Juhannusaatto ja rauha maassa. Napsu Mastokadunpätkä mietti ja nojasi keittiön pöytään katsellen, kun haaleanvihreä kaalimato kipitti sen sileää pintaa pitkin. Madolla oli päässään pieni silinteri ja sen selkää koristi irokeesimainen piikkien rivistö. Se oli varmaankin eksynyt kiertävästä tivolista. Aikamoisen matkan oli mokoma olento tänne päästäkseen tehnyt mutta kai sillä jonkinlainen suunnitelma oli. Napsu oli juuri aikeissa kysyä siltä asiasta, kun se pysähtyi, nousi ikäänkuin seisomaan ja sanoi: “Samu ei ole se kuka väittää olevansa, kai sinä viisaana naisena sen tiedät?” Napsu tuijotti toukkaa hiljaisena. Oliko se todella sanonut niin? Vai kuuliko hän omiaan. Napsu kumartui lähemmäs ja silloin mato otti silinterin päästään paljastaen pienen, vihreän kaljun päälakensa ja nyökytteli terhakkaasti terapeutin suuntaan. Sitten se osoitti häntä yhdellä pienellä jalallaan ja sanoi taas:
“Kysy Samulta. Nyt on aika. Nyt jos koskaan. Tätä ei enää sinun elinaikanasi tule tapahtumaan eikä satavarmasti minunkaan.” Tämän sanottuaan toukka alkoi nauraa makeasti, se kieri pitkin pöytää ja hekotti kuin vähä-älyinen olento, joka näkee tai kuulee jotain, jota muut eivät.
Napsu kadehti toukkaa, koska hän olikaan viimeksi nauranut yhtä makoisasti? Nauroiko se omalle kuolevaisuudelleen vai oliko se saanut yksinkertaisesti hermoromahduksen tultuaan niin pitkän matkan tivolin parkkipaikalta hänen mansioninsa keittiöön? Napsua harmitti ettei hänellä ollut tarvittavaa kokemusta näin pienistä eliöistä, sillä hän oli terapeutiksi opiskellessaan skipannut sujuvasti mikroeliömaailman kurssin. Hän ei ollut pitänyt kurssin opettajasta, Rouva Kostajasta.
Samu käveli keittiöön ja istahti pöydän äärelle. Hän katsoi hekottavaa toukkaa ensin hieman kauhistuneena ja sitten hänen kasvoilleen nousi alistunut hymy. “Kaalimato lienee kertonut sinulle jotain.” Samu naksutteli sormiaan hermostuneen oloisena ja piti katseensa madossa, joka oli nyt lopettanut päättömän nauramisen, keräsi silinterinsä, kumarsi yleisölleen ja lähti jatkamaan matkaansa kohti pöydän reunaa. Sen mentyä Napsu katsoi Samua ja odotti, että tämä jatkaisi. Samu veti syvään henkeä, raapi tatuoitua käsivarttaan ja alkoi sitten kertoa:
“Kuulin että puhuit puhelimessa Oogan ja Saliverin kanssa ja lisäksi olet ollut yhteyksissä Nemo Kossukassilaan, siihen rinnakkaistodellisuustukijaan.. Samu aloitti ja katsoi Napsua kulmiensa alta. Napsu nyökkäsi ja Samu jatkoi: “Olen yrittänyt viedä tuota ikivanhaa aikakausilehteä kierrätykseen mutta tuossa se vain edelleen on. Ilmeisesti vihjeenä, että minun on aika paljastaa tarina.” Hän poimi vuoden 1995 Saimaan Sanoman käsiinsä ja käänsi esiin aukeaman, jossa oli kuva kadonneesta pojasta.
Samalla hetkellä Napsun tajuntaan iski ajatus. Kuinka hän ei ollut tätä aiemmin tajunnut! Olisipa hän lukenut artikkelin hieman tarkemmin jo heti silloin, kun se oli ilmestynyt hänen ulottuvilleen. Kaalimato oli selvästi yrittänyt viestittää hänelle asiaa jo hetken aikaa. Raukka oli joutunut tekemään melkoisen ponnistuksen raahatessaan vanhaa lehteä aina vain uudestaan ja uudestaan hänen ulottuvilleen. Olipa se näköjään hieman maistellutkin sivuja matkan varrella mutta suurin osa tekstistä ja kuvista oli edelleen koskemattomia. “Samu.. onko nyt niin että..” Napsu aloitti lauseen.
“Kyllä. Se olen minä. Tuossa kuvassa siis.” Samu silitteli lähes hellästi lehden aukeamalla olevaa, vanhahkoa kuvaa. “Tämä oli mukavaa aikaa. Ehkä muistat itsekin yhdeksänkymmentäluvun. Elämä oli jollain lailla huolettomampaa.” Samu hymyili muistoilleen ja Napsu odotti kärsivällisesti, että tämä jatkaisi tarinaansa. “Tuo kevät oli erityisen kylmä. Olimme Villen, Esan, Harrin ja Eeron kanssa Villimiehen rannalla ja kaverit yllyttivät minut uimaan vaatteet päällä. Tyhmää tietysti mutta mitäpä sitä ei nuorena tekisi.” Napsu nyökytteli mutta hänen teki mieli pikkuhiljaa kuristaa tarina ulos tuosta ukosta, joka istui hänen keittiössään kertomassa vanhasta katoamismysteeristä, kuin tämä olisi täysin arkinen asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti