Yksityisetsivä Kauko Mutaoja heräsi siihen, että joku kutitti hänen nenänpäätään. Kaukon ensimmäinen ajatus oli se, että hän oli nukahtanut, hän oli nukkunut liian pitkään ja jäänyt ankka airin kyydistä. Kyydistä, jolla hänen oli tarkoitus päästä Kukakuka-laaksoon serkun luo turvaan. Turvaan niin, ettei hänen tarvinnut kohdata jättihämähäkki.. JOKA NYT TUIJOTTI HÄNTÄ KAIKILLA TUHANNELLA SILMÄLLÄÄN! Kauko ei pystynyt edes huutamaan, ei vaikka yritti. Hän tunsi suunsa liikkuvan mutta ääntä ei tullut. Hän räpiköi pystyyn kuin vastasyntynyt hirvenvasa ja lähti juoksemaan päättömästi eteensä katsomatta.
Muutaman metrin juostuaan hän alkoi tajuta ympäristöään. Hän oli selvästi kaupungin keskustassa. Ympärillä oli paljon korkeita taloja ja muutama kiireisen oloinen ihminenkin kulki hänen vierellään kadulla. Äitinsä jaloissa haluttoman oloisena raahautuva lapsi katsoi häneen hieman kummeksuen mutta muuten kaikki jatkoivat matkaansa tyynenä hänestä välittämättä.
Kauko pysähtyi tutun näköisen liikehuoneiston nurkalle, veti henkeä ja katseli ympärilleen vielä kerran. Nyt hän alkoi muistaa tapahtunutta. Hän oli ollut junavaunussa, joka oli kuljettanut hänet järvelle. Siellä vaunu oli kipannut hänet veteen ja se katala vedenneito oli vienyt hänet vedenpinnan alle ja nyt..nyt hän oli tässä. Tarkemmin sanottuna..hetkinen, hän oli takaisin oman toimistonsa nurkilla. Tässä meni tuttu rautatie, kyllä, kyllä, mutta seinässä ei ollut Harrin maalausta. Itseasiassa koko rakennus näytti paljon siistimmältä muutenkin. Sitten hän muisti jättihämähäkin ja vilkuili kadulle. Mitään vaarallista elävää kahdeksanjalkaista ei kuitenkaan näkynyt missään. Vain tutun tuntuinen tie, postilaatikko, joka ei tosin ollut vinossa, eikä sitä oltu maalattu siniseksi vaan tyylikkään mustaksi. Hieman kauempana kadun varrella oleva lähikauppa vaikutti olevan sama, myös Kammokujan kyltti, tutulla tavalla ruostunut, oli paikoillaan.
Kauko pudisteli päätään ja tajusi sitten loputkin kohtalostaan. Hänet oli huijattu tänne. Hänen oli tarkoitus etsiä Iiro Uskonlahko ja tuoda tämä takaisin omaan todellisuuteensa. Sitten Ville Vihermaa saisi selvittää perintöasiansa tämän kanssa juuri kuten halusi ja Kauko saisi Villeltä tuntuvan korvauksen. Itseasiassa hän voisi pyytää selvästi normaalia suuremman palkan tästä työkeikasta, koska se sisälsi omalla tavallaan aikamoista matkustamista ei vain paikasta toiseen vaan todellisuudesta toiseen!
Tämä ajatus lohdutti Kaukoa hieman mutta sitten hän alkoi pohtia tehtäväänsä tarkemmin. Missä Iiro Uskonlahko voisi olla? Vastaus oli tietysti masentava: missä vain. Miten tässä todellisuudessa etsittäisiin kadonneita henkilöitä? Kauko nosti katseensa ja näki oman toimistonsa avoimen ikkunan. Totta. Kukapa muu voisikaan häntä auttaa kun hän itse. Pitäisi vain toivoa, että hän olisi tässäkin todellisuudessa yhtä hyvä etsivä.
Kauko ylitti kadun ja katsoi vielä junaraiteiden kohdalla molempiin suuntiin. Sitten hän hymyili peikoille, joka tuli ovesta ulos juuri kun hän oli astumassa siitä sisään. Peikko ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Sillä oli yllään kirjava kukkamekko ja hieman persikanväristä huulipunaa. Takkuinen tukka oli vedetty tiukalle ponihännälle ja Kaukon todellisuudessa olevan peikon seurassa viihtyvä surkea prinssi vaikutti olevan täällä suorastaan riemukas kopio itsestään. Hän hyppi iloisena peikon käsipuolessa ja puhui tälle romaniaa. Kauko ymmärsi sen verran, että he olivat menossa tivoliin, joka oli vielä muutaman päivän ajan kaupungin laidalla. Etsivä katseli kaksikon perään ja hymyili. Sitten hän nousi portaat omaan kerrokseensa ja astui toimistoonsa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti