“Huh, olipahan ilta.” Harri Viskilä pudisteli päätään tuijottaessaan omaa kuvaansa pienen vessan peilistä. Hän huuhteli kasvojaan kylmällä, limaisella vedellä, jota epäkunnossa oleva hana tiputteli hiljalleen hänen känsäisille käsilleen. “Onko sinulla jotain terävämpää juotavaa kun tätä keijumehua? Onko terhorommia?” Kuului hiljainen, hieman säälittävä ääni jostainpäin Viskilän keittiötä. Ääni kuului Eero Apajalle, hänen vanhalle luokkakaverilleen, jonka kanssa he tapasivat kerran vuodessa, yleensä näin alkukesän korvilla. Porukkaan kuuluivat myös Ville Vihermaa ja Esa Näkymätön, jotka olivat lähteneet viisaina miehinä kotiinsa jo ennenkuin tammenterhorommi oli tuotu pöytään. Tämä nelikko oli päättänyt jo kauan, kauan sitten, että he pitäisivät yhteyttä vaikka mitä tapahtuisi. Kerran vuodessa he tapasivat jossainpäin maailmaa, joivat, söivät ja ennenkaikkea puhuivat kaikesta. Kaikesta muusta paitsi Iirosta. Jos joku aloitti keskustelun, joka uhkasi viedä heidät tuohon lapsuuden kevätpäivään, joku toinen otti asiakseen keskeyttää tämän. Edellinen ilta oli kuitenkin ollut poikkeus.
Eero oli kertonut, että aikoisi muuttaa Uzon viidakkoon pelastamaan harvinaisia siemenpyöryköitä syöviä myyriä, eikä ollut varma koska pääsisi seuraavan kerran yhteiseen tapaamiseen. Hän oli kielloista, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta ottanut puheeksi Iiron katoamisen, koska koki, ettei pystyisi keskittymään mihinkään ellei asiaa käytäisi läpi. Hän oli aloittanut: “Minusta tuntuu, että olen nähnyt Iiron toisinaan jossain. Olen varma, että hän tuli minua vastaan liikennevaloissa, kerran jäätelökioskin jonossa, hän oli päiväkodin pihalla pelaamassa uppopalloa..”
Eeron päästyä vauhtiin, muutkin uskaltautuivat kertomaan vastaavanlaisia kohtaamisia. Esa oli varma että Iiro oli tullut hänen pitämäänsä sarjakuvapuotiin ja ostanut sieltä vuoden -88 Aku ankan. Kassalla tämä oli vinkannut hänelle silmää ja poistunut kadulle niin nopeasti, ettei Esa ollut ehtinyt perään. Ville puolestaan kertoi, että Iiro oli soittanut ja pyytänyt hänen firmaltaan kuljetusta siihen osoitteeseen, jossa tämän kotitalo oli aikanaan sijainnut. Talohan oli sittemmin palanut ja nyt tontila kasvoi menninkäismetsä. Maksu oli tullut tilille mutta se oli maksettu oravamaan kukkavaluutassa, eikä sitä voinut jäljittää. Harri kertoi myyneensä erään fallostaulunsa nimettömälle ostajalle ja kun taulua oli tultu hakemaan, lähetti oli kuitannut taulun nimellä Iiro Uskonlahko. Hän oli huomannut asian vasta muutaman päivän päästä.
He olivat muistelleet varovasti Iiron katoamispäivää mutta päätyneet lopulta siihen, ettei asia murehtimalla enää siitä muuttuisi. He olivat kaikki jatkaneet elämäänsä ja tyytyneet siihen, ettei Iiron kohtalo koskaan selviäisi. Villekään ei maininnut salaisesta sukulaisuussuhteestaan Iiron kanssa. Ehkä hän kertoisi toisille, mikäli Kauko Mutaoja löytäisi Iiron tai keksisi mitä tälle oli tapahtunut. Kauko oli hyvä etsivä, ei epäonnistunut koskaan.
“Ei hitto, on kai se pakko lähteä valumaan kotia kohti.” Eero Apaja piipitti tuskaisena ja joi vielä kulauksen biovaarallista nestettä, jota valui Harrin keittiönkin hanasta. Taiteilijoilla ei totisesti ollut helppoa mutta voisi kai tuo nyt tehdä edes pikkuisen putkiremontin. Ville tietäisi varmasti kevytyrittäjän, vaikka Rumikin hääpiöyhteisöstä. Jonkun näppärän hahmon, joka tulisi laittamaan vesiasiat kuntoon halvalla. Harrilla oli tiettävästi aina kaikenlaisia projekteja, avajaisia, porsastelujuhlia, ensi-iltoja, ties mitä kilpikonnan ristiäisiä ja rientoja ja lisäksi tämä oli oletettavasti jo immuuni omalle hanavedelleen, joten asia ei varmaankaan vaivannut Harria. Toisaalta vesi maistui hieman aniksen ja jalkahien risteytykselle, joten kyllä kai sitä pahimpaan janoonsa joi. Eero mietti ja kulautti nesteen kurkkuunsa. Uzon viidakossa ei varmasti saisi näinkään hyvää vettä.
“Olipa hyvä että saatiin vähän puhuttua asioista.” Harri sanoi ja nojasi keittiön ovenpieleen. “Aijoo, hei, unohdin sanoa että hanavesi ei ole juomakelpoista. Naapurin hääpiöt ovat uittaneet vintillä olevassa varaajassa karvaisia varpaitaan ja oletettavasti myös kusseet sinne, joten meille on tulossa putkiremppa. Siis heti kun hääpiöt on häädetty. Siihen voi tietysti mennä jokunen kuunkierto, kun ne ovat monen mielestä niin söpöjä, että häädön vastustajia löytyy aina. Varsinkin yläkerran Raipe on kovasti sitä vastaan mutta hän pelaakin niiden ryökäleiden kanssa pokeria aina maanantaisin, eikä juo vettä.” Harri jutusteli eikä huomannut, kun Eeron naama muuttui ensin valkoiseksi, sitten vihreäksi ja lopulta tämä alkoi kakoa keittiön lavuaarin päällä. Harri tietenkin uskoi tämän johtuvan eilisestä rommista ja hymyili myötätuntoisena vanhalle lapsuudenystävälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti