“Niin, tämä on se katoamistapaus, tai siis hukkumistapaus, tai siis yksi niistä.” Kauko raapi leukaansa, johon yritti kasvattaa jonkinlaista partaa. Hänelle oli kerran sanottu, että parta oli miehen mitta. Kauko ajoi kyllä kaikki seitsemän partakarvaansa säännöllisesti (koska uskoi äidin sanaa, että ajamalla ne vahvistuisivat) mutta tänä aamuna äiti oli ollut pesemässä vessan ikkunaa heti aamusta, eikä Kauko ollut ehtinyt suorittaa kaikkia aamurutiinejaan. “Joo, siis Villimiehen rantaanhan on nyt tiettävästi kirjoitetun historian aikana hukkunut ainakin kolme lasta mutta minua kiinnostaa erityisesti luokkakaverini Iiro Uskonlahko.” Ville naputti mukanaan tuomaa artikkelia sormellaan ja Kauko mietti nuolisiko hän Villen sormet puhtaiksi, mikäli niihin menisi kirsikkahilloa. Oletettua kirsikkahilloa.
“Tämä!” Ville nosti sanomalehtitekstin Kaukon silmien tasolle ja nojautui itsekin hieman eteenpäin. Villen hiusrajassa vilisti pieni saukon näköinen kuoriainen, joka ilmeisesti söi hiustupen juuressa olevaa kuollutta solukkoa. Se vaikutti kiireiseltä ja katosi syvemmälle päälaen taa. Kauko siirsi katseensa kuoriaisesta ja soi ajatuksen tuolille. Hän pelkäsi että se antaisi periksi, Ville putoaisi ja hän menettäisi ainoan maksavan asiakkaansa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan Ville jatkoi tarinaansa vaihtaen äänenpainoaan aina kimeästä piipityksestä synkkään kurlutukseen.
“Tiesitkö, että me olemme Iiron kanssa sukua? Ei, älä vastaan, minäpä kerron, ei, et tiennyt, koska minäkään en tiennyt. En ennenkuin viime viikolla, kun selvisi, että meillä on yhteinen täti kaukana Auraasian viidakossa. Eikä siinä vielä kaikki, täti on kuollut, rauha hänelle." Ville painoi päänsä ja teki hätäisen ristinmerkin, tai jotain sen suuntaista. Hän ei täysin muistanut miten se tehtiin oikeaoppisesti, vaikka olikin käynyt rippikoulun. Sinne hän oli mennyt ainoastaan siksi, että naapurin mummu oli luvannut antaa kultaisen ristikaulakorunsa tälle heti kun rippivalat olisi vannottu. Ville oli muuttanut ristin rahaksi ennenkuin mummu oli saanut juhlissa tarjoillun laihan kahvinsa juotua. Rahoilla Ville oli ostanut osuuden puoliperävaunuyrityksestä, joka kuljetti marsujen kynnenleikkuulautoja Purolaan. Yritys oli menestynyt lopulta yllättävän hyvin ja Villeä harmitti että hän oli myynyt osakkeensa kun firma oli vasta aloittelemassa nousukiitoaan. Hän ei ollut lopulta uskonut tarpeeksi moiseen hömppään, koska kuljetusala saattoi olla epävakaata. Tämä kuitenkin opetti hänelle, että bisneksessä ei koskaan voinut olla täysin varma mistään.
Kauko huomasi kuuntelevansa Villen selostusta tämän tädin elämästä hieman puolella korvalla ja miettivänsä mitä he tekisivät äidin kanssa sunnuntaina. Ehkä he menisivät metsään katsomaan josko sieltä löytyisi jäniksen paskaa. “..ja sitten hän löytyi jättimäisen boan jätösten joukosta ja hänet tunnistettiin ainoastaan kalliista kaulakorustaan ja kirkkaan pinkistä kynsilakasta.” Kauko nosti katseensa jälleen Villeen, joka jatkoi häiriintymättä kertomustaan: “Täti jätti jälkeensä massiivisen omaisuuden, joka on jaettu minun ja Iiron kesken. Tässä on nyt vaan sellainen pieni murhe, että Iiro on, kuten todettua, kuollut. Tai siis häntähän ei ole suostuttu toteamaan kuolleeksi ennenkuin ruumis löytyy, eikä tuohon järveen hukkuneita ole ikinä löydetty. Virta lienee vienyt kalmot jonnekin paremmille maille tai kalat syöneet tai mitä nyt sitten onkaan tapahtunut mutta..” Ville heilutteli lehtiartikkelia ja Kauko pyöritteli silmiään. Hän yritti saada suunvuoron siinä onnistumatta. Lopulta Ville hiljeni mutta nousi ylös ja alkoi kävellä ympyrää pienessä huoneessa. Kenkien natina kaikui tilassa ja Kaukosta se kuulosti hieman etanoiden valitusvirreltä. Apua, eikai kenkiä sentään oltu tehty elävistä etanoista??
“Eli ymmärsinkö nyt oikein, että sinä haluat että minä etsin.. öh, kahdeksankymmentäluvulla hukkuneen luokkakaverisi, joka onkin yllättäen sinun sukulaisesi. Olet jo maksanut ennakkomaksun Villiviidakon perinnönvälityspalvelulle ja tädin omaisuus on sinun heti kun Iiro.. tuota noin, löytyy, tai siis julistetaan kuolleeksi, jolloin sinä olet ainoa perijä?” Kauko kertasi Villen tarinan ja kaivoi muistiinpanovälineet pöytänsä laatikosta. Kynää tavoitellessaan hän melkein löysi oman serkkunsa antaman sulkakynän mutta tarttui kuitenkin viime hetkellä paksuun mainoskynään, jonka muste piirtyi katkonaisina viivoina ja raapi paperin rikki. Tästä tehtävästä hän ei selviäisi yksin, oli haettava apua kokeneemmilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti