Saliver hyppi tasajalkaa rannalla yrittäen saada aikaan maanjäristyksen. Hän oli lukenut “perhosvaikutuksesta”, jonka ydinajatus oli se, että perhonen lepattaa siipiään jossain ja siitä lähtevä energia kertaantuu niin, että se tuntuu myrskynä jossain kauempana. Ehkä sama toimisi tässä, kenties toisella puolen maailmaa olisi kohta maanjäristys. Ooga ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota, hän oli päättänyt saada yhteyden äitiinsä. Viimeisimpien tietojen mukaan äidistä oli tullut vedenneito. Hän oli päätynyt vesistöihin imeydyttyään alas vessasta hameenhelman vedettyä hänet mukanaan pöntön huuhtelusta tulleeseen imuun. Tai niin ainakin uskottiin, se oli ilmeisin selitys. (Tämä kerrotaan tarkemmin joulukalenteritarinassa vuodelta 2023) Ooga ja Saliver olivat yrittäneen houkutella äitiään jouluisella kala-aterialla ylös pöntöstä mutta selvästikään tämä ei asunut enää viemärissä. He olivat kysyneet asiaa viisaalta varikselta ja tämä oli varma että äiti asui tätä nykyä Villimiehen rannassa, vedenneitona.
“Äiti, tule pintaan, täällä huutaa Ooga!” Ooga huhuili ja heilutteli sormiaan veden pinnalla. Hän ei uskonut että vedessä asuisi mitään vaarallista mutta oli silti hieman varuillaan. Kuka maailman pelastaisi, jos hänelle sattuisikin jotain? Saliverkin lopetti maanjäristysteoriansa testaamisen ja tuli istumaan Oogan viereen. “Äiti!” Tämä karjui niin että koko järven pinta tuntui väreilevän. He istuivat vierekkäin paikoillaan vielä hetken ja heittivät sitten kumpikin yhden kiven veteen.
Veden pinta alkoi väreillä ja hetken päästä he näkivät vaaleiden hiusten peittämän päälaen nousevan järvestä. “Äiti!” He hihkaisivat yhteen ääneen ja katsoivat, kun sinisilmäinen vedenneito ui kohti hieman tuima katse kohdistettuna heihin. “Mitä on puhuttu veden alla asuvien olentojen häiritsemisestä?” Heidän vedenneidoksi muuttunut äitinsä totesi tuhisten ja ui lähemmäs. Neidolla oli pitkät, vaaleankultaiset hiukset, siniset silmät ja kauniin turkoosiin väriin taittava pyrstö joka keinui kevyiden laineiden mukana neidon nojaillessa rannan tuntumassa olevaan puunrunkoon. “Ei mitään, koska et ole ollut kotona ties kuinka pitkään aikaan!” Ooga hihkaisi enemmänkin toteamuksena, kuin loukkauksena. “Katso, eikö olekin hieno!” Ooga jatkoi häiriintymättä ja näytti äidilleen ranteessaan roikkuvaa korua. “Se on tehty uhvon karvoista ja joulupukin kulkusista.” “Kato tätäkin.” Saliver kaivoi taskustaan pienen purkin ja käänteli sitä sormissaan. “Se on kuun pinnalta, siellä asuu pieni kiusanhenki. En voi päästää sitä nyt vapaaksi, koska sitä ei ole ruokittu kolmeen päivään.” Saliver raotti varovasti kantta mutta koska rasian sisältä alkoi saman tien kuulua vaimeaa kiroilua hän sulki sen ja katsoi äitiään joka hymyili molemmille.
“Ompa hienoja aarteita. Mitäs muuta teille kuuluu?” Neito nojaili edelleen rennon oloisena puuhun ja suki pitkiä hiuksiaan. “Pelastettiin uhvo viime talvena, sitä edellisen jouluna joulupukki..” Saliver luetteli ja Ooga heitti väliin omia kommenttejaan. “Kukkapenkissä kasvoi tulppaaneja, jotka kertoivat härskejä vitsejä, yksi oli tälläinen..”
Iloinen nauru kaikui Villimiehen rannan yllä vielä silloinkin kun myrsymaasturi kaarsi mutkan takaa ilta-auringon valaistessa sen kiiltävää pintaa. “Oho, menipäs iltapäivä nopeasti, Lari Kaari on jo täällä.” Saliver tokaisi ja nousi seisomaan. Oogakin katsoi taakseen mutta ei olisi vielä malttanut lähteä. Vedenneito heilutteli pyrstöään mutta ei sanonut mitään.
“Meillä oli oikeastaan kysyttävää Iiro Uskonlahkosta, tehän kävitte samaa koulua aikanaan” Ooga tokaisi ja katseli äitinsä tutkimatonta ilmettä. “Juu, mutta hän oli minua jonkin verran vanhempi, ei oltu samalla luokalla.” Vedenneito vastasi ja alkoi sitten hymyillä viekkaan oloisena. Oogan mielestä tämä näytti siltä kuin aikoisi syödä kohta jonkun viattoman hahmon suihinsa mutta ei sanonut sitä ääneen. Mitäpä se hänelle kuului. “Ahaa, tottakai, tehän tulitte kysymään mitä hänelle kuuluu tätä nykyä!” Neito jatkoi ja katsoi sitten taakseen, aivan kuin miettien kuinka paljon voisi kertoa. “Ennenkuin ymmärrätte kokonaiskuvan, teidän olisi hyvä käydä Nemo Kossukassilan juttusilla. Kun olette kuunnelleet mitä hänellä on sanottavaa, tulkaahan sitten takaisin ja keskustellaan lisää. Ja hei kakarat, tuokaa mukananne vähän jauhelihaa, jatkuva kalan syöminen alkaa kyllästyttää.” Tämän sanottuaan vedenneito kääntyi ja sukelsi niin että pyrstö nostatti ilmaan pienen pisarapilven ja sitten hän oli poissa. Poissa kuin Iiro Uskonlahko vuosikymmeniä sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti