epämääränpään kanssa. He olivat istuneet.. hetkinen, he olivat istuneet melko lähellä Villimiehen rantaa ja tehneet kumpikin pienen rituaalin, jossa toivottiin tulevaisuudelta hyviä asioita ja onnea. Ehkä toive oli kuultu! Napsu hymyili Samulle ystävällisesti ja siitä rohkaistuneena tämä kertoi loputkin tarinasta ja muista portaalin läpi ajan saatossa kulkeneista henkilöistä..

Juhannustarina osa 20

     Juhannusaatto ja rauha maassa. Napsu Mastokadunpätkä mietti ja nojasi keittiön pöytään katsellen, kun haaleanvihreä kaalimato kipitti sen sileää pintaa pitkin. Madolla oli päässään pieni silinteri ja sen selkää koristi irokeesimainen piikkien rivistö. Se oli varmaankin eksynyt kiertävästä tivolista. Aikamoisen matkan oli mokoma olento tänne päästäkseen tehnyt mutta kai sillä jonkinlainen suunnitelma oli. Napsu oli juuri aikeissa kysyä siltä asiasta, kun se pysähtyi, nousi ikäänkuin seisomaan ja sanoi: “Samu ei ole se kuka väittää olevansa, kai sinä viisaana naisena sen tiedät?” Napsu tuijotti toukkaa hiljaisena. Oliko se todella sanonut niin? Vai kuuliko hän omiaan. Napsu kumartui lähemmäs ja silloin mato otti silinterin päästään paljastaen pienen, vihreän kaljun päälakensa ja nyökytteli terhakkaasti terapeutin suuntaan. Sitten se osoitti häntä yhdellä pienellä jalallaan ja sanoi taas:

    “Kysy Samulta. Nyt on aika. Nyt jos koskaan. Tätä ei enää sinun elinaikanasi tule tapahtumaan eikä satavarmasti minunkaan.” Tämän sanottuaan toukka alkoi nauraa makeasti, se kieri pitkin pöytää ja hekotti kuin vähä-älyinen olento, joka näkee tai kuulee jotain, jota muut eivät.

    Napsu kadehti toukkaa, koska hän olikaan viimeksi nauranut yhtä makoisasti? Nauroiko se omalle kuolevaisuudelleen vai oliko se saanut yksinkertaisesti hermoromahduksen tultuaan niin pitkän matkan tivolin parkkipaikalta hänen mansioninsa keittiöön? Napsua harmitti ettei hänellä ollut tarvittavaa kokemusta näin pienistä eliöistä, sillä hän oli terapeutiksi opiskellessaan skipannut sujuvasti mikroeliömaailman kurssin. Hän ei ollut pitänyt kurssin opettajasta, Rouva Kostajasta.

    Samu käveli keittiöön ja istahti pöydän äärelle. Hän katsoi hekottavaa toukkaa ensin hieman kauhistuneena ja sitten hänen kasvoilleen nousi alistunut hymy. “Kaalimato lienee kertonut sinulle jotain.” Samu naksutteli sormiaan hermostuneen oloisena ja piti katseensa madossa, joka oli nyt lopettanut päättömän nauramisen, keräsi silinterinsä, kumarsi yleisölleen ja lähti jatkamaan matkaansa kohti pöydän reunaa. Sen mentyä Napsu katsoi Samua ja odotti, että tämä jatkaisi. Samu veti syvään henkeä, raapi tatuoitua käsivarttaan ja alkoi sitten kertoa:

    “Kuulin että puhuit puhelimessa Oogan ja Saliverin kanssa ja lisäksi olet ollut yhteyksissä Nemo Kossukassilaan, siihen rinnakkaistodellisuustukijaan.. Samu aloitti ja katsoi Napsua kulmiensa alta. Napsu nyökkäsi ja Samu jatkoi: “Olen yrittänyt viedä tuota ikivanhaa aikakausilehteä kierrätykseen mutta tuossa se vain edelleen on. Ilmeisesti vihjeenä, että minun on aika paljastaa tarina.” Hän poimi vuoden 1995 Saimaan Sanoman käsiinsä ja käänsi esiin aukeaman, jossa oli kuva kadonneesta pojasta.

    Samalla hetkellä Napsun tajuntaan iski ajatus. Kuinka hän ei ollut tätä aiemmin tajunnut! Olisipa hän lukenut artikkelin hieman tarkemmin jo heti silloin, kun se oli ilmestynyt hänen ulottuvilleen. Kaalimato oli selvästi yrittänyt viestittää hänelle asiaa jo hetken aikaa. Raukka oli joutunut tekemään melkoisen ponnistuksen raahatessaan vanhaa lehteä aina vain uudestaan ja uudestaan hänen ulottuvilleen. Olipa se näköjään hieman maistellutkin sivuja matkan varrella mutta suurin osa tekstistä ja kuvista oli edelleen koskemattomia. “Samu.. onko nyt niin että..” Napsu aloitti lauseen.

    “Kyllä. Se olen minä. Tuossa kuvassa siis.” Samu silitteli lähes hellästi lehden aukeamalla olevaa, vanhahkoa kuvaa. “Tämä oli mukavaa aikaa. Ehkä muistat itsekin yhdeksänkymmentäluvun. Elämä oli jollain lailla huolettomampaa.” Samu hymyili muistoilleen ja Napsu odotti kärsivällisesti, että tämä jatkaisi tarinaansa. “Tuo kevät oli erityisen kylmä. Olimme Villen, Esan, Harrin ja Eeron kanssa Villimiehen rannalla ja kaverit yllyttivät minut uimaan vaatteet päällä. Tyhmää tietysti mutta mitäpä sitä ei nuorena tekisi.” Napsu nyökytteli mutta hänen teki mieli pikkuhiljaa kuristaa tarina ulos tuosta ukosta, joka istui hänen keittiössään kertomassa vanhasta katoamismysteeristä, kuin tämä olisi täysin arkinen asia.

Juhannustarina osa 19

        Yksityisetsivä Kauko Mutaoja heräsi siihen, että joku kutitti hänen nenänpäätään. Kaukon ensimmäinen ajatus oli se, että hän oli nukahtanut, hän oli nukkunut liian pitkään ja jäänyt ankka airin kyydistä. Kyydistä, jolla hänen oli tarkoitus päästä Kukakuka-laaksoon serkun luo turvaan. Turvaan niin, ettei hänen tarvinnut kohdata jättihämähäkki.. JOKA NYT TUIJOTTI HÄNTÄ KAIKILLA TUHANNELLA SILMÄLLÄÄN! Kauko ei pystynyt edes huutamaan, ei vaikka yritti. Hän tunsi suunsa liikkuvan mutta ääntä ei tullut. Hän räpiköi pystyyn kuin vastasyntynyt hirvenvasa ja lähti juoksemaan päättömästi eteensä katsomatta.

    Muutaman metrin juostuaan hän alkoi tajuta ympäristöään. Hän oli selvästi kaupungin keskustassa. Ympärillä oli paljon korkeita taloja ja muutama kiireisen oloinen ihminenkin kulki hänen vierellään kadulla. Äitinsä jaloissa haluttoman oloisena raahautuva lapsi katsoi häneen hieman kummeksuen mutta muuten kaikki jatkoivat matkaansa tyynenä hänestä välittämättä.

    Kauko pysähtyi tutun näköisen liikehuoneiston nurkalle, veti henkeä ja katseli ympärilleen vielä kerran. Nyt hän alkoi muistaa tapahtunutta. Hän oli ollut junavaunussa, joka oli kuljettanut hänet järvelle. Siellä vaunu oli kipannut hänet veteen ja se katala vedenneito oli vienyt hänet vedenpinnan alle ja nyt..nyt hän oli tässä. Tarkemmin sanottuna..hetkinen, hän oli takaisin oman toimistonsa nurkilla. Tässä meni tuttu rautatie, kyllä, kyllä, mutta seinässä ei ollut Harrin maalausta. Itseasiassa koko rakennus näytti paljon siistimmältä muutenkin. Sitten hän muisti jättihämähäkin ja vilkuili kadulle. Mitään vaarallista elävää kahdeksanjalkaista ei kuitenkaan näkynyt missään. Vain tutun tuntuinen tie, postilaatikko, joka ei tosin ollut vinossa, eikä sitä oltu maalattu siniseksi vaan tyylikkään mustaksi. Hieman kauempana kadun varrella oleva lähikauppa vaikutti olevan sama, myös Kammokujan kyltti, tutulla tavalla ruostunut, oli paikoillaan.

    Kauko pudisteli päätään ja tajusi sitten loputkin kohtalostaan. Hänet oli huijattu tänne. Hänen oli tarkoitus etsiä Iiro Uskonlahko ja tuoda tämä takaisin omaan todellisuuteensa. Sitten Ville Vihermaa saisi selvittää perintöasiansa tämän kanssa juuri kuten halusi ja Kauko saisi Villeltä tuntuvan korvauksen. Itseasiassa hän voisi pyytää selvästi normaalia suuremman palkan tästä työkeikasta, koska se sisälsi omalla tavallaan aikamoista matkustamista ei vain paikasta toiseen vaan todellisuudesta toiseen!

    Tämä ajatus lohdutti Kaukoa hieman mutta sitten hän alkoi pohtia tehtäväänsä tarkemmin. Missä Iiro Uskonlahko voisi olla? Vastaus oli tietysti masentava: missä vain. Miten tässä todellisuudessa etsittäisiin kadonneita henkilöitä? Kauko nosti katseensa ja näki oman toimistonsa avoimen ikkunan. Totta. Kukapa muu voisikaan häntä auttaa kun hän itse. Pitäisi vain toivoa, että hän olisi tässäkin todellisuudessa yhtä hyvä etsivä.

    Kauko ylitti kadun ja katsoi vielä junaraiteiden kohdalla molempiin suuntiin. Sitten hän hymyili peikoille, joka tuli ovesta ulos juuri kun hän oli astumassa siitä sisään. Peikko ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Sillä oli yllään kirjava kukkamekko ja hieman persikanväristä huulipunaa. Takkuinen tukka oli vedetty tiukalle ponihännälle ja Kaukon todellisuudessa olevan peikon seurassa viihtyvä surkea prinssi vaikutti olevan täällä suorastaan riemukas kopio itsestään. Hän hyppi iloisena peikon käsipuolessa ja puhui tälle romaniaa. Kauko ymmärsi sen verran, että he olivat menossa tivoliin, joka oli vielä muutaman päivän ajan kaupungin laidalla. Etsivä katseli kaksikon perään ja hymyili. Sitten hän nousi portaat omaan kerrokseensa ja astui toimistoonsa..

Juhannustarina osa 18

     “Onko tämä ihan turvallista?” Ooga pohti puoliääneen ja katseli, kun heidän vedenneidoksi muuttunut äitinsä nousi pintaan Villimiehen aalloista. Oli alkanut tuulla ja järven vesi näytti kevyine vaahtopäineen hieman arvaamattomalta. “No mikä nyt on turvallista kenellekin.” Saliver vastasi ja piti myös katseensa äidissä, joka oli nyt uinut kuuloetäisyydelle autettuaan pahaa aavistamattoman yksityisetsivän läpi toiseen ulottuvuuteen vievästä portaalista. Kauko ei ollut ehtinyt edes säikähtää, niin nopeasti kaikki oli käynyt. Saliver ja Ooga olivat seuranneet tilannetta kauempaa rannalta.

    “Nyt vaan odotellaan, niinkö?” Saliver tokaisi ja heitti äidilleen paketillisen grillimakkaraa. Neito repi paketin auki ja söi kolme neljästä makkarasta viidellä haukkauksella ja kaivoi viimeisen makkaran käsiinsä samalla kun tarjosi tyhjää pakettia rannalla odotteleville lapsilleen. 

    “Juu.” Hän tokaisi nielaistuaan viimeisen palasen. “Portaali sulkeutuu keskiyöllä, joten meillä on tässä vielä hyvin aikaa. Oletettavasti Mutaoja tulee kuitenkin takaisin muutamassa tunnissa. En usko että hän haluaa keikuttaa rinnakkaistodellisuutta yhtään sen enempää kuin mitä Iiron löytämiseen menee. Hän etsii tämän ja tuo hänet takaisin. Mikäli te kakarat haluatte mennä juhlimaan juhannusta vaikka tivoliin, niin minä kyllä päivystän täällä. Tulkaa takaisin, sanotaanko vaikka hetki ennenkuin nakupelle nauraa viidennen kerran, niin luultavasti Kauko on silloin jo palannut.” Ooga ja Saliver nyökkäilivät. “Ja tuokaa vielä yksi grillimakkara. Saa olla vaikka vähän nuotiossa palanut.” Sen sanottuaan vedenneito sukelsi aaltoihin ja Ooga ja Saliver lähtivät tallustelemaan kohti Siltaheimosenkujalla sijaitsevaa kotitaloaan.

    “Mennäänkö käymään siellä tivolissa?” Ooga kysyi Lari Kaarilta, joka lateli viimeisiä grillimakkaroita vanhaan luottogrilliinsä. He olivat paistaneet varuiksi useamman makkaran mikäli Signekin sattuisi olemaan paikalla kun he palaisivat järven rannalle. Myös Lisko tuntui pitävän makkarasta, joten sitä piti olla riittävästi. 

    Saliver selasi näköradiolaitettaan, josta näkyi suoraa livekuvaa avaruusasema Kökköpökäleen takapihalta. Hän toivoi että uhvo tulisi vilkuttamaan ja kenties läski jäniskin näyttäytyisi suorassa lähetyksessä. Toistaiseksi ruudulla näkyi vain kuukulkuekävelyllä eksynyt, sittemmin dementoitunut öströnautti, joka vilautteli kuluneita jalkapohjiaan kameralle saaden siitä jonkinlaista iloa. Saliver huokaisi äänekkäästi ja sulki laitteen. “Joo, mennään käymään tivolissa ja sitten sieltä suoraan takaisin järvelle. Eikös äiti sanonut että Kaukolla kestää reissuun todennäköisesti vain muutama tunti. Haluan olla paikalla kun hän palaa kertomaan mitä Iirolle on tässä vuosien varrella tapahtunut.”

Vaaleahiuksinen maailmanpelastajakaksikko Ooga ja Saliver, heidän asuinalueensa puistonvartija Lari Kaari ja tämän lemmikkiorava Lisko pakkautuivat kaikki myrsymaasturin kyytiin ja lähtivät ajelemaan hiljaista kierotietä kohti kaupungin laidalla majoittuvaa tivolia. Muutama tunti ennustajaeukon teltassa, painottomassa pallotuolissa, kuristajavilliviinin kutituksessa, maailmanmatkaajan juttujen pauloissa ja ennenkaikkea oravakuiskaajan temppujen parissa harhauttaisivat ajatukset hetkeksi meneillään olevasta tehtävästä. Olihan heilläkin oikeus pieneen vapaa-aikaan, varsinkin juhannuksena.

Juhannustarina osa 17

     Kauko kurkisti varovasti rappukäytävään ajatellen, että ehkä peikko olisi sittenkin päättänyt juuri tänään tulla perimään vuokriaan. Siis siitäkin huolimatta että oli juhannusaatto. Vaikka missään ei näkynyt ketään, Kaukon etsivänvaisto varoitteli silti. Vaisto oli pieni rotannäköinen hahmo, joka istui olkapäällä ja kuiski suoraan korvakäytävään omia neuvojaan. (Tämän takia oli tärkeää, että korvakäytävät huuhdeltiin viikoittain, jotta vaikku ei estäisi viestiä välittymästä.) Jotain oli siis meneillään mutta hän keksinyt mitä se voisi muka olla. Ulkonakin kaikki vaikutti rauhalliselta, edes etanat eivät huutaneet tuskanhuutojaan. Ehkä vaisto oli sittenkin väärässä.

    Kauko katseli ympärilleen ja raapi päätään. Kammokujan ympärillä leijaili kyllä totta totisesti jollain lailla outo tunnelma. Samassa hän kuuli pientä, heiveröistä ääntä, joka tuli jostain ylempää. Hän katseli hetken ylös ja huomasi sitten, että kolmannen kerroksen ikkunalaudalla seisoi pieni kirjava kissa. Se piti kiinni ikkunalaudasta terävillä kynsillään ja naukui sydäntäriipivästi. Kauko ei varsinaisesti välittänyt kissoista mutta eihän tuota voinut tuonnekaan jättää. Samassa hetkessä oudot aavistukset jäivät Kaukon auttamisvaiston jalkoihin ja tämä lähti kiipeämään vanhoja, lahoja tikkaita ylöspäin vaiston hyppiessä tasajalkaa olkapäällä ja huutaen ääntään käheäksi. Askelma askelmalta kissanpentu läheni ja kohta se alkoi olla jo aivan käden ulottuvilla. Kauko voisi napata sen paidan taskuun ja kiivetä sitten alas. Vielä yksi askelma. Kauko kurkotti kättään, kiskis..

Naps. Ääni ei suinkaan kuulunut askelman pettämisestä vaan siitä, että ikkunalaudalla naukunut kissa oli kaivanut ikkunan raossa olleen puisen paistinlastan ja napautti sillä Kaukoa napakasti suoraan otsaan hymyillen samalla vinosti niin että terävät hampaat kiilsivät auringossa. Kauko-parka oli niin hämmentynyt että ei alkuun edes tajunnut mitä tapahtui. Hänen otteensa lipesi ja viimeinen asia mitä hän näki pudotessaan, oli karvaisen kissan vihreiden silmien ilkikurinen tuike sen vilkuttaessa ikkunalaudaltaan paistinlasta heiluen. Sitten se heitti lastan talon viereiseen ruusupensaaseen ja loikki ketterästi vesiränniä pitkin alas.

Tumps. Kauko tajusi laskeutuneensa johonkin mutta ei kuitenkaan tikkaiden alla olevien rautatiekiskojen päälle vaan.. hetkinen, hän makasi jonkinlaisella pehmeällä alustalla. Patjalla, joka liikkui. Kauko päätteli tämän siitä, että ylhäällä näkyvä taivas vilisti silmissä. Oliko hän kuollut? Ei, mikään paikka ei tuntunut kipeältä. Mutta ehkä kuollessa ei tuntisikaan kipua? Mokomakin kissanpaskiainen! Kauko manasi ja nousi varovasti istumaan. Hän tajusi samalla olevansa pienessä, liikkuvassa vaunussa, joka kolisteli pitkin raiteita. Ahaa, hän oli tippunut onnekkaasti vanhaan junavaunuun. 

Selvä homma. No ei hätää, hän loikkaisi kyydistä kun vaunu pysähtyisi ja vaikka matkaan tulisi pientä kiertotietä, hän voisi nousta ankka airin kyytiin Villiviinilän pysäkiltä. Kauko otti paremman asennon ja sulki silmänsä. Kyyti oli oikeastaan mukavan tasaista. Hän oli varmasti nukahtanut ja heräsi siihen, että viileä vesi ympäröi hänet. Samassa hän tunsi vahvat käsivarret ympärillään ja vedenneidon lihanhajuinen henkäys tuntui korvan juuressa kun Kauko Mutaojan hoikka ruho katosi Villimiehen rannalla vedenpinnan alle.

Juhannustarina osa 16

  Juhannusaattoaamuna Kauko lähti kotoa matkalaukkuineen. Hän jätti äidilleen kirjeen, jossa selitti tilanteensa ja lupasi tulla vielä joskus käymään. Nyt hänen oli kuitenkin mentävä. Kauko odotti kotitalon portailla kyytiään kun muisti sulkakynänsä, joka oli vielä jossain toimiston syövereissä. Hän teki nopean päätelmän, hakeako kynä vai jättää se. Serkku kysyisi kuitenkin ensimmäisenä, oliko kynä hyvä ja toimiva ja haluaisi tietenkin myös nähdä sen joten sulkakynän olisi parempi olla hänen mukanaan. 

 

    Ei nopea pyrähdys toimistolla tehnyt enää suurtakaan viivytystä, niin Kauko Mutaoja päätteli ja lähti kulkemaan työpaikkaansa kohti. Ehkä tämä oli hyväkin idea, hän voisi samalla laittaa oveen lapun jossa olisi tieto siitä, ettei firma ollut enää toiminnassa. Kiinteistön vuokraa keräävä peikko teki velanperintää sivutoimenaan ja saattoi ilmaantua toimistolle milloin huvitti. Yleensä se kuitenkin istui sillan kupeessa pelaamassa korttia työttömän prinssin kanssa huijaten tältä rahaa ja pieniä likööripulloja. Prinssi parka oli toiminut aiemmin pelin päähahmona mutta nopeampien laitteiden korvatessa vanhat tietokonepelit, prinssi oli jäänyt teknologian jalkoihin. Siitä seurasi se, että pelien prinsessa oli kyllästyi odottamaan pelastajaa, värväytyi laivastoon ja opetteli pelaamaan uppopalloa. Tätä nykyä prinssi oli tarpeeton, koska ei osannut tehdä mitään muutakaan kuin pelastaa avuttomia naisia pulasta, eivätkä naiset enää tätä nykyä olleet avuttomia. Peikko viihtyi hitaan prinssin seurassa, eikä tulisi perimään Kaukon vuokria vielä moneen hetkeen. Hän ehtisi paeta. 

 

    Kaukon etsivätoimisto sijaitsi Kammokuja kuusisataakuusikymmentä viidessä. Sen yläpuolella oli vaatekauppa joka myi luonnonmateriaaleista tehtyjä kolttuja. Kauko ei ollut aivan varma mitä nämä luonnonmateriaalit todellisuudessa olivat mutta oli melko varma että Ville osti etanannahkakenkänsä juuri tuosta putiikista. 
    

    Kujan takana meni vanha, hylätty rautatie. Kauko näki siinä toisiaan jonkinlaista liikennettä mutta yleensä rata oli hiljainen. Oli hieman epäselvää mihin se lopulta johti mutta huhu kertoi että siinä oli aikanaan kuljetettu muunmuassa Vihermaan suvun jälkeläisiä järvenrantaan pesulle. Olivat tarun mukaan olleet niin pahoja suustaan, ettei tavallinen saippuapesu tehonnut. Vaunut liikkuivat ilmeisesti maan ja jonkin muun planeetan vetovoiman vetäminä lähes itsestään, vain saippuatelineet ja juuriharjat olivat kalisseet laitoja vasten, näin kerrottiin. Ville Vihermaa itse ei ole koskaan asiasta maininnut, eikä Kauko ole kysynyt, ei vaikka olikin varma että Ville jos joku oli joutunut suun saippuointiin useammin kuin kerran. 
    

    Kauko nappasi vielä kuitenkin muistoksi kuvan kujalta, joka oli ollut hänen työmatkareittinsä niin monen vuoden ajan. Hän piti kovasti myös värikkäistä piirrustuksista, jotka Harri oli käynyt taiteilemassa seinään. Tämä oli tietenkin aikaa ennen kuin hänestä tuli osittain kuuluisa, eikä hän tuolloin ottanut vielä rahaa teoksistaan.

                                    
    

    “Ha, tässähän se kynän pirulainen on!” Kauko hihkaisi itsekseen huomatessaan sulkakynän sojottavan purkissa. Hän kirjoitti sillä lapun, jonka liimaisi oveen: TOIMISTO SULJETTU TOISTAISEKSI, EHKÄ IÄKSI. Sitten hän laittoi kynän varovasti vasempaan rintataskuunsa ja käveli ovelle. Hutera terassituoli seisoi keskellä pientä toimistoa kuin yksinäinen, viimeiseksi rintamalle pystyyn jäänyt sotilas. Kirjoituspöytäkin vaikutti olevan hieman kallellaan. Pieneksi hetkeksi Kauko antoi itsensä pohtia, oliko jättihämähäkki kaiken tämän pelon arvoista, vai voisiko hän oppia elämään sen kanssa. Pidettiinhän hämyjä lemmikkeinäkin.  Lopulta hän päätyi kuitenkin siihen, että kyllä nyt jos koskaan olisi aika aloittaa uusi elämä. 

 

Juhannustarina osa 15

     Kauko Mutaoja vilkuili sivuilleen varmistellen, ettei sen enempää Ville Viherlaakso kuin hänen äskeiset seuralaisensakaan keksisi että hän oli menossa toimistolleen. Hän livahti sisään puoliksi avoimesta ovenraosta, pakkasi nopeasti tärkeimmät tavaransa ja luikki sitten hiljaisin mutta reippain askelin kotiinsa taakseen vilkuillen. Kaukon äiti hääräili hellan äärellä ja kääntyi yllättyneensä kuultuaan oven kolahtavan. 

    “Kuules Kauko.” Äiti aloitti huokaisten ja korjasi hätäisesti kampaustaan, veti tukkapehkostaan pienen viiriäisensulan ja kolme hääpiökurttu-käärepaperia, joista yksi leijaili hiljaa lattialle. Huulipuna oli hieman levinnyt punertaville poskille ja hameen helmassa oli epämääräinen tahra. Kauko ei kuitekaan huomannut mitään, vaan kipitti suoraan yläkertaan ja etsi sieltä matkalaukkunsa. 

    “Tiedätkö sinä miten saan yhteyden serkkupoikaan, siis siihen joka lähti uhvon matkaan viime jouluna?” Kauko katsoi äitiään ja tämä pyöritteli silmiään. “Höpsö, ei Ullevi minkään uhvon matkaan lähtenyt vaan muutti jonkun hääpiön orjaksi kukakuka-laaksoon. Siellä ne kai elelevät ihan onnellisina, ainakin serkkusi äidin Hantan kertoman mukaan. Ja tästä itseasiassa haluaisinkin puhua, katsos kun luulen että sinunkin olisi aika etsiä oma paikkasi maailmassa..” Äiti puhui tasaisella äänellä mutta Kauko ei kuunnellut. Hänen päähänsä mahtui vain jättimäinen hämähäkki ja ajatus siitä, että hän joutuisi samaan järveen pedon kanssa. “Äiti, nyt on niin, että minäkin aion muuttaa. Muuttaa pois kotoa, muuttaa pois tästä kaupungista. Olen pakannut laukut, on aika lähteä, mieluusti jo ennen juhannusta, joka on.. öö, ihan kohta.” Kauko sanoi huomaamatta äitinsä helpottunutta hymyä. 

    “Voi, voi, Kauko-pieni, sehän on iloinen uutinen. Tai siis tarkoitan, että olet aina tervetullut käymään mutta nyt on niin että minä olen tavannut erään hääpiöprinssin ja se aikoo varmaankin muuttaa tänne. Ja tiedäthän, että tämä ei ole kovinkaan iso tämä kämppä ja..” Kauko nyökkäili poissaolevana ja alkoi jo kirjoittaa kirjettä serkulleen. Kukakuka-laakso ei ollut onneksi kaukana, hän ehtisi sinne ankka-airin matkassa neljässä, ehkä kolmessakin tunnissa, mikäli lentäjäksi sattuisi turbo-ankka, joka keskittyi lentämiseen eikä kaakattamiseen. Hän lähtisi parin päivän sisällä, kunhan ehtisi sulkea firmansa, silittää vaatteensa ja laittaa takapihan hölmöheinät kasvamaan syksyä varten. Äiti varmasti ymmärtäisi, kun hän selittäisi tilanteen tälle vielä kerran. 

Kyllä, lähtöpäivä osuisi juhannusaattoon mutta ei hätää, ankat lensivät silloinkin ja lisäksi äiti olisi tuolloin niin kiireinen, ettei ehtisi itkeä hänen peräänsä.

Juhannustarina osa 14

     “Huh, olipahan ilta.” Harri Viskilä pudisteli päätään tuijottaessaan omaa kuvaansa pienen vessan peilistä. Hän huuhteli kasvojaan kylmällä, limaisella vedellä, jota epäkunnossa oleva hana tiputteli hiljalleen hänen känsäisille käsilleen. “Onko sinulla jotain terävämpää juotavaa kun tätä keijumehua? Onko terhorommia?” Kuului hiljainen, hieman säälittävä ääni jostainpäin Viskilän keittiötä. Ääni kuului Eero Apajalle, hänen vanhalle luokkakaverilleen, jonka kanssa he tapasivat kerran vuodessa, yleensä näin alkukesän korvilla. Porukkaan kuuluivat myös Ville Vihermaa ja Esa Näkymätön, jotka olivat lähteneet viisaina miehinä kotiinsa jo ennenkuin tammenterhorommi oli tuotu pöytään. Tämä nelikko oli päättänyt jo kauan, kauan sitten, että he pitäisivät yhteyttä vaikka mitä tapahtuisi. Kerran vuodessa he tapasivat jossainpäin maailmaa, joivat, söivät ja ennenkaikkea puhuivat kaikesta. Kaikesta muusta paitsi Iirosta. Jos joku aloitti keskustelun, joka uhkasi viedä heidät tuohon lapsuuden kevätpäivään, joku toinen otti asiakseen keskeyttää tämän. Edellinen ilta oli kuitenkin ollut poikkeus. 

    Eero oli kertonut, että aikoisi muuttaa Uzon viidakkoon pelastamaan harvinaisia siemenpyöryköitä syöviä myyriä, eikä ollut varma koska pääsisi seuraavan kerran yhteiseen tapaamiseen. Hän oli kielloista, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta ottanut puheeksi Iiron katoamisen, koska koki, ettei pystyisi keskittymään mihinkään ellei asiaa käytäisi läpi. Hän oli aloittanut: “Minusta tuntuu, että olen nähnyt Iiron toisinaan jossain. Olen varma, että hän tuli minua vastaan liikennevaloissa, kerran jäätelökioskin jonossa, hän oli päiväkodin pihalla pelaamassa uppopalloa..”   

    Eeron päästyä vauhtiin, muutkin uskaltautuivat kertomaan vastaavanlaisia kohtaamisia. Esa oli varma että Iiro oli tullut hänen pitämäänsä sarjakuvapuotiin ja ostanut sieltä vuoden -88 Aku ankan. Kassalla tämä oli vinkannut hänelle silmää ja poistunut kadulle niin nopeasti, ettei Esa ollut ehtinyt perään. Ville puolestaan kertoi, että Iiro oli soittanut ja pyytänyt hänen firmaltaan kuljetusta siihen osoitteeseen, jossa tämän kotitalo oli aikanaan sijainnut. Talohan oli sittemmin palanut ja nyt tontila kasvoi menninkäismetsä. Maksu oli tullut tilille mutta se oli maksettu oravamaan kukkavaluutassa, eikä sitä voinut jäljittää. Harri kertoi myyneensä erään fallostaulunsa nimettömälle ostajalle ja kun taulua oli tultu hakemaan, lähetti oli kuitannut taulun nimellä Iiro Uskonlahko. Hän oli huomannut asian vasta muutaman päivän päästä. 

    He olivat muistelleet varovasti Iiron katoamispäivää mutta päätyneet lopulta siihen, ettei asia murehtimalla enää siitä muuttuisi. He olivat kaikki jatkaneet elämäänsä ja tyytyneet siihen, ettei Iiron kohtalo koskaan selviäisi. Villekään ei maininnut salaisesta sukulaisuussuhteestaan Iiron kanssa. Ehkä hän kertoisi toisille, mikäli Kauko Mutaoja löytäisi Iiron tai keksisi mitä tälle oli tapahtunut. Kauko oli hyvä etsivä, ei epäonnistunut koskaan.    

     “Ei hitto, on kai se pakko lähteä valumaan kotia kohti.” Eero Apaja piipitti tuskaisena ja joi vielä kulauksen biovaarallista nestettä, jota valui Harrin keittiönkin hanasta. Taiteilijoilla ei totisesti ollut helppoa mutta voisi kai tuo nyt tehdä edes pikkuisen putkiremontin. Ville tietäisi varmasti kevytyrittäjän, vaikka Rumikin hääpiöyhteisöstä. Jonkun näppärän hahmon, joka tulisi laittamaan vesiasiat kuntoon halvalla. Harrilla oli tiettävästi aina kaikenlaisia projekteja, avajaisia, porsastelujuhlia, ensi-iltoja, ties mitä kilpikonnan ristiäisiä ja rientoja ja lisäksi tämä oli oletettavasti jo immuuni omalle hanavedelleen, joten asia ei varmaankaan vaivannut Harria. Toisaalta vesi maistui hieman aniksen ja jalkahien risteytykselle, joten kyllä kai sitä pahimpaan janoonsa joi. Eero mietti ja kulautti nesteen kurkkuunsa. Uzon viidakossa ei varmasti saisi näinkään hyvää vettä. 

    “Olipa hyvä että saatiin vähän puhuttua asioista.” Harri sanoi ja nojasi keittiön ovenpieleen. “Aijoo, hei, unohdin sanoa että hanavesi ei ole juomakelpoista. Naapurin hääpiöt ovat uittaneet vintillä olevassa varaajassa karvaisia varpaitaan ja oletettavasti myös kusseet sinne, joten meille on tulossa putkiremppa. Siis heti kun hääpiöt on häädetty. Siihen voi tietysti mennä jokunen kuunkierto, kun ne ovat monen mielestä niin söpöjä, että häädön vastustajia löytyy aina. Varsinkin yläkerran Raipe on kovasti sitä vastaan mutta hän pelaakin niiden ryökäleiden kanssa pokeria aina maanantaisin, eikä juo vettä.” Harri jutusteli eikä huomannut, kun Eeron naama muuttui ensin valkoiseksi, sitten vihreäksi ja lopulta tämä alkoi kakoa keittiön lavuaarin päällä. Harri tietenkin uskoi tämän johtuvan eilisestä rommista ja hymyili myötätuntoisena vanhalle lapsuudenystävälleen. 

Juhannustarina osa 13

 ..portaalista voi kulkea samanaikaisesti useampi henkilö. Oletettavasti rajaton määrä.” Villimiehen rannalla elelevä vedenneito nyökkäsi heilutteli kimaltelevaa pyrstöään. “Minä ainakin haluan lähteä käymään toisessa ulottuvuudessa! Eli tulen tänne järveen uimaan juhannuksena ja siitä sitten vaan menoksi?” Nemo hieroi käsiään yhteen ja ehti jo miettiä mielessään, että pyytäisi vedenneitoa liittymään seuraansa. Neito kuitenkin nauroi hyväntuulisesti ja katseli joukkiota sinisillä silmillään. “Ha, kumpa vain asia olisikin noin yksinkertaista.” Hän totesi ja vakavoitui sitten. “Tämä ei ole mikään huvipuiston pellejuna, jossa voi huvitella mielensä mukaan. Ymmärrätte varmasti kaikki, että rinnakkaistodellisuudessa ihmiset elävät omaa elämäänsä. TE elätte omaa elämäänne siellä tässä samassa hetkessä, ajassa, paikassa. Kukaan ei voi tuosta vaan hypätä toiseen todellisuuteen ilman, että se vaikuttaa jollain lailla molempiin suuntiin. Kuten näiden kolmen viimevuosikymmeninä kadonneen tapaukset ovat vaikuttaneet täällä kulkevien elämään, toisten elämään enemmän, toisten elämään vähemmän.” Neito kertoi ja katseli kun kauempana rannalla Kauko Mutaoja alkoi heräillä. Tämä katseli ympärilleen ensin hölmistyneenä, sitten hätääntyneenä muistaessaan miksi oli alunperin pyörtynyt. 
    

    “Kauko, tuleppa tänne.” Vedenneito heilautti siroa kättään kiinnittääkseen Kaukon huomion. “Sinun pitää kuulla tämä.” 
    

“Ööö, tuota, minusta tuntuu että äidillä taisi jäädä imuri päälle. Minun pitäisi varmaan mennä kotiin..” “Älä nyt, tule tänne, tämä on tosi mielenkiintoista!” Nemo nousi ylös ja lähti kulkemaan Kaukoa kohti. “Se on tosi tehokas imuri, sitä ei voi jättää vartioimatta..” Kauko yritti päästä livahtamaan mutta Nemo ehti napata tätä puvunkauluksesta ja raahasi hänet rantaan. “Istu.” 
    

    Kauko pyöritti päätään nähdäkseen oliko jättihämähäkki yhä jossain lähettyvillä. Vedenneito ei ollut huomaavinaan yksityisetsivän hätää, Saliver ja Ooga istuivat rennosti veden äärellä. Ooga uitti varpaitaan vedessä ja Saliver katseli järvelle miettien miten portaalin läpi pääsisi. Ehkä pitäisi ensin sukeltaa veteen ja sitten uida kiven juurelle. Nemo piteli tiukasti kiinni Kaukon takista estäen tätä juoksemasta karkuun. “Kauko..” Vedenneito aloitti ja katsoi valkoiseksi valahtanutta yksityisetsivää. “Meillä jokaisella on joku tehtävä, joku syy meidän olemassaoloomme. Kutsutaan sitä vaikka kohtaloksi.” Neito katsoi tiiviisti Kaukoa puhuessaan. Signekin katseli Kaukoa heinikön takaa mutta onnekseen Kauko ei tätä nähnyt. Signe sen sijaan näki hyvin. Sillä oli monta silmää. Sen hampaisiin oli tarttunut hieman jauhelihan rippeitä. 
    

    “Sinun tehtäväsi on selvittää Iiro Uskonlahkon kohtalo ja mahdollisesti tuoda hänet takaisin tähän todellisuuteen. Eikös juuri sinua pyydetty etsimään Iiro?” “Öö.. tuota.. se imuri..” Kauko yritti vielä mutta nyt Ooga ja Saliverkin puuttuivat puheeseen. “Lari Kaari sanoo aina, että kaikilla meillä on oma kohtalomme, jota emme voi paeta. Kuulostaa kovasti siltä, että sinun pitää mennä portaalin läpi katsomaan josko Iiro löytyisi. Sitten vaan tuot hänet takaisin ja kaikki palaa taas normaaliksi.”
    

    Kauko aukoi suutaan mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän ei tasan tarkkaan menisi lähellekään tuota järveä, jos sen pinnalla uisi jättihämähäkkejä. Ehei, hän lopettaisi yksityisetsivän työt, muuttaisi serkkunsa luo uhvon planeetalle ja alkaisi viljellä kiviä. Kyllä, niin hän tekisi. Punoessaan suunnitelmaansa hän kuuli puolella korvalla kun Ooga, Saliver, Nemo ja vedenneito tekivät suunnitelmia. Kun keskikesän juhla koittaisi päiväntasauksen aikaan, Kauko saisi loikata järveen jossa vedenneito auttaisi tämän läpi portaalista. Kauko etsisi Iiron käsiinsä ja toisi tämän ja mahdollisesti muutkin kadonneet hahmot takaisin tähän todellisuuteen. Suunnitelma vaikutti täydelliseltä.  

Juhannustarina osa 12

 Kauko Mutaoja vaikutti hieman hermostuneelta. Hän oli kerinyt pitkähkön, hoikan ruumiinsa ikäänkuin henkiselle rullalle, aivankuin yrittäisi näyttää kokoaan pienemmältä. Hän haroi harvaa partaansa ja pälyili tummilla silmillään ympäristöä. Nemo Kossukassila sen sijaan katseli rantaviivaa kiinnostuneena, yrittäen havaita toiseen ulottuvuuteen vievän portaalin tai edes jonkinlaisen pienen vihjeen siitä, missä tämä sijaitsi. Ooga kaivoi laukustaan jauhelihapaketin ja käveli rantaan. Hän heitti veteen kourallisen lihaa ja kutsui äitiään. Hetken kuluttua veden pinta alkoi väreillä ja ensimmäisenä he näkivät hennon käden, joka kurotti kohti pinnalla kelluvia lihasuikaleita. Sitten vedenneito nousi Villimiehen vesistöstä, tunki jauhelihan suuhunsa nopealla kädenheilautuksella ja ui sulavalla liikkeellä lähemmäs rannalla seisovia hahmoja. 
    “Onko sitä lisää?” Vedenneito kysyi ja pyyhki suupieliään. Ooga ojensi tälle koko paketin ja he katselivat kun liha hävisi nopeasti parempiin suihin. Viimeisen palasen neito heitti olkansa yli. “Pakko antaa Signellekin vähän, sekin on kyllästynyt elämään pelkillä hyönteisillä.” Ennenkuin Nemo ehti kysyä kuka tämä “Signe” oli, hän näki teelautasen kokoisen hämähäkin uivan kohti lumpeenlehdelle laskeutunutta jauhelihamönttiä. Hämähäkki päästi pienen, korahtavan äänen ja ahmi lihapalan suuhunsa. Saliver oli varma että kuuli vielä pienen röyhtäyksen ennenkuin Signe jatkoi matkaansa ja ui rannalla olevan kasvuston kätköihin. Oogakin seurasi hämyn menoa ja totesi: “Katsos vain, Signe on muuttanut tänne! Ja kasvanutkin aika lailla!” 
    “Hei, hei, kuuletko? Ooga ja Saliver, auttakaa!” He kääntyivät hätäisen äänen suuntaan ja näkivät, että Nemo yritti virvoitella rannan hiekalle lyyhistynyttä Kaukoa. “En tiedä mitä tapahtui, Kauko vain pyörtyi tähän äkisti.” “Hmm, se taitaa pelätä hämähäkkejä ihan tosissaan.” Ooga totesi ja käveli Kaukon luo. Hän käänsi Kaukon päätä niin, ettei tämä joutunut hengittämään rannan pölyistä hiekkaa. “Kyllä se siitä toipuu, annetaan sille hetki aikaa.” Saliverkin totesi ja he palasivat äitinsä luo, joka seurasi kiinnostuneena rannan tapahtumia rantavedestä. 
    “Joo, Signe on käynyt pariin otteeseen rinnakkaistodellisuudessa ja oppi siellä syömään oikeaa lihaa, se saa ne kasvamaan suuremmiksi kuin täällä. Lähtökohtaisesti ne eivät kuitenkaan käy ihmisten kimppuun.” Vedenneito totesi ja hymyili salaperäisesti. “Oletan, että teille on selvitetty rinnakkaistodellisuuden käsite?” Hän jatkoi ja katsoi jäljelle jäänyttä kolmikkoa jotka nyökkäilivät innokkaana ja odottivat kuulevansa lisää.

    “Eri todellisuuksilla on eri portaalit ja ne aukeavat eri aikoihin. Tämä meidän tuntemamme todellisuus ja sen rinnalla elävä elämä yhdistyvät tällä rannalla, tuon ison kiven alla.” Neito sanoi ja osoitti kauemmas veden selälle. He näkivät suuren kiven, jonka pintaan kevyet laineet löivät. Ooga muisti, että he olivat joskus hyppineet tuon kiven päältä veteen. 
    “Portaali on auki tiettyinä ajanjaksoina ja tuolloin kuka vaan pääsee kulkemaan siitä läpi. Kuitenkin vain yksi ihminen kerrallaan. Tänä vuonna se tapahtuu keskikesän aikaan, eli juhannuksena. Nemo onkin ehkä huomannut, että tämä vuosi on kuitenkin erityinen..” Neito jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja Nemo hymyili leveästi. Totta! Karttoja tutkiessani havaitsin, että Villiplaneetta muodostaa erikoisen yhteyden muiden planeettojen kanssa ja se tarkoittaa että..