Kauko kurkisti varovasti rappukäytävään ajatellen, että ehkä peikko olisi sittenkin päättänyt juuri tänään tulla perimään vuokriaan. Siis siitäkin huolimatta että oli juhannusaatto. Vaikka missään ei näkynyt ketään, Kaukon etsivänvaisto varoitteli silti. Vaisto oli pieni rotannäköinen hahmo, joka istui olkapäällä ja kuiski suoraan korvakäytävään omia neuvojaan. (Tämän takia oli tärkeää, että korvakäytävät huuhdeltiin viikoittain, jotta vaikku ei estäisi viestiä välittymästä.) Jotain oli siis meneillään mutta hän keksinyt mitä se voisi muka olla. Ulkonakin kaikki vaikutti rauhalliselta, edes etanat eivät huutaneet tuskanhuutojaan. Ehkä vaisto oli sittenkin väärässä.
Kauko katseli ympärilleen ja raapi päätään. Kammokujan ympärillä leijaili kyllä totta totisesti jollain lailla outo tunnelma. Samassa hän kuuli pientä, heiveröistä ääntä, joka tuli jostain ylempää. Hän katseli hetken ylös ja huomasi sitten, että kolmannen kerroksen ikkunalaudalla seisoi pieni kirjava kissa. Se piti kiinni ikkunalaudasta terävillä kynsillään ja naukui sydäntäriipivästi. Kauko ei varsinaisesti välittänyt kissoista mutta eihän tuota voinut tuonnekaan jättää. Samassa hetkessä oudot aavistukset jäivät Kaukon auttamisvaiston jalkoihin ja tämä lähti kiipeämään vanhoja, lahoja tikkaita ylöspäin vaiston hyppiessä tasajalkaa olkapäällä ja huutaen ääntään käheäksi. Askelma askelmalta kissanpentu läheni ja kohta se alkoi olla jo aivan käden ulottuvilla. Kauko voisi napata sen paidan taskuun ja kiivetä sitten alas. Vielä yksi askelma. Kauko kurkotti kättään, kiskis..
Naps. Ääni ei suinkaan kuulunut askelman pettämisestä vaan siitä, että ikkunalaudalla naukunut kissa oli kaivanut ikkunan raossa olleen puisen paistinlastan ja napautti sillä Kaukoa napakasti suoraan otsaan hymyillen samalla vinosti niin että terävät hampaat kiilsivät auringossa. Kauko-parka oli niin hämmentynyt että ei alkuun edes tajunnut mitä tapahtui. Hänen otteensa lipesi ja viimeinen asia mitä hän näki pudotessaan, oli karvaisen kissan vihreiden silmien ilkikurinen tuike sen vilkuttaessa ikkunalaudaltaan paistinlasta heiluen. Sitten se heitti lastan talon viereiseen ruusupensaaseen ja loikki ketterästi vesiränniä pitkin alas.
Tumps. Kauko tajusi laskeutuneensa johonkin mutta ei kuitenkaan tikkaiden alla olevien rautatiekiskojen päälle vaan.. hetkinen, hän makasi jonkinlaisella pehmeällä alustalla. Patjalla, joka liikkui. Kauko päätteli tämän siitä, että ylhäällä näkyvä taivas vilisti silmissä. Oliko hän kuollut? Ei, mikään paikka ei tuntunut kipeältä. Mutta ehkä kuollessa ei tuntisikaan kipua? Mokomakin kissanpaskiainen! Kauko manasi ja nousi varovasti istumaan. Hän tajusi samalla olevansa pienessä, liikkuvassa vaunussa, joka kolisteli pitkin raiteita. Ahaa, hän oli tippunut onnekkaasti vanhaan junavaunuun.
Selvä homma. No ei hätää, hän loikkaisi kyydistä kun vaunu pysähtyisi ja vaikka matkaan tulisi pientä kiertotietä, hän voisi nousta ankka airin kyytiin Villiviinilän pysäkiltä. Kauko otti paremman asennon ja sulki silmänsä. Kyyti oli oikeastaan mukavan tasaista. Hän oli varmasti nukahtanut ja heräsi siihen, että viileä vesi ympäröi hänet. Samassa hän tunsi vahvat käsivarret ympärillään ja vedenneidon lihanhajuinen henkäys tuntui korvan juuressa kun Kauko Mutaojan hoikka ruho katosi Villimiehen rannalla vedenpinnan alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti