Juhannustarina (viiimeinen)osa 24

     Napsu Masokadunpätkä näki mansioninsa itäsiiven ikkunasta, kun kullankeltainen Pöpel pysähtyi hänen tiluksiensa portille ja Ville Vihermaa suorastaan pomppasi ulos. Tämä tuli puolijuoksua pihan poikki ja Napsu lähti jo kävelemään ovelle ehtien avata sen juuri kun Vihermaa oli painamassa ovikelloa. “Samuuu..” hän huusi olkansa yli samalla kun päästi innosta puhkuvan Villen sisään asuntoonsa.

    “Pahoittelut kun tällälailla vaivaan juhannusaattoiltana mutta..” Ville vilautti paperia mutta vain nopeasti niin, ettei Napsu ehtisi nähdä sitä tarkemmin. Vaikka pieni präntti olikin pientä, Napsu oli silti terävä nainen ja voisi haistaa että asiassa saattaisi olla jotain hämärää. Napsu ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän Villen kädessä olevaan sopimukseen mitään huomiota vaan hymyili onnellisen oloisena eteiseen kävelevälle Samulle. Sanaakaan sanomatta Samu otti Villen tarjoaman kynän, kirjoitti nimensä viivalle ja ojensi kynän ja paperin takaisin. Ville kääri paperin nopeasti taskuunsa ja oli jo lähdössä ulos kun pysähtyi, kääntyi kannoillaan ja kysyi: "Millaista siellä oli? Siis toisessa ulottuvuudessa?”

Samu oli hetken aikaa täysin hiljaa ja sanoi sitten: “Minä olen edelleen toisessa todellisuudessa ja täällä on hyvä olla.” Sen sanottuaan hän marssi ulos ja Ville näki tämän kulkevan kohti pihavajaa, jossa ruohonleikkuri pörisi valmiina töihin. Vain ohjastaja puuttui. 

    Ville kohautti harteitaan, outo tuo Iiro vai Samu vai mikäli, mutta mitäpä se hänelle kuului. Hehän eivät olleet virallisesti nähneet toisiaan vuosikymmeniin, kaipa tuo aika muutti ihmistä. Pääasia että perintöasia oli nyt hoidossa, rahaa tulossa ja hän pääsisi laajentamaan bisneksiään. 

Iloisena Ville hyppeli takaisin autolle ja poksautti auki terhorommipullon. “Otappa tästä nainen, juo itsesi mukavaksi.” Ville tarjosi asianajajalleen ryypyn. “Itseasiassa ajetaampa Villimiehen rantaan, otetaan siellä yhdet lasilliset, kyllä kuskikin sen verran voi ottaa. Saat palkankorotuksen, heti huomenna!” Ville Vihermaa hihkui ja heilutteli rommipulloa niin että pöpelin hienoille penkeille roiskui tahmeaa nestettä. Samapa tuo, huomenna hän ostaisi kuitenkin uuden auton.

Porukan päästyä rantaan, kello oli muutamaa hetkeä ennen puolenyön. Kuljettaja sanoi jäävänsä autoon ja ottavansa pienet torkut. Tosiasiassa hän aikoi soittaa kääpiöiden pornolinjalle ja esiintyä siellä isoisokääpiönä saadakseen muiden linjoilla olevien vakavan arvostuksen. Hän kaivoi takakontista kääpiönaamarinsa, ne joissa oli viikset, eikä kiinnittänyt tämän jälkeen enää mitään huomiota rannan tapahtumiin. Hän kyllä tiesi mitä tuleman piti.

“Tästä sitten!” Ville Vihermaa kallisti pulloa ja hänen seurassaan oleva nainen oli juovinaan hänelle tarjottua juomaa. Villen mentyä vielä hieman lähemmäs rantaa, otettua vielä yhden kulauksen juomaa, menetettyään huomiokykynsä kylpiessään siinä ajatuksessa, että oli nyt kaupungin rikkain hahmo, hän ei tajunnut mitä tapahtui. Horisontti kellahti ja äkisti Ville Vihermaa katosi Villimiehen rannan syvään päätyyn, aivan kuten Iiro Uskonlahko tämän tarinan alussa. Samalla hetkellä keskikesän kello alkoi soittaa tasatuntiaan, rannan sirkat yhtyivät orkesteriin ja rannan ympäröi merkillinen rauha.

“ÄITI! Miten tämä on mahdollista? Sinä olet kuivalla maalla!” Saliver ja Ooga huusivat lähes yhdestä suusta ja juoksivat rantaviivaa viimeiset metrit äitinsä luo. Tämä halasi molempia tiukasti ja nauroi. “Minun työpäiväni päättyi juuri, eiköhän lähdetä juomaan vähän mehua ja olikohan sitä kirpeää karkkiakin vielä jäljellä?” Vedenneidosta tavalliseksi äidiksi muuttunut hahmo sanoi, kietoi kätensä Saliverin ja Oogan ympärille ja lähti johdattamaan heitä kohti tiellä odottavaa myrsymaasturia. Ooga hymyili iloisena ja Saliver höpötti taukoamatta. Kauempana tiellä parkissa näkyvä keltainen Pöpel heilui merkillisesti, kuin kaarnalaiva laineilla. Saliver katsoi ohimennen siihen suunaan mutta ei jaksanut kiinnostua menopelistä sen enempää. He olivat saaneet äitinsä takaisin ja se oli mahtava juttu.

Lari Kaari seisoi Villimiehen rannan hietikolla ja katseli järvelle. Hän oli kuulevinaan heiveröistä ääntä aalloista mutta tiesi ettei siellä ollut ketään. “Luuletko että tämän todellisuuden ja meidän rinnakkaiselomme henkilöiden tarinat joskus vielä sekoittuvat?” Larin vierellä seisova nainen kysyi. Lari katsahti naiseen mutta ei sanonut mitään. He näkivät kauempana rannalla Kauko Mutaojan, joka leikki iloisena teelautasen kokoisen hämähäkin kanssa. Aivan kuin nuo kaksi olisivat jälleennäkemisen iloisessa kuplassa.

“Joku viisas ihminen kerran totesi, että kaikilla meillä on oma kohtalomme, jota emme voi paeta. Ja niinhän se on. Nautihan rahoistasi.” Lari Kaari hymyili naiselle ja lähti sitten kävelemään myrsymaasturille, jonka luota iloinen nauru kuului. Tämä oli hyvä juhannus.

SEN PITUINEN SE! 

 

Palaako joku hahmoista vielä johonkin tarinaan? Varmasti. Jäikö tässä nyt vähän juttuja oman mielikuvituksen varaan? Varmasti. Oliko tässä tarinassa mitään järkeä.. ei varmasti :D 

 Ihanaa keskikesän juhlaa! Nautitaan kesästä ja ollaan onnellisia kaikista pienistäki jutuista :)

 

Juhannustarina osa 23

     “Onko toinen todellisuus samanlainen kuin tämä? Mikä on erilaista? Tapasitko itsesi?” Saliver tykitti kysymyksiä eikä antanut Kauko Mutaojalle edes pientä mahdollisuutta vastata. Vedenneito ei tapojensa vastaisesti puuttunut jälkikasvunsa innokkaaseen kyselyyn vaan seurasi Ville Vihermaata ja tämän naisystävää, jotka olivat vihdoinkin löytäneet turvallisen reitin rannalle. He ehtivät juuri parahiksi kuulemaan Kaukon seuraavat sanat: “Iiro on jo täällä. Tai siis on ollut ja ei ole ollut jo vuosia.”

    Saliver raapi päätään ja Ooga näytti käsiään heiluttamalla, että Kaukon pitäisi kertoa hieman lisää. “On totta, että Iiro imeytyi rinnakkaistodellisuuteen silloin aikanaan. Hän eli siellä noin kymmenisen vuotta ja palasi sitten takaisin. Tuolla toisessa todellisuudessa Iiron perhettä ei ole. Hänen vanhempansa eivät olleet koskaan tavanneet, joten myöskään Iiroa ei ole ollut olemassa. Iiro löysi kuitenkin nopeasti varaäidin Ritva Vähkrampista, joka tunnettiin tuolla nimellä Ritva Ylikramppi. Ritva on ollut yksi avainhenkilöistä näiden kahden todellisuuden välillä mutta koska hän on itse ollut olemassa molemmissa todellisuuksissa, hän ei ole voinut matkustaa portaalien välillä. Iiro sen sijaan haettiin tuolle puolen, sallinette että käytän tälläistä sanontaa, koska..”

    “Hetkinen, hetkinen, aloitappa nyt alusta!” Ville Vihermaa yritti keskeyttää Kaukoa mutta tämä ei ollut huomaavinaan. Huitaisi huolettomasti kädellään Villen suuntaan ja jatkoi: “Iiron elämäntehtävä tuossa todellisuudessa oli tuoda hauskuutta ihmisille. Hän liittyi sirkukseen melko nuorena, suoritti pelleakatemian ylimmän tutkinnon, koulutti huvittelun ammattilaisia ja teki katoamistemppuja. Mehän tietysti tiedämme, että temput liittyivät siihen, että Ritva ohjasti Iiron kulkemaan portaalin läpi aina kun se oli avoinna. Olemme eläneet hyviä aikoja, sillä todellisuuksien välillä surfaaminen on ollut mahdollista melko usein. Tämän illan jälkeen seuraava mahdollisuus tulee muutaman sadan vuoden päästä.”

    "No missä se Iiro nyt sitten majailee? Minä tarvitsen sen runkkarin allekirjoituksen tähän paperiin!!” Ville Vihermaa heilutteli sopimusta vuorotellen kaikkien paikallaolijoiden silmien edessä ja näytti vähintäänkin ärtyneeltä. Vihermaan mukana ollut rouva yritti hieman hillitä tätä. Hän esittäytyi Vihermaiden asianajajaksi, Rouva Permisanneliksi ja kertoi samalla, että oli laatinut tuon sopimuksen sukulaispoikien välille. Siinä oli hyttysen pikkuvarpaan kokoisella printillä painettu teksti jossa luki kutakuinkin niin, että Ville saisi pitää kaiken muun perinnön ja Iirolle jäisi isotädin ruumiinjäänteiden lisäksi käärmeen paskakasasta ongittu sormus. Ville uskoi ettei Iiro ymmärtäisi lukea mokomaa paperia, vaan allekirjoittaisi sen hänen toiveidensa mukaan. Enää piti löytää se lurjus jostain.

“Iiro asuu Napsu Mastokadunpätkän mansionissa. On asunut jo hyvän aikaa.” Nemo puuttui puheeseen ja sai kaikki katsomaan itseään toinen toistaan hämmästyneimmin silmin. “Napsu soitti minulle hetki sitten ja kertoi kaiken. Iiro tai Samu, jona me hänet tunnemme, on valmis allekirjoittamaan sopimuksen vaikka heti.” Nemo sanoi huolettoman oloisena ja katseli nauraen, kun Ville Vihermaa lähti samalla sekunnilla juoksemaan ylös rinnettä Permisannelin kipitellessä perässä korot kopisten.

Saliver nauroi ja Oogakin hymyili näylle. Nyt kaikki palaisi normaaliksi. Tai ainakin lähes. Heidän äitinsä asui edelleen järvessä. Ehkä heidän pitäisi rakentaa takapihalle uima-allas, jotta vedenneito saataisiin kotiin.

“Hei, äiti, mitäs sanoisit jos muuttaisit takaisin kotiin. Lari Kaari on jo pitkään puhunut, että voitaisiin hommata takapihalle palju. Mitä jos tehtäisiin sinne samalla uima-allas, niin sinä voisit asua siinä?” Saliver tiedusteli äidiltään. “Ihana ajatus.” Hän vastasi vain ja hymyili samaa, viekasta hymyään, jota Saliver ja Ooga olivat viimepäivinä nähneet. Tehdäämpä niin, että tulette keskiyön jälkeen hakemaan minut kotiin.” Neito sanoi ja katosi tummaan veteen ennenkuin Ooga ja Saliver olivat ehtineet kertoa tälle, ettei allas ollut suinkaan vielä valmis. 

Noh, ehkä pesuvati kelpasi äidille siksi aikaa, että he ja Lari ehtisivät tehdä neidolle kunnollisen asumuksen. Ville Vihermaahan olisi kohta entistä rikkaampi ja varmasti tämä maksaisi niin Kaukolle kuin heillekin tuntuvan palkkion. Kyllä niillä rahoilla yksi uima-allas rakennettaisiin.

Juhannustarina osa 22

     “Mikä sielä tivolissa oli parasta?” Vedenneito kyseli kiinnostuneena Oogalta ja Saliverilta, jotka istuivat nyt äitinsä seurana Villimiehen rannalla. Keskikesän juhlapäivä oli kääntymässä iltaan mutta aurinko paistoi vielä kauniisti rantaa reunustavien puiden lomasta. Kaikialla oli rauhallista ja melko hiljaista. Signeäkään ei näkynyt mutta Ooga ja Saliver uskoivat molemmat sen metsästävän pusikoissa. Nemo Kossukassila oli luvannut livistää naapurinsa grillijuhlista ennen myöhäistä iltaa, sillä hän halusi ehdottomasti olla paikalla kun Kauko palaisi takaisin tähän todellisuuteen.

    “Se pieni silinteripäinen kaalimato oli aika mahtava!” Ooga huudahti ja haukkasi palasen punaista nauhakarkkia ja imitoi madon kulkua etusormellaan saaden Saliverin nauramaan kippurassa. “Joo, se esitti hienon ohjelmanumeron, joka oli kuvattu laajakuvalinssillä ja näytettiin isolla ruudulla neljäsataakertaisena suurennoksena. Se oli taitava mato!” Saliverkin intoili aiheesta. Samalla he kertoivat muistakin tivolin hauskuuksista, jopa Aave Aikamielen esiintymisestä suurella näyttämöllä. Vedenneito nyökkäili ja kietoi laiskana heiluvaa vesiheinää pitkien sormiensa ympärille. “Eikö Kaukon pitäisi kohta jo saapua takaisin?” Ooga alkoi vaikuttaa hieman hermostuneelta. Hän pystyi pelastamaan maailman täystuholta mutta tietyissä asioissa hänen kärsivällisyytensä oli koetuksella. “Nakupelle on nauranut jo kuudennenkin kerran, eikä Kaukoa näy!”

    “Rauhoitu nyt.” Saliver taputti sisarustaan päälaelle ja sai tämän roiskaisemaan vettä tuohtuneena. Taistelu olisi voinut alkaa mutta juuri samalla hetkellä vedenneito hiljensi heidät tuimalla äännähdyksellä, sellaisella, joita vain äiti-ihmiset osaavat päästää. Kumpikin hiljeni ja he katsoivat vedenneidon osoittamaan suuntaan. Vesi väreili ja hetken päästä vettä suustaan pärskivä Kauko Mutaoja pullahti pintaan kuin puinen korkki. Hän ui rivakoin liikkein Oogaa ja Saliveria kohti ja kipusi sitten rannalle kuivattelemaan.

    “Ristus mikä reissu!” Hän henkäisi ensisanoikseen ja hyppi sitten vasemmalla jalallaan yrittäen saada korvaansa tukkivan veden poistumaan. Hän ei ollut huomaavinaan rannalla tuijoittavaa kaksikkoa, jotka odottivat enemmän kuin innolla tämän kertomusta. Myös Nemo Kossukassila näkyi marssivan alas rinnettä pieni vihaisennäköinen possu kintereillään.

    Kullankeltainen hieno Pöpel rullasi hiljaa yläpuolella olevalle tielle. Kuljettaja pysäytti menopelin ja ulos loikkivat niin Ville Vihermaa kuin ylikorkeisiin korkokenkiin ja tiukahkoon korsettiin pukeutunut rouva, jonka kullankeltainen luomiväri suorastaan hohti ilta-auringossa. Vihermaa ja tämän seuralainen seurasivat vihreän possun menoa, eivätkä uskaltaneet laskeutua alas rantaan, vaikka Saliver vilkuttikin heille innokkaana. “Hei, tulkaa tänne, Kauko on palannut!”

    Ville Vihermaa osoitti hieman inhoten possua, joka kaiveli nyt innoissaan läheistä kaninkoloa. Se etsi mahdollista ydinjätteen loppusijoituspaikkaa. Lähistöllä oleva rinnakkaistodellisuusportaali sai aikaan sen, että kaikki ympärillä olevat maankuoren lävistävän rei’ät haisivat ydinjätteeltä possun tarkkaan nenään ja siitäkös se innostui. Vaikka sikapossu näytti vihaiselta, se ei ollut kiinnostunut rannalla puuhaavista hahmoista.

“Kerro nyt kaikki! Löysitkö Iiron?” Saliver hoputti Kaukoa, joka katsoi porukkaa viekkaan näköisenä. Myös Ooga keskittyi siihen mitä Kauko seuraavaksi kertoisi. “Aikamoista tuo rinnakkaistodellisuusmatkailu, en tiedä voinko suositella kokeilemaan..” Kauko aloitti ja hymyili leveästi. “Mutta sen voin sanoa, että olipa kokemus!”

Juhannustarina osa 21

        “Luulin alkuun olleeni vain hetken aikaa tajuttomana tai että kaverit olivat tehneet minulle jonkinlaisen kepposen. Heräsin siis meidän koulumme keittiön pöydän alta. Sinäkin varmasti muistat sen, se nurkassa ollut iso tamminen pöytä, jonka alla keittäjät joskus istuivat ennen ruokailun alkamista ja joivat pontikkaa.” Napsu ei muistanut moista mutta toisaalta hän tiesi, että yksi heidän koulunsa keittäjistä oli lähtenyt “pitkälle lomalle” heidän ollessan kolmannella luokalla. Ehkä loma liittyi liialliseen pontikan juontiin.

    Herätessäni pöydän alta, Ritva Vähäkramppi, se omituinen historianopettaja, seisoi keskellä keittiötä. Se oli todella outo tapaaminen mutta onneksi hän oli siellä. Ritva nimittäin kertoi minulle mitä oli tapahtunut. Olin imeytynyt rinnakkaistodellisuuteen. Alkuun tietenkin tuijotin Vähäkramppia epäuskoisena, sitten kauhuissani ja sitten jo hieman pelokkaana. Vähäkramppi, tai Ylikramppi kuten hänen nimensä siinä todellisuudessa kuului, kertoi minulle portaalista ja siitä mitä oli tapahtunut. Olin samassa ajassa ja paikassa mutta en sitten kuitenkaan ollut. Vietin monta tuntia istuen siellä pöydän alla kuunnellen opettajan kertomusta. Voisin pitää sinulle saman luennon mutta josko tiivistän sen muutamaan lauseeseen..”

    “Teeppä se.” Napsu tokaisi ja aukaisi pullollisen tammenterhorommia. Tätä tarinaa hän ei pystyisi kuuntelemaan selvinpäin, ei vaikka se ei varmasti olisi yhtään sen oudompi, kuin vaikkapa mitä musta mursu oli hänelle viime syksynä kertonut. Se se vasta olikin ollut hullu kertomus! Napsu ei kuitenkaan antanut lupaa palata mursun murinoihin vaan keskittyi Samun kertomaan:

    “Jokaisessa ajassa ja todellisuudessa on jokunen hahmo, yleensä kaksi tai kolme, jotka toimivat niin sanotusti portaalinvartijoina. Tässä todellisuudessa tätä virkaa toimittaa ainakin Villimiehen järvessä asuva vedenneito. Hän on ollut siinä roolissa siitä asti, kun Vähäkramppi kuoli. Neito pääsee tehtävästä mikäli onnistuu saamaan jonkun tilalleen. Portaalinvartijan tehtäviin kuuluu pitää huoli, että todellisuus pysyy oikeissa mittasuhteissa kaikissa todellisuuksissa. Ymmärräthän, jos joku tulee tänne, täällä olevan vastaavan hahmon tulee joko kadota tai poistua niin, etteivät he pysty vaikuttamaan läheistensä elämään samanaikaisesti. Meitä on monta ja voimme olla kaikki samaan aikaan samassa paikassa mutta emme samassa todellisuudessa. Eikö niin? On myös mahdollista jäädä jumiin väärään todellisuuteen, mikäli paluu ei onnistu tai sinä itse menet väärään todellisuuteen, etkä palaa ajoissa.”

    Napsu ei enää edes nyökkäillyt. Hän ei edes yrittänyt ymmärtää, kuunteli vain. Samu jatkoi: “Jos sinulla on joskus tunne että tulet huoneeseen etkä ymmärrä miksi tulit sinne. Tai unohdat mitä olit etsimässä tai tekemässä. Jotkut kuvaavat tuntemuksia, että tietävät ennalta mitä tulee tapahtumaan tai tapaavat ihmisen, joka tuntuu kovin tutulta. Kaikki tämä johtuu siitä, että olet ollut samassa tilanteessa tai tavannut saman ihmisen mutta tämä on tapahtunut rinnakkaistodellisuudessa. Ne kaikki vaikuttavat kokemuksiin, toiset vain ovat herkempiä tuntemaan näitä asioita kuin toiset.”

    “Aaaivan.” Napsu hörppi lasin pohjalle jääneet romminpisarat ja laski tyhjän lasin lavuaariin. Samu istui edelleen keittiön pöydän äärellä hieman huolestuneen näköisenä. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään mutta sitten Samu jatkoi: “Minähän olen nimeltäni Iiro Samuel, toisessa todellisuudessa minua kutsuttiin Samuksi, joten se ei varsinaisesti ole suurikaan vale. En ole kertonut koskaan sukunimeäni mutta jos olisit sitä kysynyt, olisin todennäköisesti valehdellut. Minun on ollut pakko ensin selvittää miten paljon tiedän tästä asiasta ja miten paljon jaksat ottaa vastaan. Alkuun en tiennyt mikä minun tehtäväni on mutta nyt se on selvää. Toisessa todellisuudessa toin iloa ja toivoa maailmaan, täällä saan tehdä sitä mistä todella pidän, puutarhanhoitoa. Tiedätkös, minä viihdyn täällä. Tässä kartanossa. Tämä on minun kohtaloni. Vaikka toinen todellisuus kohteli hyvin, sain elää hullua nuoruutta, tämä on todellisuutta."

    Napsun sydän alkoi sulaa. Hänen ei pitäisi olla yllättynyt tilanteesta. Tokihan hänen elämänsä mies, tuo ihana tatuoitu hahmo, joka näytti hieman siltä kuin olisi jäänyt rekan alle, kahdesti, joka puhui vähän mutta asiaa ja hoiti kotityöt mukisematta. Eihän tuollaisia täältä löytänyt, sanomattakin selvää että tuo mies oli tullut hänen elämäänsä toisesta todellisuudesta. Kirjaimellisesti. Samalla Napsu muisti hämärästi harmittoman oloisen taian, jonka oli tehnyt joskus ala-asteikäisenä parhaan kaverinsa Emppu Epämääränpään kanssa. He olivat istuneet.. hetkinen, he olivat istuneet melko lähellä Villimiehen rantaa ja tehneet kumpikin pienen rituaalin, jossa toivottiin tulevaisuudelta hyviä asioita ja onnea. Ehkä toive oli kuultu! Napsu hymyili Samulle ystävällisesti ja siitä rohkaistuneena tämä kertoi loputkin tarinasta ja muista portaalin läpi ajan saatossa kulkeneista henkilöistä..

Juhannustarina osa 20

     Juhannusaatto ja rauha maassa. Napsu Mastokadunpätkä mietti ja nojasi keittiön pöytään katsellen, kun haaleanvihreä kaalimato kipitti sen sileää pintaa pitkin. Madolla oli päässään pieni silinteri ja sen selkää koristi irokeesimainen piikkien rivistö. Se oli varmaankin eksynyt kiertävästä tivolista. Aikamoisen matkan oli mokoma olento tänne päästäkseen tehnyt mutta kai sillä jonkinlainen suunnitelma oli. Napsu oli juuri aikeissa kysyä siltä asiasta, kun se pysähtyi, nousi ikäänkuin seisomaan ja sanoi: “Samu ei ole se kuka väittää olevansa, kai sinä viisaana naisena sen tiedät?” Napsu tuijotti toukkaa hiljaisena. Oliko se todella sanonut niin? Vai kuuliko hän omiaan. Napsu kumartui lähemmäs ja silloin mato otti silinterin päästään paljastaen pienen, vihreän kaljun päälakensa ja nyökytteli terhakkaasti terapeutin suuntaan. Sitten se osoitti häntä yhdellä pienellä jalallaan ja sanoi taas:

    “Kysy Samulta. Nyt on aika. Nyt jos koskaan. Tätä ei enää sinun elinaikanasi tule tapahtumaan eikä satavarmasti minunkaan.” Tämän sanottuaan toukka alkoi nauraa makeasti, se kieri pitkin pöytää ja hekotti kuin vähä-älyinen olento, joka näkee tai kuulee jotain, jota muut eivät.

    Napsu kadehti toukkaa, koska hän olikaan viimeksi nauranut yhtä makoisasti? Nauroiko se omalle kuolevaisuudelleen vai oliko se saanut yksinkertaisesti hermoromahduksen tultuaan niin pitkän matkan tivolin parkkipaikalta hänen mansioninsa keittiöön? Napsua harmitti ettei hänellä ollut tarvittavaa kokemusta näin pienistä eliöistä, sillä hän oli terapeutiksi opiskellessaan skipannut sujuvasti mikroeliömaailman kurssin. Hän ei ollut pitänyt kurssin opettajasta, Rouva Kostajasta.

    Samu käveli keittiöön ja istahti pöydän äärelle. Hän katsoi hekottavaa toukkaa ensin hieman kauhistuneena ja sitten hänen kasvoilleen nousi alistunut hymy. “Kaalimato lienee kertonut sinulle jotain.” Samu naksutteli sormiaan hermostuneen oloisena ja piti katseensa madossa, joka oli nyt lopettanut päättömän nauramisen, keräsi silinterinsä, kumarsi yleisölleen ja lähti jatkamaan matkaansa kohti pöydän reunaa. Sen mentyä Napsu katsoi Samua ja odotti, että tämä jatkaisi. Samu veti syvään henkeä, raapi tatuoitua käsivarttaan ja alkoi sitten kertoa:

    “Kuulin että puhuit puhelimessa Oogan ja Saliverin kanssa ja lisäksi olet ollut yhteyksissä Nemo Kossukassilaan, siihen rinnakkaistodellisuustukijaan.. Samu aloitti ja katsoi Napsua kulmiensa alta. Napsu nyökkäsi ja Samu jatkoi: “Olen yrittänyt viedä tuota ikivanhaa aikakausilehteä kierrätykseen mutta tuossa se vain edelleen on. Ilmeisesti vihjeenä, että minun on aika paljastaa tarina.” Hän poimi vuoden 1995 Saimaan Sanoman käsiinsä ja käänsi esiin aukeaman, jossa oli kuva kadonneesta pojasta.

    Samalla hetkellä Napsun tajuntaan iski ajatus. Kuinka hän ei ollut tätä aiemmin tajunnut! Olisipa hän lukenut artikkelin hieman tarkemmin jo heti silloin, kun se oli ilmestynyt hänen ulottuvilleen. Kaalimato oli selvästi yrittänyt viestittää hänelle asiaa jo hetken aikaa. Raukka oli joutunut tekemään melkoisen ponnistuksen raahatessaan vanhaa lehteä aina vain uudestaan ja uudestaan hänen ulottuvilleen. Olipa se näköjään hieman maistellutkin sivuja matkan varrella mutta suurin osa tekstistä ja kuvista oli edelleen koskemattomia. “Samu.. onko nyt niin että..” Napsu aloitti lauseen.

    “Kyllä. Se olen minä. Tuossa kuvassa siis.” Samu silitteli lähes hellästi lehden aukeamalla olevaa, vanhahkoa kuvaa. “Tämä oli mukavaa aikaa. Ehkä muistat itsekin yhdeksänkymmentäluvun. Elämä oli jollain lailla huolettomampaa.” Samu hymyili muistoilleen ja Napsu odotti kärsivällisesti, että tämä jatkaisi tarinaansa. “Tuo kevät oli erityisen kylmä. Olimme Villen, Esan, Harrin ja Eeron kanssa Villimiehen rannalla ja kaverit yllyttivät minut uimaan vaatteet päällä. Tyhmää tietysti mutta mitäpä sitä ei nuorena tekisi.” Napsu nyökytteli mutta hänen teki mieli pikkuhiljaa kuristaa tarina ulos tuosta ukosta, joka istui hänen keittiössään kertomassa vanhasta katoamismysteeristä, kuin tämä olisi täysin arkinen asia.

Juhannustarina osa 19

        Yksityisetsivä Kauko Mutaoja heräsi siihen, että joku kutitti hänen nenänpäätään. Kaukon ensimmäinen ajatus oli se, että hän oli nukahtanut, hän oli nukkunut liian pitkään ja jäänyt ankka airin kyydistä. Kyydistä, jolla hänen oli tarkoitus päästä Kukakuka-laaksoon serkun luo turvaan. Turvaan niin, ettei hänen tarvinnut kohdata jättihämähäkki.. JOKA NYT TUIJOTTI HÄNTÄ KAIKILLA TUHANNELLA SILMÄLLÄÄN! Kauko ei pystynyt edes huutamaan, ei vaikka yritti. Hän tunsi suunsa liikkuvan mutta ääntä ei tullut. Hän räpiköi pystyyn kuin vastasyntynyt hirvenvasa ja lähti juoksemaan päättömästi eteensä katsomatta.

    Muutaman metrin juostuaan hän alkoi tajuta ympäristöään. Hän oli selvästi kaupungin keskustassa. Ympärillä oli paljon korkeita taloja ja muutama kiireisen oloinen ihminenkin kulki hänen vierellään kadulla. Äitinsä jaloissa haluttoman oloisena raahautuva lapsi katsoi häneen hieman kummeksuen mutta muuten kaikki jatkoivat matkaansa tyynenä hänestä välittämättä.

    Kauko pysähtyi tutun näköisen liikehuoneiston nurkalle, veti henkeä ja katseli ympärilleen vielä kerran. Nyt hän alkoi muistaa tapahtunutta. Hän oli ollut junavaunussa, joka oli kuljettanut hänet järvelle. Siellä vaunu oli kipannut hänet veteen ja se katala vedenneito oli vienyt hänet vedenpinnan alle ja nyt..nyt hän oli tässä. Tarkemmin sanottuna..hetkinen, hän oli takaisin oman toimistonsa nurkilla. Tässä meni tuttu rautatie, kyllä, kyllä, mutta seinässä ei ollut Harrin maalausta. Itseasiassa koko rakennus näytti paljon siistimmältä muutenkin. Sitten hän muisti jättihämähäkin ja vilkuili kadulle. Mitään vaarallista elävää kahdeksanjalkaista ei kuitenkaan näkynyt missään. Vain tutun tuntuinen tie, postilaatikko, joka ei tosin ollut vinossa, eikä sitä oltu maalattu siniseksi vaan tyylikkään mustaksi. Hieman kauempana kadun varrella oleva lähikauppa vaikutti olevan sama, myös Kammokujan kyltti, tutulla tavalla ruostunut, oli paikoillaan.

    Kauko pudisteli päätään ja tajusi sitten loputkin kohtalostaan. Hänet oli huijattu tänne. Hänen oli tarkoitus etsiä Iiro Uskonlahko ja tuoda tämä takaisin omaan todellisuuteensa. Sitten Ville Vihermaa saisi selvittää perintöasiansa tämän kanssa juuri kuten halusi ja Kauko saisi Villeltä tuntuvan korvauksen. Itseasiassa hän voisi pyytää selvästi normaalia suuremman palkan tästä työkeikasta, koska se sisälsi omalla tavallaan aikamoista matkustamista ei vain paikasta toiseen vaan todellisuudesta toiseen!

    Tämä ajatus lohdutti Kaukoa hieman mutta sitten hän alkoi pohtia tehtäväänsä tarkemmin. Missä Iiro Uskonlahko voisi olla? Vastaus oli tietysti masentava: missä vain. Miten tässä todellisuudessa etsittäisiin kadonneita henkilöitä? Kauko nosti katseensa ja näki oman toimistonsa avoimen ikkunan. Totta. Kukapa muu voisikaan häntä auttaa kun hän itse. Pitäisi vain toivoa, että hän olisi tässäkin todellisuudessa yhtä hyvä etsivä.

    Kauko ylitti kadun ja katsoi vielä junaraiteiden kohdalla molempiin suuntiin. Sitten hän hymyili peikoille, joka tuli ovesta ulos juuri kun hän oli astumassa siitä sisään. Peikko ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Sillä oli yllään kirjava kukkamekko ja hieman persikanväristä huulipunaa. Takkuinen tukka oli vedetty tiukalle ponihännälle ja Kaukon todellisuudessa olevan peikon seurassa viihtyvä surkea prinssi vaikutti olevan täällä suorastaan riemukas kopio itsestään. Hän hyppi iloisena peikon käsipuolessa ja puhui tälle romaniaa. Kauko ymmärsi sen verran, että he olivat menossa tivoliin, joka oli vielä muutaman päivän ajan kaupungin laidalla. Etsivä katseli kaksikon perään ja hymyili. Sitten hän nousi portaat omaan kerrokseensa ja astui toimistoonsa..

Juhannustarina osa 18

     “Onko tämä ihan turvallista?” Ooga pohti puoliääneen ja katseli, kun heidän vedenneidoksi muuttunut äitinsä nousi pintaan Villimiehen aalloista. Oli alkanut tuulla ja järven vesi näytti kevyine vaahtopäineen hieman arvaamattomalta. “No mikä nyt on turvallista kenellekin.” Saliver vastasi ja piti myös katseensa äidissä, joka oli nyt uinut kuuloetäisyydelle autettuaan pahaa aavistamattoman yksityisetsivän läpi toiseen ulottuvuuteen vievästä portaalista. Kauko ei ollut ehtinyt edes säikähtää, niin nopeasti kaikki oli käynyt. Saliver ja Ooga olivat seuranneet tilannetta kauempaa rannalta.

    “Nyt vaan odotellaan, niinkö?” Saliver tokaisi ja heitti äidilleen paketillisen grillimakkaraa. Neito repi paketin auki ja söi kolme neljästä makkarasta viidellä haukkauksella ja kaivoi viimeisen makkaran käsiinsä samalla kun tarjosi tyhjää pakettia rannalla odotteleville lapsilleen. 

    “Juu.” Hän tokaisi nielaistuaan viimeisen palasen. “Portaali sulkeutuu keskiyöllä, joten meillä on tässä vielä hyvin aikaa. Oletettavasti Mutaoja tulee kuitenkin takaisin muutamassa tunnissa. En usko että hän haluaa keikuttaa rinnakkaistodellisuutta yhtään sen enempää kuin mitä Iiron löytämiseen menee. Hän etsii tämän ja tuo hänet takaisin. Mikäli te kakarat haluatte mennä juhlimaan juhannusta vaikka tivoliin, niin minä kyllä päivystän täällä. Tulkaa takaisin, sanotaanko vaikka hetki ennenkuin nakupelle nauraa viidennen kerran, niin luultavasti Kauko on silloin jo palannut.” Ooga ja Saliver nyökkäilivät. “Ja tuokaa vielä yksi grillimakkara. Saa olla vaikka vähän nuotiossa palanut.” Sen sanottuaan vedenneito sukelsi aaltoihin ja Ooga ja Saliver lähtivät tallustelemaan kohti Siltaheimosenkujalla sijaitsevaa kotitaloaan.

    “Mennäänkö käymään siellä tivolissa?” Ooga kysyi Lari Kaarilta, joka lateli viimeisiä grillimakkaroita vanhaan luottogrilliinsä. He olivat paistaneet varuiksi useamman makkaran mikäli Signekin sattuisi olemaan paikalla kun he palaisivat järven rannalle. Myös Lisko tuntui pitävän makkarasta, joten sitä piti olla riittävästi. 

    Saliver selasi näköradiolaitettaan, josta näkyi suoraa livekuvaa avaruusasema Kökköpökäleen takapihalta. Hän toivoi että uhvo tulisi vilkuttamaan ja kenties läski jäniskin näyttäytyisi suorassa lähetyksessä. Toistaiseksi ruudulla näkyi vain kuukulkuekävelyllä eksynyt, sittemmin dementoitunut öströnautti, joka vilautteli kuluneita jalkapohjiaan kameralle saaden siitä jonkinlaista iloa. Saliver huokaisi äänekkäästi ja sulki laitteen. “Joo, mennään käymään tivolissa ja sitten sieltä suoraan takaisin järvelle. Eikös äiti sanonut että Kaukolla kestää reissuun todennäköisesti vain muutama tunti. Haluan olla paikalla kun hän palaa kertomaan mitä Iirolle on tässä vuosien varrella tapahtunut.”

Vaaleahiuksinen maailmanpelastajakaksikko Ooga ja Saliver, heidän asuinalueensa puistonvartija Lari Kaari ja tämän lemmikkiorava Lisko pakkautuivat kaikki myrsymaasturin kyytiin ja lähtivät ajelemaan hiljaista kierotietä kohti kaupungin laidalla majoittuvaa tivolia. Muutama tunti ennustajaeukon teltassa, painottomassa pallotuolissa, kuristajavilliviinin kutituksessa, maailmanmatkaajan juttujen pauloissa ja ennenkaikkea oravakuiskaajan temppujen parissa harhauttaisivat ajatukset hetkeksi meneillään olevasta tehtävästä. Olihan heilläkin oikeus pieneen vapaa-aikaan, varsinkin juhannuksena.

Juhannustarina osa 17

     Kauko kurkisti varovasti rappukäytävään ajatellen, että ehkä peikko olisi sittenkin päättänyt juuri tänään tulla perimään vuokriaan. Siis siitäkin huolimatta että oli juhannusaatto. Vaikka missään ei näkynyt ketään, Kaukon etsivänvaisto varoitteli silti. Vaisto oli pieni rotannäköinen hahmo, joka istui olkapäällä ja kuiski suoraan korvakäytävään omia neuvojaan. (Tämän takia oli tärkeää, että korvakäytävät huuhdeltiin viikoittain, jotta vaikku ei estäisi viestiä välittymästä.) Jotain oli siis meneillään mutta hän keksinyt mitä se voisi muka olla. Ulkonakin kaikki vaikutti rauhalliselta, edes etanat eivät huutaneet tuskanhuutojaan. Ehkä vaisto oli sittenkin väärässä.

    Kauko katseli ympärilleen ja raapi päätään. Kammokujan ympärillä leijaili kyllä totta totisesti jollain lailla outo tunnelma. Samassa hän kuuli pientä, heiveröistä ääntä, joka tuli jostain ylempää. Hän katseli hetken ylös ja huomasi sitten, että kolmannen kerroksen ikkunalaudalla seisoi pieni kirjava kissa. Se piti kiinni ikkunalaudasta terävillä kynsillään ja naukui sydäntäriipivästi. Kauko ei varsinaisesti välittänyt kissoista mutta eihän tuota voinut tuonnekaan jättää. Samassa hetkessä oudot aavistukset jäivät Kaukon auttamisvaiston jalkoihin ja tämä lähti kiipeämään vanhoja, lahoja tikkaita ylöspäin vaiston hyppiessä tasajalkaa olkapäällä ja huutaen ääntään käheäksi. Askelma askelmalta kissanpentu läheni ja kohta se alkoi olla jo aivan käden ulottuvilla. Kauko voisi napata sen paidan taskuun ja kiivetä sitten alas. Vielä yksi askelma. Kauko kurkotti kättään, kiskis..

Naps. Ääni ei suinkaan kuulunut askelman pettämisestä vaan siitä, että ikkunalaudalla naukunut kissa oli kaivanut ikkunan raossa olleen puisen paistinlastan ja napautti sillä Kaukoa napakasti suoraan otsaan hymyillen samalla vinosti niin että terävät hampaat kiilsivät auringossa. Kauko-parka oli niin hämmentynyt että ei alkuun edes tajunnut mitä tapahtui. Hänen otteensa lipesi ja viimeinen asia mitä hän näki pudotessaan, oli karvaisen kissan vihreiden silmien ilkikurinen tuike sen vilkuttaessa ikkunalaudaltaan paistinlasta heiluen. Sitten se heitti lastan talon viereiseen ruusupensaaseen ja loikki ketterästi vesiränniä pitkin alas.

Tumps. Kauko tajusi laskeutuneensa johonkin mutta ei kuitenkaan tikkaiden alla olevien rautatiekiskojen päälle vaan.. hetkinen, hän makasi jonkinlaisella pehmeällä alustalla. Patjalla, joka liikkui. Kauko päätteli tämän siitä, että ylhäällä näkyvä taivas vilisti silmissä. Oliko hän kuollut? Ei, mikään paikka ei tuntunut kipeältä. Mutta ehkä kuollessa ei tuntisikaan kipua? Mokomakin kissanpaskiainen! Kauko manasi ja nousi varovasti istumaan. Hän tajusi samalla olevansa pienessä, liikkuvassa vaunussa, joka kolisteli pitkin raiteita. Ahaa, hän oli tippunut onnekkaasti vanhaan junavaunuun. 

Selvä homma. No ei hätää, hän loikkaisi kyydistä kun vaunu pysähtyisi ja vaikka matkaan tulisi pientä kiertotietä, hän voisi nousta ankka airin kyytiin Villiviinilän pysäkiltä. Kauko otti paremman asennon ja sulki silmänsä. Kyyti oli oikeastaan mukavan tasaista. Hän oli varmasti nukahtanut ja heräsi siihen, että viileä vesi ympäröi hänet. Samassa hän tunsi vahvat käsivarret ympärillään ja vedenneidon lihanhajuinen henkäys tuntui korvan juuressa kun Kauko Mutaojan hoikka ruho katosi Villimiehen rannalla vedenpinnan alle.

Juhannustarina osa 16

  Juhannusaattoaamuna Kauko lähti kotoa matkalaukkuineen. Hän jätti äidilleen kirjeen, jossa selitti tilanteensa ja lupasi tulla vielä joskus käymään. Nyt hänen oli kuitenkin mentävä. Kauko odotti kotitalon portailla kyytiään kun muisti sulkakynänsä, joka oli vielä jossain toimiston syövereissä. Hän teki nopean päätelmän, hakeako kynä vai jättää se. Serkku kysyisi kuitenkin ensimmäisenä, oliko kynä hyvä ja toimiva ja haluaisi tietenkin myös nähdä sen joten sulkakynän olisi parempi olla hänen mukanaan. 

 

    Ei nopea pyrähdys toimistolla tehnyt enää suurtakaan viivytystä, niin Kauko Mutaoja päätteli ja lähti kulkemaan työpaikkaansa kohti. Ehkä tämä oli hyväkin idea, hän voisi samalla laittaa oveen lapun jossa olisi tieto siitä, ettei firma ollut enää toiminnassa. Kiinteistön vuokraa keräävä peikko teki velanperintää sivutoimenaan ja saattoi ilmaantua toimistolle milloin huvitti. Yleensä se kuitenkin istui sillan kupeessa pelaamassa korttia työttömän prinssin kanssa huijaten tältä rahaa ja pieniä likööripulloja. Prinssi parka oli toiminut aiemmin pelin päähahmona mutta nopeampien laitteiden korvatessa vanhat tietokonepelit, prinssi oli jäänyt teknologian jalkoihin. Siitä seurasi se, että pelien prinsessa oli kyllästyi odottamaan pelastajaa, värväytyi laivastoon ja opetteli pelaamaan uppopalloa. Tätä nykyä prinssi oli tarpeeton, koska ei osannut tehdä mitään muutakaan kuin pelastaa avuttomia naisia pulasta, eivätkä naiset enää tätä nykyä olleet avuttomia. Peikko viihtyi hitaan prinssin seurassa, eikä tulisi perimään Kaukon vuokria vielä moneen hetkeen. Hän ehtisi paeta. 

 

    Kaukon etsivätoimisto sijaitsi Kammokuja kuusisataakuusikymmentä viidessä. Sen yläpuolella oli vaatekauppa joka myi luonnonmateriaaleista tehtyjä kolttuja. Kauko ei ollut aivan varma mitä nämä luonnonmateriaalit todellisuudessa olivat mutta oli melko varma että Ville osti etanannahkakenkänsä juuri tuosta putiikista. 
    

    Kujan takana meni vanha, hylätty rautatie. Kauko näki siinä toisiaan jonkinlaista liikennettä mutta yleensä rata oli hiljainen. Oli hieman epäselvää mihin se lopulta johti mutta huhu kertoi että siinä oli aikanaan kuljetettu muunmuassa Vihermaan suvun jälkeläisiä järvenrantaan pesulle. Olivat tarun mukaan olleet niin pahoja suustaan, ettei tavallinen saippuapesu tehonnut. Vaunut liikkuivat ilmeisesti maan ja jonkin muun planeetan vetovoiman vetäminä lähes itsestään, vain saippuatelineet ja juuriharjat olivat kalisseet laitoja vasten, näin kerrottiin. Ville Vihermaa itse ei ole koskaan asiasta maininnut, eikä Kauko ole kysynyt, ei vaikka olikin varma että Ville jos joku oli joutunut suun saippuointiin useammin kuin kerran. 
    

    Kauko nappasi vielä kuitenkin muistoksi kuvan kujalta, joka oli ollut hänen työmatkareittinsä niin monen vuoden ajan. Hän piti kovasti myös värikkäistä piirrustuksista, jotka Harri oli käynyt taiteilemassa seinään. Tämä oli tietenkin aikaa ennen kuin hänestä tuli osittain kuuluisa, eikä hän tuolloin ottanut vielä rahaa teoksistaan.

                                    
    

    “Ha, tässähän se kynän pirulainen on!” Kauko hihkaisi itsekseen huomatessaan sulkakynän sojottavan purkissa. Hän kirjoitti sillä lapun, jonka liimaisi oveen: TOIMISTO SULJETTU TOISTAISEKSI, EHKÄ IÄKSI. Sitten hän laittoi kynän varovasti vasempaan rintataskuunsa ja käveli ovelle. Hutera terassituoli seisoi keskellä pientä toimistoa kuin yksinäinen, viimeiseksi rintamalle pystyyn jäänyt sotilas. Kirjoituspöytäkin vaikutti olevan hieman kallellaan. Pieneksi hetkeksi Kauko antoi itsensä pohtia, oliko jättihämähäkki kaiken tämän pelon arvoista, vai voisiko hän oppia elämään sen kanssa. Pidettiinhän hämyjä lemmikkeinäkin.  Lopulta hän päätyi kuitenkin siihen, että kyllä nyt jos koskaan olisi aika aloittaa uusi elämä. 

 

Juhannustarina osa 15

     Kauko Mutaoja vilkuili sivuilleen varmistellen, ettei sen enempää Ville Viherlaakso kuin hänen äskeiset seuralaisensakaan keksisi että hän oli menossa toimistolleen. Hän livahti sisään puoliksi avoimesta ovenraosta, pakkasi nopeasti tärkeimmät tavaransa ja luikki sitten hiljaisin mutta reippain askelin kotiinsa taakseen vilkuillen. Kaukon äiti hääräili hellan äärellä ja kääntyi yllättyneensä kuultuaan oven kolahtavan. 

    “Kuules Kauko.” Äiti aloitti huokaisten ja korjasi hätäisesti kampaustaan, veti tukkapehkostaan pienen viiriäisensulan ja kolme hääpiökurttu-käärepaperia, joista yksi leijaili hiljaa lattialle. Huulipuna oli hieman levinnyt punertaville poskille ja hameen helmassa oli epämääräinen tahra. Kauko ei kuitekaan huomannut mitään, vaan kipitti suoraan yläkertaan ja etsi sieltä matkalaukkunsa. 

    “Tiedätkö sinä miten saan yhteyden serkkupoikaan, siis siihen joka lähti uhvon matkaan viime jouluna?” Kauko katsoi äitiään ja tämä pyöritteli silmiään. “Höpsö, ei Ullevi minkään uhvon matkaan lähtenyt vaan muutti jonkun hääpiön orjaksi kukakuka-laaksoon. Siellä ne kai elelevät ihan onnellisina, ainakin serkkusi äidin Hantan kertoman mukaan. Ja tästä itseasiassa haluaisinkin puhua, katsos kun luulen että sinunkin olisi aika etsiä oma paikkasi maailmassa..” Äiti puhui tasaisella äänellä mutta Kauko ei kuunnellut. Hänen päähänsä mahtui vain jättimäinen hämähäkki ja ajatus siitä, että hän joutuisi samaan järveen pedon kanssa. “Äiti, nyt on niin, että minäkin aion muuttaa. Muuttaa pois kotoa, muuttaa pois tästä kaupungista. Olen pakannut laukut, on aika lähteä, mieluusti jo ennen juhannusta, joka on.. öö, ihan kohta.” Kauko sanoi huomaamatta äitinsä helpottunutta hymyä. 

    “Voi, voi, Kauko-pieni, sehän on iloinen uutinen. Tai siis tarkoitan, että olet aina tervetullut käymään mutta nyt on niin että minä olen tavannut erään hääpiöprinssin ja se aikoo varmaankin muuttaa tänne. Ja tiedäthän, että tämä ei ole kovinkaan iso tämä kämppä ja..” Kauko nyökkäili poissaolevana ja alkoi jo kirjoittaa kirjettä serkulleen. Kukakuka-laakso ei ollut onneksi kaukana, hän ehtisi sinne ankka-airin matkassa neljässä, ehkä kolmessakin tunnissa, mikäli lentäjäksi sattuisi turbo-ankka, joka keskittyi lentämiseen eikä kaakattamiseen. Hän lähtisi parin päivän sisällä, kunhan ehtisi sulkea firmansa, silittää vaatteensa ja laittaa takapihan hölmöheinät kasvamaan syksyä varten. Äiti varmasti ymmärtäisi, kun hän selittäisi tilanteen tälle vielä kerran. 

Kyllä, lähtöpäivä osuisi juhannusaattoon mutta ei hätää, ankat lensivät silloinkin ja lisäksi äiti olisi tuolloin niin kiireinen, ettei ehtisi itkeä hänen peräänsä.

Juhannustarina osa 14

     “Huh, olipahan ilta.” Harri Viskilä pudisteli päätään tuijottaessaan omaa kuvaansa pienen vessan peilistä. Hän huuhteli kasvojaan kylmällä, limaisella vedellä, jota epäkunnossa oleva hana tiputteli hiljalleen hänen känsäisille käsilleen. “Onko sinulla jotain terävämpää juotavaa kun tätä keijumehua? Onko terhorommia?” Kuului hiljainen, hieman säälittävä ääni jostainpäin Viskilän keittiötä. Ääni kuului Eero Apajalle, hänen vanhalle luokkakaverilleen, jonka kanssa he tapasivat kerran vuodessa, yleensä näin alkukesän korvilla. Porukkaan kuuluivat myös Ville Vihermaa ja Esa Näkymätön, jotka olivat lähteneet viisaina miehinä kotiinsa jo ennenkuin tammenterhorommi oli tuotu pöytään. Tämä nelikko oli päättänyt jo kauan, kauan sitten, että he pitäisivät yhteyttä vaikka mitä tapahtuisi. Kerran vuodessa he tapasivat jossainpäin maailmaa, joivat, söivät ja ennenkaikkea puhuivat kaikesta. Kaikesta muusta paitsi Iirosta. Jos joku aloitti keskustelun, joka uhkasi viedä heidät tuohon lapsuuden kevätpäivään, joku toinen otti asiakseen keskeyttää tämän. Edellinen ilta oli kuitenkin ollut poikkeus. 

    Eero oli kertonut, että aikoisi muuttaa Uzon viidakkoon pelastamaan harvinaisia siemenpyöryköitä syöviä myyriä, eikä ollut varma koska pääsisi seuraavan kerran yhteiseen tapaamiseen. Hän oli kielloista, pyynnöistä ja estelyistä huolimatta ottanut puheeksi Iiron katoamisen, koska koki, ettei pystyisi keskittymään mihinkään ellei asiaa käytäisi läpi. Hän oli aloittanut: “Minusta tuntuu, että olen nähnyt Iiron toisinaan jossain. Olen varma, että hän tuli minua vastaan liikennevaloissa, kerran jäätelökioskin jonossa, hän oli päiväkodin pihalla pelaamassa uppopalloa..”   

    Eeron päästyä vauhtiin, muutkin uskaltautuivat kertomaan vastaavanlaisia kohtaamisia. Esa oli varma että Iiro oli tullut hänen pitämäänsä sarjakuvapuotiin ja ostanut sieltä vuoden -88 Aku ankan. Kassalla tämä oli vinkannut hänelle silmää ja poistunut kadulle niin nopeasti, ettei Esa ollut ehtinyt perään. Ville puolestaan kertoi, että Iiro oli soittanut ja pyytänyt hänen firmaltaan kuljetusta siihen osoitteeseen, jossa tämän kotitalo oli aikanaan sijainnut. Talohan oli sittemmin palanut ja nyt tontila kasvoi menninkäismetsä. Maksu oli tullut tilille mutta se oli maksettu oravamaan kukkavaluutassa, eikä sitä voinut jäljittää. Harri kertoi myyneensä erään fallostaulunsa nimettömälle ostajalle ja kun taulua oli tultu hakemaan, lähetti oli kuitannut taulun nimellä Iiro Uskonlahko. Hän oli huomannut asian vasta muutaman päivän päästä. 

    He olivat muistelleet varovasti Iiron katoamispäivää mutta päätyneet lopulta siihen, ettei asia murehtimalla enää siitä muuttuisi. He olivat kaikki jatkaneet elämäänsä ja tyytyneet siihen, ettei Iiron kohtalo koskaan selviäisi. Villekään ei maininnut salaisesta sukulaisuussuhteestaan Iiron kanssa. Ehkä hän kertoisi toisille, mikäli Kauko Mutaoja löytäisi Iiron tai keksisi mitä tälle oli tapahtunut. Kauko oli hyvä etsivä, ei epäonnistunut koskaan.    

     “Ei hitto, on kai se pakko lähteä valumaan kotia kohti.” Eero Apaja piipitti tuskaisena ja joi vielä kulauksen biovaarallista nestettä, jota valui Harrin keittiönkin hanasta. Taiteilijoilla ei totisesti ollut helppoa mutta voisi kai tuo nyt tehdä edes pikkuisen putkiremontin. Ville tietäisi varmasti kevytyrittäjän, vaikka Rumikin hääpiöyhteisöstä. Jonkun näppärän hahmon, joka tulisi laittamaan vesiasiat kuntoon halvalla. Harrilla oli tiettävästi aina kaikenlaisia projekteja, avajaisia, porsastelujuhlia, ensi-iltoja, ties mitä kilpikonnan ristiäisiä ja rientoja ja lisäksi tämä oli oletettavasti jo immuuni omalle hanavedelleen, joten asia ei varmaankaan vaivannut Harria. Toisaalta vesi maistui hieman aniksen ja jalkahien risteytykselle, joten kyllä kai sitä pahimpaan janoonsa joi. Eero mietti ja kulautti nesteen kurkkuunsa. Uzon viidakossa ei varmasti saisi näinkään hyvää vettä. 

    “Olipa hyvä että saatiin vähän puhuttua asioista.” Harri sanoi ja nojasi keittiön ovenpieleen. “Aijoo, hei, unohdin sanoa että hanavesi ei ole juomakelpoista. Naapurin hääpiöt ovat uittaneet vintillä olevassa varaajassa karvaisia varpaitaan ja oletettavasti myös kusseet sinne, joten meille on tulossa putkiremppa. Siis heti kun hääpiöt on häädetty. Siihen voi tietysti mennä jokunen kuunkierto, kun ne ovat monen mielestä niin söpöjä, että häädön vastustajia löytyy aina. Varsinkin yläkerran Raipe on kovasti sitä vastaan mutta hän pelaakin niiden ryökäleiden kanssa pokeria aina maanantaisin, eikä juo vettä.” Harri jutusteli eikä huomannut, kun Eeron naama muuttui ensin valkoiseksi, sitten vihreäksi ja lopulta tämä alkoi kakoa keittiön lavuaarin päällä. Harri tietenkin uskoi tämän johtuvan eilisestä rommista ja hymyili myötätuntoisena vanhalle lapsuudenystävälleen. 

Juhannustarina osa 13

 ..portaalista voi kulkea samanaikaisesti useampi henkilö. Oletettavasti rajaton määrä.” Villimiehen rannalla elelevä vedenneito nyökkäsi heilutteli kimaltelevaa pyrstöään. “Minä ainakin haluan lähteä käymään toisessa ulottuvuudessa! Eli tulen tänne järveen uimaan juhannuksena ja siitä sitten vaan menoksi?” Nemo hieroi käsiään yhteen ja ehti jo miettiä mielessään, että pyytäisi vedenneitoa liittymään seuraansa. Neito kuitenkin nauroi hyväntuulisesti ja katseli joukkiota sinisillä silmillään. “Ha, kumpa vain asia olisikin noin yksinkertaista.” Hän totesi ja vakavoitui sitten. “Tämä ei ole mikään huvipuiston pellejuna, jossa voi huvitella mielensä mukaan. Ymmärrätte varmasti kaikki, että rinnakkaistodellisuudessa ihmiset elävät omaa elämäänsä. TE elätte omaa elämäänne siellä tässä samassa hetkessä, ajassa, paikassa. Kukaan ei voi tuosta vaan hypätä toiseen todellisuuteen ilman, että se vaikuttaa jollain lailla molempiin suuntiin. Kuten näiden kolmen viimevuosikymmeninä kadonneen tapaukset ovat vaikuttaneet täällä kulkevien elämään, toisten elämään enemmän, toisten elämään vähemmän.” Neito kertoi ja katseli kun kauempana rannalla Kauko Mutaoja alkoi heräillä. Tämä katseli ympärilleen ensin hölmistyneenä, sitten hätääntyneenä muistaessaan miksi oli alunperin pyörtynyt. 
    

    “Kauko, tuleppa tänne.” Vedenneito heilautti siroa kättään kiinnittääkseen Kaukon huomion. “Sinun pitää kuulla tämä.” 
    

“Ööö, tuota, minusta tuntuu että äidillä taisi jäädä imuri päälle. Minun pitäisi varmaan mennä kotiin..” “Älä nyt, tule tänne, tämä on tosi mielenkiintoista!” Nemo nousi ylös ja lähti kulkemaan Kaukoa kohti. “Se on tosi tehokas imuri, sitä ei voi jättää vartioimatta..” Kauko yritti päästä livahtamaan mutta Nemo ehti napata tätä puvunkauluksesta ja raahasi hänet rantaan. “Istu.” 
    

    Kauko pyöritti päätään nähdäkseen oliko jättihämähäkki yhä jossain lähettyvillä. Vedenneito ei ollut huomaavinaan yksityisetsivän hätää, Saliver ja Ooga istuivat rennosti veden äärellä. Ooga uitti varpaitaan vedessä ja Saliver katseli järvelle miettien miten portaalin läpi pääsisi. Ehkä pitäisi ensin sukeltaa veteen ja sitten uida kiven juurelle. Nemo piteli tiukasti kiinni Kaukon takista estäen tätä juoksemasta karkuun. “Kauko..” Vedenneito aloitti ja katsoi valkoiseksi valahtanutta yksityisetsivää. “Meillä jokaisella on joku tehtävä, joku syy meidän olemassaoloomme. Kutsutaan sitä vaikka kohtaloksi.” Neito katsoi tiiviisti Kaukoa puhuessaan. Signekin katseli Kaukoa heinikön takaa mutta onnekseen Kauko ei tätä nähnyt. Signe sen sijaan näki hyvin. Sillä oli monta silmää. Sen hampaisiin oli tarttunut hieman jauhelihan rippeitä. 
    

    “Sinun tehtäväsi on selvittää Iiro Uskonlahkon kohtalo ja mahdollisesti tuoda hänet takaisin tähän todellisuuteen. Eikös juuri sinua pyydetty etsimään Iiro?” “Öö.. tuota.. se imuri..” Kauko yritti vielä mutta nyt Ooga ja Saliverkin puuttuivat puheeseen. “Lari Kaari sanoo aina, että kaikilla meillä on oma kohtalomme, jota emme voi paeta. Kuulostaa kovasti siltä, että sinun pitää mennä portaalin läpi katsomaan josko Iiro löytyisi. Sitten vaan tuot hänet takaisin ja kaikki palaa taas normaaliksi.”
    

    Kauko aukoi suutaan mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän ei tasan tarkkaan menisi lähellekään tuota järveä, jos sen pinnalla uisi jättihämähäkkejä. Ehei, hän lopettaisi yksityisetsivän työt, muuttaisi serkkunsa luo uhvon planeetalle ja alkaisi viljellä kiviä. Kyllä, niin hän tekisi. Punoessaan suunnitelmaansa hän kuuli puolella korvalla kun Ooga, Saliver, Nemo ja vedenneito tekivät suunnitelmia. Kun keskikesän juhla koittaisi päiväntasauksen aikaan, Kauko saisi loikata järveen jossa vedenneito auttaisi tämän läpi portaalista. Kauko etsisi Iiron käsiinsä ja toisi tämän ja mahdollisesti muutkin kadonneet hahmot takaisin tähän todellisuuteen. Suunnitelma vaikutti täydelliseltä.  

Juhannustarina osa 12

 Kauko Mutaoja vaikutti hieman hermostuneelta. Hän oli kerinyt pitkähkön, hoikan ruumiinsa ikäänkuin henkiselle rullalle, aivankuin yrittäisi näyttää kokoaan pienemmältä. Hän haroi harvaa partaansa ja pälyili tummilla silmillään ympäristöä. Nemo Kossukassila sen sijaan katseli rantaviivaa kiinnostuneena, yrittäen havaita toiseen ulottuvuuteen vievän portaalin tai edes jonkinlaisen pienen vihjeen siitä, missä tämä sijaitsi. Ooga kaivoi laukustaan jauhelihapaketin ja käveli rantaan. Hän heitti veteen kourallisen lihaa ja kutsui äitiään. Hetken kuluttua veden pinta alkoi väreillä ja ensimmäisenä he näkivät hennon käden, joka kurotti kohti pinnalla kelluvia lihasuikaleita. Sitten vedenneito nousi Villimiehen vesistöstä, tunki jauhelihan suuhunsa nopealla kädenheilautuksella ja ui sulavalla liikkeellä lähemmäs rannalla seisovia hahmoja. 
    “Onko sitä lisää?” Vedenneito kysyi ja pyyhki suupieliään. Ooga ojensi tälle koko paketin ja he katselivat kun liha hävisi nopeasti parempiin suihin. Viimeisen palasen neito heitti olkansa yli. “Pakko antaa Signellekin vähän, sekin on kyllästynyt elämään pelkillä hyönteisillä.” Ennenkuin Nemo ehti kysyä kuka tämä “Signe” oli, hän näki teelautasen kokoisen hämähäkin uivan kohti lumpeenlehdelle laskeutunutta jauhelihamönttiä. Hämähäkki päästi pienen, korahtavan äänen ja ahmi lihapalan suuhunsa. Saliver oli varma että kuuli vielä pienen röyhtäyksen ennenkuin Signe jatkoi matkaansa ja ui rannalla olevan kasvuston kätköihin. Oogakin seurasi hämyn menoa ja totesi: “Katsos vain, Signe on muuttanut tänne! Ja kasvanutkin aika lailla!” 
    “Hei, hei, kuuletko? Ooga ja Saliver, auttakaa!” He kääntyivät hätäisen äänen suuntaan ja näkivät, että Nemo yritti virvoitella rannan hiekalle lyyhistynyttä Kaukoa. “En tiedä mitä tapahtui, Kauko vain pyörtyi tähän äkisti.” “Hmm, se taitaa pelätä hämähäkkejä ihan tosissaan.” Ooga totesi ja käveli Kaukon luo. Hän käänsi Kaukon päätä niin, ettei tämä joutunut hengittämään rannan pölyistä hiekkaa. “Kyllä se siitä toipuu, annetaan sille hetki aikaa.” Saliverkin totesi ja he palasivat äitinsä luo, joka seurasi kiinnostuneena rannan tapahtumia rantavedestä. 
    “Joo, Signe on käynyt pariin otteeseen rinnakkaistodellisuudessa ja oppi siellä syömään oikeaa lihaa, se saa ne kasvamaan suuremmiksi kuin täällä. Lähtökohtaisesti ne eivät kuitenkaan käy ihmisten kimppuun.” Vedenneito totesi ja hymyili salaperäisesti. “Oletan, että teille on selvitetty rinnakkaistodellisuuden käsite?” Hän jatkoi ja katsoi jäljelle jäänyttä kolmikkoa jotka nyökkäilivät innokkaana ja odottivat kuulevansa lisää.

    “Eri todellisuuksilla on eri portaalit ja ne aukeavat eri aikoihin. Tämä meidän tuntemamme todellisuus ja sen rinnalla elävä elämä yhdistyvät tällä rannalla, tuon ison kiven alla.” Neito sanoi ja osoitti kauemmas veden selälle. He näkivät suuren kiven, jonka pintaan kevyet laineet löivät. Ooga muisti, että he olivat joskus hyppineet tuon kiven päältä veteen. 
    “Portaali on auki tiettyinä ajanjaksoina ja tuolloin kuka vaan pääsee kulkemaan siitä läpi. Kuitenkin vain yksi ihminen kerrallaan. Tänä vuonna se tapahtuu keskikesän aikaan, eli juhannuksena. Nemo onkin ehkä huomannut, että tämä vuosi on kuitenkin erityinen..” Neito jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja Nemo hymyili leveästi. Totta! Karttoja tutkiessani havaitsin, että Villiplaneetta muodostaa erikoisen yhteyden muiden planeettojen kanssa ja se tarkoittaa että..

Juhannustarina osa 11

 “Portaali aukeaa!” Ooga ja Saliver huudahtivat yhteen ääneen ja Nemo nyökkäsi näyttäen tyytyväiseltä, kuin opettaja tähtioppilaansa tiedettyä vastauksen vaikeaan kysymykseen. “Juuri näin.” Ja kun näitä karttoja tässä selaa hieman taaksepäin historiassa nii.. odottakaas.” 

Nemo Kossukassila käänteli sivuja eestaas. Kansion välistä hyppäsi pieni kääpiö, jonka housut roikkuivat lähes polvissa. Se näytti Kassilalle keskisormea ja jatkoi sitten loikkimistaan huoneen nurkkaan, jossa katosi tonttuoven kautta..jonnekin. Varmaan toiseen todellisuuteen, jos tämä kerran oli toisen ulottuvuuden tutkijan kotitalo. 

Nemo ei tuntunut huomaavan kääpiötä, vaan jatkoi sivujen selaamista kunnes löysi etsimänsä. “Tässä on kuva siitä kahdeksankymmentäluvun lopulla kadonneen pojan tapauksen kartasta ja tämä on seitsemänkymmentäluvun alusta ja tämä jostain milleniumin vaihtumisen ajoista. Katsokaa, nämä ovat kaikki samanlaisia. Planeetat ovat samassa asennossa. Lisäksi kun tutkii säätä juuri katoamispäivinä, voidaan havaita, että itäpohjoisen viima oli tuonut hämyistä hyhmää edellisenä yönä, se on varmasti ollut viimeinen ratkaiseva tekijä portaalin avaamisessa. Tänä vuonna portaali tulee olemaan avoinna..” 

“Juhannusaattona.” Saliver täydensi Nemon lauseen hihkaisten innokkaana ja tämä nyökkäsi jälleen tyytyväisenä. 

“Minulla on ollut epäilykseni portaalin sijainnista jo jonkin aikaa, päädyin siihen kun tutkin planeettojen liikkeiden muodostamat koordinaatit suhteessa vallitsevaan säähän ja paikallisten aaltojen liikkeseen. Teidän äitinne on meidän viimeinen puuttuva palanen, hän tietää varmasti enemmän. Mentäisiinkö jututtamaan häntä?” Nemo kysyi ja Saliver ja Ooga nyökkäilivät. “Pyydetään Kauko Mutaojakin mukaan, tämähän oli alunperin hänen tapauksensa.” 

Juhannustarina osa 10

     Oogan ja Saliverin selitettyä kaikki juurta jaksain Nemo Kossukassilalle, tämä nyökkäili hiljaisena. Hän ei keskeyttänyt kertaakaan, ei nauranut ei edes henkäissyt. “Eli teidän äiti, joka katosi vessanpönttöön mutta elää nykyisin Villimiehen rannalla vedenneitona, ohjeisti tulemaan minun luokseni. Mielenkiintoista.” Nemo raaputti hajamielisen oloisena silmäkulmaansa katse suunnattuna pihamaalle, jossa Rikke pisteli poskeensa naapurin lapsen leikkiauton rengasta lapsen parkuessa vieressä. Sitten hän jatkoi äkillisen innonpuuskan vallassa: “Huhutaan, että rannan läheisyydessä on portaali, jota pitkin pääsee toiseen todellisuuteen. Siis tiedättehän, todellisuus, joka on sama kuin tämä mutta sitten ei kuitenkaan ole. Se mikä meidän elämässä nyt tapahtuu, mitä päätöksiä teemme, mihin menemme, mitä tänään syömme, ketä tapaamme tai olemme tapaamatta.. kaikki vaikuttaa kaikkeen ja tulevaisuuteen. Jos esimerkiksi päätämme jäädä tänään sohvalle makaamaan sen sijaan että menisimme auttamaan naapurin lasta, jonka leikkiauton rengas on joutunut krokotiilin kitaan, siis ihan vaan hypoteettisena esimerkkinä, vaikuttaa se omalta osaltaan tulevaan. Jos päättäisimmekin mennä sen sijaan ulos ja repiä renkaan pedon suusta, lapsi lopettaisi karjumisen, lapsen äiti voisi olla tyytyväisempi, hän saattaisi hymyillä minulle ja lähteä minun kanssani vaikka treffeille. Valintoja, valintoja..” Nemo nyökkäili ja katsoi sohvallaan istuvaa kaksikkoa, jotka ymmärsivät täysin mistä Nemo puhui. 

“Ja siitä päästään tähän toiseen todellisuuteen, jossa meillä kaikilla on kaksoisolento, joka elää samaa elämää kuin me, ainoastaan sillä erolla, että hän on saattanut tehdä erilaisia valintoja. Ehkä hän on päässyt treffeille naapurin Anneliinen kanssa, ehkä hänen todellisuudessaan ärsyttävä lapsi onkin tullu krokotiilin syömäksi, eikä kroko piereskele koko aikaa saatuaan kunnollista ihmislihaa. Ehkä minun toisessa todellisuudessani olen naimisissa ja omistan koiran.” Nemo lopetti haaveilunsa ja tuntui pääsevän sitten asiaan. 

“Olen tutkinut tätä rinnakkaistodellisuusasiaa jo pitkään ja tullut siihen tulokseen, että portaalin täytyy olla jossain Villimiehen rannan luona. Uskon, että kadonneet lapset ovat joutuneet jostain syystä portaalin kautta toiseen todellisuuteen, eikä heitä ole siksi löydetty. Itseasiassa tämä on melko selvä juttu. Katsokaas..” 

Nemo kaiveli kaappejaan ja löysi paksun kansion, jonka välistä putosi pornolehtiä ja pari nenäliinaa hänen avatessaan kannen. Nemo ei tästä häiriintynyt eikä vaivautunut nostamaan lehtiä maasta. Hän käveli sohvan luo ja istahti käsinojalle avaten kansion niin, että Ooga ja Saliver näkivät avoimen sivun. 

    “Tunnistatteko mikä tässä on?” Nemo kysyi ja molemmat nyökkäilivät. “Se on jonkinlainen planeettakartta, taitaa olla melko tuore, eikö?” Ooga kuljetti sormeaan hieman tahmealla paperilla ja seurasi katseellaan eri planeettojen liikeratoja. “Tämä tässä on kuutamo ja sen perässä tulee myrskyplaneetta, se taitaa olla se jolla asuu möttöspöttösen sukulaisia. Sitten tuo tuossa on.. mikäs tämä olikaan?” “Kivimaa.” Saliver täydensi ja Ooga nyökkäsi. “Ja tuo tuossa taitaa olla Uhvon kotiplaneetta, ihan tuossa kivimaan vieressä.” 
    

    “Tehän olette hyvin selvillä maailmankaikkeuden kartoista!” Nemo huudahti yllättyneenä. “Katsokaas, kun tämä palleroplaneetta tässä siirtyy kesäkuun loppupuolella kuudenteen kulmaan Kivimaahan nähden ja sitten tämä täällä..” Nemo osoitti pientä lähes timantin muotoista planeettaa kartan reunalla. “Tämä timangi siirtyy keskiyön kesämyrskyn aikaan tästä hevonkuusenjuurelle, silloin tapahtuu..”

Juhannustarina osa 9

 “Nemo Kossukassila, tutkija.” Ooga luki hieman ränsistyneestä kyltistä, joka roikkui piskuisen omakotitalon sivuseinällä. Kyltin alla oli nuoli, joka sojotti kohti tummenevaa taivasta. “Ei kuitenkaan mainosta itseään rinnakkaistodellisuustutkijana.” Hän pohti ja Saliver puki sanoiksi sen, minkä molemmat tiesivät: “Ehkä se on sellainen ala, että jos kaikki tietäisivät mitä Nemo puuhaa, täällä olisi jono Hylsyvuorelle asti ja mekin joutuisimme odottamaan vuoroamme monta kuunkiertoa. Parempi näin. Nemon tieteenala pysyköön piilossa tavallisilta koirankusettajilta.” 
    

Ooga koputti napakasti oveen ja he odottivat että Nemo raahusti avaamaan. “Hyi Rikke, hyi! Älä.. no perkele!” Oven takaa kuului käheä, tuskastunut rääkäisy ja sitten ovi lennähti auki. Ensimmäinen asia mitä Ooga ja Saliver näkivät, oli jättimäinen Niilin krokotiili, joka pönötti keskellä pientä eteistä, kuono pystyssä, suu kiinni ja suupielestä näytti sojottavan jonkinlainen kangaspala. Krokotiili ei vaikuttanut kiinnostuvan heistä mutta sen takana seisova Nemo tökki sitä varpaankärjellään. “Hyi Rikke, mene pihalle.” Oven takana seisova kaksikko ehti juuri väistää kun krokotiili lähti tottuneen oloisesti löntystämään alas portaita. Se sujahti läheisen marjapusikon juurelle ja kellahti selälleen kuin koira. Sen mennessä ohitse Ooga huomasi, että otuksen suussa roikkunut kankaanpala näytti pitsiseltä korsetilta. Hän mietti mielessään mitä sen omistajalle oli mahtanut tapahtua..
    

    “Höhö, anteeksi vaan. Rikellä ei ole käytöstapoja. Se on syönyt roskaväkeä koko viime viikon ja piereskelee nyt niin rajusti, että minun pitää pitää ikkunoita auki yötä päivää. Sitten sisään lentää kippusia ja rippusia ja ne levittävät sellaista hilpeää tunnelmaa että tuntuu kuin olisin pienessä maistissa koko ajan.”  Nemo jutusteli ja vaikutti todellakin olevan hieman tuiskeessa. “Myös raatokärpäset ovat pitäneet juhliaan täällä jo monta päivää, ne taas tuovat mukanaan kalman hajua ja.. No, tiedätte kuvion. Sitten täällä tanssii kuolleita henkiä pitkin olohuonetta ja sitten minun pitää kutsua manaaja ja ne ovat kaikki Mallorcalla tähän aikaan vuodesta koska kalmajaiset ja ja.. Sanokaa että tunnette jonkun hyvän manaajan? Perinteinen pappikin käy, alan olla epätoivoinen.” Nemo hiljeni lopulta ja tuijotti kaksikkoa toiveikkaana. “No emme varsinaisesti manaajaa mutta melko hyvän terapeutin. Hän osaa käsitellä omituisia otuksia ja luulen että Napsu saa jonkilaisen yhteyden myös kuolleisiin ja raatokärpäsiin.” Ooga katsoi Saliveriin joka nyökkäili innokkaana. 

    “Aa, totta, Napsu Mastokadunpätkä. Miksi en tullut heti ajatelleeksi. Pitänee soittaa hänelle.. Mutta mitäs teillä oli sydämellä? Tulkaa toki sisään. Jätetään Rikke ulos, pitää tuoda sille maksalaatikkoa, josko sen suolisto siitä rauhoittuisi. 

    Ooga ja Saliver astuivat sisään tunkkaiseen eteiseen ja seurasivat Nemoa olohuoneeseen. Molemmat katselivat kiinnostuneena tämän kirjavan asunnon sisustusta. Yhdellä seinällä roikkui jättimäinen täytetty mustekala, joka näytti siltä kuin aikoisi kuristaa viereisen hyllyn reunalla istuskelevan papukaijan. Ooga ei ollut varma oliko papukaijakin täytetty vai elävä. Joka paikka pursusi kirjoja, papereita, omituisia kasveja, purkkeja ja purnukoita. Ikkunan vieressä oli vihertävää limaa sisältävä laavalampun näköinen hökötys, nurkassa puoliksi ilmansa menettänyt puhallettava sähkönsininen nojatuoli ja sen päällä istui kirjava kissa, joka tuijotti heitä kiinnostuneena. Sen suusta ei roikkunut kenenkään vaatekappaleita mutta sen ilme näytti siltä, että seuraava saalis oli jo valittu..

Juhannustarina osa 8

     Napsu Mastokadunpätkä pyöritteli vanhaa aikakausilehteä käsissään. Jostain syystä hän ei saanut heitettyä sitä ulos asunnostaan. Siis kirjaimellisesti, lehti ei suostunut poistumaan. Hän oli vienyt kierrätystavaraa, mukaanlukien kauniin limenvihreän luottoharavansa, jonka tilalle oli lopulta ostanut pimeässä kiiltävän turbomallin, jonka varressa oli aitoja kiiltokuoriaisen toukkia. Harava ei olisi ikuinen, se alkaisi lahota heti kun toukat kuoriutuisivat mutta siihen menisi vielä monen monta kuunkiertoa. Samu olisi ehtinyt siivota pihan siihen mennessä. Ja saisi tehdä sen ilman paitaa, sillä sitä varten tämä oli palkattu. Näinollen tatuoinnit näkyisivät paremmin paljaasta selästä ja lisäksi Napsu voisi pitää Samun paitaa itse päällään. Se oli hieno.

    Lehti, Saimaan sanomat kesältä 1995 oli siinä taas. Se oli ollut lehtipinossa, jonka hän oli vieny autoon ja sitten kierrätyspisteelle. Aivan varmasti lehti oli ollut siinä mutta ei, tuossa se jälleen lojui, keskellä olohuoneen pöytää kuin haastaen häntä lukemaan erikoisnumeron kunnolla. Napsu tuijotti lehteä hetken aikaa ja kaivoi sitten puhelimen taskustaan, koska se soi. Kuka viitsi soitella tähän aikaan päivästä, kun terapialinjakin oli käytännössä suljettu?

    “Napsu? Pahoittelut että soitellaan näin loma-aikaan, tässä on Ooga ja Saliver.” Kaksikko puhui yhteen ääneen. Napsu huokaisi. Joskus hänestä tuntui että nuo hahmot olivat yksi ja sama henkilö. He vaihtoivat normaalit kuulumiset, miten Lisko voi, onko Lari Kaarilla ja myrsymaasturilla kaikki kunnossa, onko Raparperikuningasta näkynyt, pitävätkö linnut liikaa meteliä harjoitellessaan tuhoaikojen tulitusta, miten uhvolla menee, onko läskistä jäniksestä kuultu sen jälkeen kun tämä muutti avaruuteen ja sitten tietysti Napsun kuulumiset. Onko Oogan ja Saliverin jälkihoitoa vaatinut tätihahmo edelleen Sambian saarella, pitikö Samu vielä paitaa vai haravoiko tämä ylävartalo paljaana Mastokadunpätkän mansionin tiluksia, kuten sovittu oli? Entäpä koskas omituisten otusten terapialinja aukeaisi taas, sillä Ooga tiesi ainakin kaksi otusta, jotka tarvitsisivat pikaista juttuseuraa. Napsu lupasi avata linjat heti seuraavan täysikuun aikaan ja Ooga sanoi toimittavansa tiedon eteenpäin. Mastokadunpätkä muistutti itseään, että hänen pitäisi nostaa hintojaan. Sitten he pääsivät asiaan:

“Onko sinulla yhteystietoja tai tiedätkö sellaisen henkilön kun Nemo Kossukassila?” Saliver kysyi ja naksutteli kieltään vastausta odottaessaan. “Nemo Kossukassila, sitä nimeä en olekaan kuullut aikoihin.” Napsu naurahti tahtomattaan ja vakavoitui sitten. “Ennenkuin sanon enempää, kertokaahan miksi haluatte saada yhteyden häneen?”

    Ooga ja Saliver puhuivat yhteen ääneen, olivat välillä puhumatta, vastasivat toiseen puheluun, veivät sisälle unohtuneen kärpäsenraadon ulos, palasivat linjoille ja saivat lopulta selvitettyä asiansa. “Ja ennenkuin kysyt, katsottiin kyllä kirjastostakin mutta se sivu joka kertoi Kossukassilasta, oli revitty irti. Luulen että meistä jommalla kummalla kävi lapsena pieni vahinko sen kirjan sivun päälle ja äiti joutui repimään sen irti. Sen ja viereisen sivun, jossa kerrottiin miten kalat perataan ja miten tammenterhoista voi keittää rommia. Tosin tuo jälkimmäinen voi olla revitty irti myös ihan vaan siksi, ettei meistä kumpikaan kokeilisi sitä käytännössä. Se aiheuttaa kuulema aikamoisia harhakuvia. Rommin keitto siis, kalan perkaaminenhan on tavallaan täysin vaaratonta, ainakin jos kala on kuollut eikä kuulunut eläessään minkäänlaiseen rikollisjengiin.”

    Napsu ei voinut olla nauramatta nyt ääneen. Hän oli pysytellyt kaukana päihteistä jo liiankin pitkään mutta sai kuukausittain soittoja tammenterhorommin harhojen kanssa kamppailevilta asiakkailta. Vaikutus lakkasi kyllä aikanaan mutta sai sitä ennen valtaansa joutuneet henkiöt tekemään mitä ihmeellisimpiä tekoja. “Viisas nainen se teidän äiti. Mutta joo, odottakaas..” Napsu kaiveli kultaista osoitekirjaansa, jonka kannessa komeili liiskaantunut peltomies. Napsu oli löytänyt miehen mansionin takapellon reunalta ja tehnyt siitä osoitekirjansa kanteen oivan koristeen. Samu oli ihmetellyt asiaa nähtyään tämän mutta ei ollut halunnut tietää enempää. Napsu selasi sivuja ja sanoi: “Noniin, onko teillä joku kirjoitusväline valmiina, tässä tulee Nemon numero..”

    He olivat jo lopettelemassa puhelua kun Napsun katse osui pöydällä lojuvaan lehteen. “Tuota, rääpäleet, voisitteko sitten kertoa minullekin mitä Nemolla on kerrottavaa. Ja vaikka äidillännekin. Sanotaanko, että asia tuntuu olevan minunkin.. noh, pöydälläni tietyllä tavalla.” Napsu raapi päätään ja huokaisi. Hän ei voinut uskoa, että asia vaivasi häntä. Hän oli järjen ja tolkun nainen, eikä ihmetellyt vanhojen tapausten perään. Joku tässä asiassa kuitenkin kutitti hänen hämähäkkinaisvaistoaan ja jos hän omituisten otusten terapeuttina jotain tiesi tästä maailmasta oli se, että tuota vaistoa kannatti kuunella. 

Juhannustarina osa 7

    Saliver hyppi tasajalkaa rannalla yrittäen saada aikaan maanjäristyksen. Hän oli lukenut “perhosvaikutuksesta”, jonka ydinajatus oli se, että perhonen lepattaa siipiään jossain ja siitä lähtevä energia kertaantuu niin, että se tuntuu myrskynä jossain kauempana. Ehkä sama toimisi tässä, kenties toisella puolen maailmaa olisi kohta maanjäristys. Ooga ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota, hän oli päättänyt saada yhteyden äitiinsä. Viimeisimpien tietojen mukaan äidistä oli tullut vedenneito. Hän oli päätynyt vesistöihin imeydyttyään alas vessasta hameenhelman vedettyä hänet mukanaan pöntön huuhtelusta tulleeseen imuun. Tai niin ainakin uskottiin, se oli ilmeisin selitys. (Tämä kerrotaan tarkemmin joulukalenteritarinassa vuodelta 2023) Ooga ja Saliver olivat yrittäneen houkutella äitiään jouluisella kala-aterialla ylös pöntöstä mutta selvästikään tämä ei asunut enää viemärissä. He olivat kysyneet asiaa viisaalta varikselta ja tämä oli varma että äiti asui tätä nykyä Villimiehen rannassa, vedenneitona.

    “Äiti, tule pintaan, täällä huutaa Ooga!” Ooga huhuili ja heilutteli sormiaan veden pinnalla. Hän ei uskonut että vedessä asuisi mitään vaarallista mutta oli silti hieman varuillaan. Kuka maailman pelastaisi, jos hänelle sattuisikin jotain? Saliverkin lopetti maanjäristysteoriansa testaamisen ja tuli istumaan Oogan viereen. “Äiti!” Tämä karjui niin että koko järven pinta tuntui väreilevän. He istuivat vierekkäin paikoillaan vielä hetken ja heittivät sitten kumpikin yhden kiven veteen.

    Veden pinta alkoi väreillä ja hetken päästä he näkivät vaaleiden hiusten peittämän päälaen nousevan järvestä. “Äiti!” He hihkaisivat yhteen ääneen ja katsoivat, kun sinisilmäinen vedenneito ui kohti hieman tuima katse kohdistettuna heihin. “Mitä on puhuttu veden alla asuvien olentojen häiritsemisestä?” Heidän vedenneidoksi muuttunut äitinsä totesi tuhisten ja ui lähemmäs. Neidolla oli pitkät, vaaleankultaiset hiukset, siniset silmät ja kauniin turkoosiin väriin taittava pyrstö joka keinui kevyiden laineiden mukana neidon nojaillessa rannan tuntumassa olevaan puunrunkoon. “Ei mitään, koska et ole ollut kotona ties kuinka pitkään aikaan!” Ooga hihkaisi enemmänkin toteamuksena, kuin loukkauksena. “Katso, eikö olekin hieno!” Ooga jatkoi häiriintymättä ja näytti äidilleen ranteessaan roikkuvaa korua. “Se on tehty uhvon karvoista ja joulupukin kulkusista.” “Kato tätäkin.” Saliver kaivoi taskustaan pienen purkin ja käänteli sitä sormissaan. “Se on kuun pinnalta, siellä asuu pieni kiusanhenki. En voi päästää sitä nyt vapaaksi, koska sitä ei ole ruokittu kolmeen päivään.” Saliver raotti varovasti kantta mutta koska rasian sisältä alkoi saman tien kuulua vaimeaa kiroilua hän sulki sen ja katsoi äitiään joka hymyili molemmille.

“Ompa hienoja aarteita. Mitäs muuta teille kuuluu?” Neito nojaili edelleen rennon oloisena puuhun ja suki pitkiä hiuksiaan. “Pelastettiin uhvo viime talvena, sitä edellisen jouluna joulupukki..” Saliver luetteli ja Ooga heitti väliin omia kommenttejaan. “Kukkapenkissä kasvoi tulppaaneja, jotka kertoivat härskejä vitsejä, yksi oli tälläinen..”

    Iloinen nauru kaikui Villimiehen rannan yllä vielä silloinkin kun myrsymaasturi kaarsi mutkan takaa ilta-auringon valaistessa sen kiiltävää pintaa. “Oho, menipäs iltapäivä nopeasti, Lari Kaari on jo täällä.” Saliver tokaisi ja nousi seisomaan. Oogakin katsoi taakseen mutta ei olisi vielä malttanut lähteä. Vedenneito heilutteli pyrstöään mutta ei sanonut mitään.

    “Meillä oli oikeastaan kysyttävää Iiro Uskonlahkosta, tehän kävitte samaa koulua aikanaan” Ooga tokaisi ja katseli äitinsä tutkimatonta ilmettä. “Juu, mutta hän oli minua jonkin verran vanhempi, ei oltu samalla luokalla.” Vedenneito vastasi ja alkoi sitten hymyillä viekkaan oloisena. Oogan mielestä tämä näytti siltä kuin aikoisi syödä kohta jonkun viattoman hahmon suihinsa mutta ei sanonut sitä ääneen. Mitäpä se hänelle kuului. “Ahaa, tottakai, tehän tulitte kysymään mitä hänelle kuuluu tätä nykyä!” Neito jatkoi ja katsoi sitten taakseen, aivan kuin miettien kuinka paljon voisi kertoa. “Ennenkuin ymmärrätte kokonaiskuvan, teidän olisi hyvä käydä Nemo Kossukassilan juttusilla. Kun olette kuunnelleet mitä hänellä on sanottavaa, tulkaahan sitten takaisin ja keskustellaan lisää. Ja hei kakarat, tuokaa mukananne vähän jauhelihaa, jatkuva kalan syöminen alkaa kyllästyttää.” Tämän sanottuaan vedenneito kääntyi ja sukelsi niin että pyrstö nostatti ilmaan pienen pisarapilven ja sitten hän oli poissa. Poissa kuin Iiro Uskonlahko vuosikymmeniä sitten.

 

Juhannustarina osa 6

    Vienkö minä teidät?” Lari kysyi Oogalta ja Saliverilta, jotka nyökyttelivät suu täynnä ruokaa. Yleensä he olivat kulkeneet paikasta toiseen läskin jäniksen vetämällä pulkalla mutta nyt ei ollut lunta. Eikä jänistä. Vaikka uhvo laittoikin heille toisinaan kauniita viestejä öiselle taivaalle, jäniksestä ei ollut kuulunut. He uskoivat ettei se ehkä ollut tulossa takaisin ja toivoivat samalla että sillä oli kaikki hyvin. 

    “Lähden käymään poikien kanssa kahvilla, voin heittää teidät samalla tuonne Villimiehen rannalle. Olkaahan kuitenkin varovaisia. Se ei ole mitään legendaa, että sinne on hukkunut lapsia, joita ei ole koskaan löydetty. Se yksikin, joka kävi samaa Mystölän koulua kuin teidän äiti, katosi aivan kavereiden nenän edestä. Muistan sen kuin eilisen päivän. Sen pojan isä oli minun kanssa samassa kesätyöpaikassa tuossa lähikioskissa, jossa myytiin sohvia ja perunoita.” Lari katseli ulos ikkunasta muistellessaan tapahtumia. Ooga kiinnostui tarinasta ja pyysi Laria kertomaan kaiken mitä muisti tapahtuneesta.

“No mitään varmaahan siitä tapahtumasta ei tiedetä mutta huhu kertoo että Iiro olisi nähty vielä katoamisensa jälkeenkin täällä samoilla nurkilla. Ruumistahan ei koskaan löydetty mutta onhan se nyt epävarmaa ettäkö poika olisi voinut elää järven pohjassa kaikki nämä vuodet. Pystyisikö se enää edes kävelemään, tuskin?” Kaari kohautti olkiaan ja jatkoi: “Pojan kotitalo tuhoutui tulipalossa muutama vuosi Iiron katoamisen jälkeen ja vanhemmat muuttivat sittemmin Köntsälään ja alkoivat kasvattaa hämähäkkejä. Ne lapset jotka olivat mukana rannalla tuona päivänä ovat olleet melko hiljaa tapahtuneesta. Heitä jututettiin kyllä mutta ymmärtääkseni he eivät osanneet kertoa juuri mitään. Sen tiedän, että Eero on nykyisin tiiminvetäjänä yrityksessä nimeltä Rikun virveli ja hieronta, Esalla on sarjakuvakauppa siellä kaupungin reunamilla, Ville pyörittää omaa firmaa tai firmoja ja lienee tämän seudun rikkaimpia ihmisiä. Harrista taisi tulla jonkinlainen kuvaamataito-osaaja, pitää omaa galleriaa tuola vanhan linnan nurkilla. Käykää jututtamassa näitä poikia jos jaksatte, vaikka tuskin saatta niistä mitään irti. Vanha tapaushan se on ja ikävä juttu, jota.. heihei, tuo on nyt ihan älytöntä!” Lari lopetti menneiden muistelun ja huitaisi Liskoa, joka yritti syödä myrsymaasturin etusäleikköä. Se oli ehtinyt repäistä muovista jo pienen palasen ja jemmasi sitä poskipussissaan kieltäytyen antamasta sitä pois. “Kohta otetaan pullaa, koita nyt jaksaa sinne asti mokoma karvalapanen.” Kaari tuhisi oravalle mutta Ooga ja Saliver tiesivät että salaa Kaari piti kuitenkin enemmän tästä pienestä “lapasesta” kuin läskistä jäniksestä ikinä. 

    “Lari Kaari se vaan tietää kaikki tämän kylän henkilöt.” Ooga totesi katsellen kun Lari yritti saada muovinpalasta pois oravan suusta. “Totta, sehän osaa ulkoa kaikkien tarinat, kuka tahansa kadulla kulkeekin niin Lari kyllä kertoo kenen menoa siinä seuraillaan. Ihme ukko.” Saliver hymyili ja hyppäsi sitten autoon. “Eiköhän mennä.”

“Tuosta pääsee alas rantaan, varokaa sitä vihreää kiveä, sen kolossa on ainakin joskus asunut vihainen sika. Se voi sieltä hyökätä, vaikka saalistaakin lähinnä öisin ja syö normaalisti vain kemiallisia jätteitä. Niistä ei kuitenkaan voi koskaan olla ihan varma.” Lari varoitteli Oogaa ja Saliveria mutta nämä eivät enää kuunnelleet. Myrsymaasturin takavalot häipyivät kiemuraisen peltotien mutkaan ja maailmanpelastajakaksikko loikki alas kivistä rinnettä rantaa kohti, karvaisen sikapossun katsellessa näiden menoa.

                                                      

Juhannustarina osa 5

     “Äääähähää, et saa kiinni!” Ooga juoksi karkuun ja katosi talon nurkan taa Saliverin kiitäessä perässä vesipyssy toisessa ja puolittain juotu limsapullo toisessa kädessään. Molempien vaaleat hiukset hulmusivat alkukesän lämpimässä tuulenvireessä, tosin Saliver oli jälleen kyninyt oman pehkonsa melko lyhyeksi, joten se ei oikeastaan hulmunnut vaan roikkui mukana. (Saliverin ja Oogan tarinaan pääset tutustumaan aiemmissa joulukalenteritarinoissa) Molemmat olivat pukeutuneet muodikkaisiin pyöräilyshortseihin, jotka olivat löytäneet äitinsä vaatekaapin takaa. Ne olivat olleet pienessa muovipussissa, joka oli tippunut epämääräiseen välitilaan kaapin ja seinän väliin. (tippunut vai piilotettu?) Pussissa oli ollut myös muutama napapaita ja pitkävartiset tennissukat. Saliver oli testannut sukkia mutta niiden varren kuminauha oli päästänyt rutisevan äänen ja lahonnut atomeiksi huoneen lattialle. Vain punainen raita jäi. Sotku odotti edelleen siivoamista mutta kaksikolla oli nyt parempaakin tekemistä. Heidän piti selvittää Olavinpuiston kuluvan kesän vesisodan voittaja. 

    Puistonvartija Lari Kaari istui keinussa ja katseli rauhallisena kaksikon puuhia. Onneksi kaivossa riitti vettä, sillä näytti siltä ettei sotaa ratkaistaisi vielä tuolla pyssyn tankillisella. Eikä varmaan seuraavallakaan. Larin jaloissa torkkui pieni orava nimeltä Lisko. Se oli tullut viime joulun joulupaketista. Toisinaan Lari Kaari kaipasi läskiä jänistä, joka oli lähtenyt uhvon matkaan juuri ennen joulua.(lue joulukalenteritarina, jos tahdot tietää jäniksen kohtalosta) Kaari oli kuitenkin nähnyt elämää jo sen verran että hän tiesi, ettei mikään ollut ikuista, eivät edes uskolliset lemmikit. Sitäpaitsi orava oli aivan hyvää seuraa. Se ei vaatinut mitään, istui vain ja söi kaiken mitä sille tarjosi. Toisaalta niin oli tehnyt myös läski jänis. Jänis oli ollut kuitenkin hieman laiska, orava osasi sen sijaan tehdä jänniä temppuja. Toisinaan se tanssi polkkaa kukalliset bokserit jalassa ja olipa se yllättänyt isäntänsä esittämällä myös muunneltua monologia Tuntemattoman sotilaan tekstiä mukaillen.

    Ooga pysähtyi kuin seinään ja Saliver oli juosta tätä päin. Vain nopea reagointikyky, jota oli hiottu äärimmileen puistopumpissa, pelasti kaksikon suuremmalta ketjureaktiokolarilta. “Mitä hemm..” Saliver aloitti mutta tajusi nopeasti mitä oli tapahtumassa. Pihan yli lensi kolme, ei vaan neljä kuplaa, jotka näyttivät äkkiseltään halvoilta saippuakuplakoneen tekemiltä lentäviltä asioilta mutta sekä Saliver että Ooga tiesivät mitä tämä tarkoitti. Heidän maailmanpelastustaitojaan tarvittiin jälleen. Olavinpuiston herruuden ratkaisu saisi jäädä seuraavaan kertaan.

    Ensimmäinen kupla laskeutui Lari Kaarin kulkupelin, eli myrsymaasturin etupellin päässä olevan ristikuvion päälle, johon se jäi odottamaan. Seuraava leijaili hieman kauemmas autotallin nurkalle ja kaksi viimeistä jäivät kiinni keväällä kasvaneiden tulppaanien juurelle. Tulppaanien, joiden kasvattamiseen oli käytetty viime jouluna tontuilta saatua taikanokea, joka oli saanut kukat kertomaan vitsejä. Ne olivat olleet niin hävyttömiä että lopulta naapurit olivat ystävällisesti vihjailleet josko tulppaanit voisi hiljentää millä tahansa keinolla. Ooga oli myynyt kukat kiertävälle kauppiaalle, eikä kukaan tiennyt miten tarina oli tästä jatkunut.

    “Tämä on viestin ykkösosa.” Saliver katsoi myrsymaasturin keulalle olevaa kuplaa ja luki viestin: Apua tarvitaan. “Selvä.” Saliver totesi kuivasti ja odotti että Ooga saisi viestin kakkoskuplan avatuksi. 80-luvun katoamistapaus Villimiehen rannalla. “Hei, tämä on se sama ranta, josta äiti on kertonut. Se poika katosi, kävi äidin kanssa samaa koulua aikanaan. Olenkin aina välillä ajatellut, että meidän pitäisi selvittää tämä mysteeri!” Ooga alkoi innostua aiheesta ennenkuin oli edes saanut luettua viestejä loppuun. Saliver kaivoi loput viestit kukkapenkistä. Iiro on löydettävä. Terveisin Kauko Mutaoja. Miksi kutsutaan Aurajoen rannalla tapahtuvaa yhdyntää? Aurajyystöksi.

    “Noniin, noniin, hetkinen, hupituhka ei siis rajoitu pelkkiin kukkiin!” Ooga tuhahti mutta alkoi sitten kuitenkin nauraa huonolle vitsille. Saliverkin pyyhki silmäkulmiaan naurunremakan alkaessa hiljentyä. Kun kaksikko oli ottanut kaiken irti härskistä vitsistä, he vakavoituivat ja alkoivat pohtia viestiä.
 

    “Eli Kauko tarvitsee apua kymmeniä vuosia sitten tapahtuneessa katoamistapauksessa.” Ooga sanoi ja luki viestin vielä uudelleen. Hän luki tietysti ääneen myös turkulaisen panovitsin ja he molemmat nauroivat sille vielä kerran. Sitten kuplat puhkesivat ja viestit katosivat. Oli aika alkaa töihin. Tämä oli heidän ydinosaamistaan.

 Viime jouluna he olivat auttaneet uhvoa korjaamaan heidän pellolleen pudonneen uhvoaluksen, joten yhden kadoneen pojan löytyminen olisi lasten leikkiä siihen verrattuna. Sitäpaitsi tähän he voisivat pyytää apua äidiltään, joka ei ollutkaan jäänyt asumaan viemäreihin imeydyttyään vessanpönttöön, vaan oli jatkanut matkaansa Villimiehen vesistöihin ja eli siellä nyt vedenneitona. Äiti tietäisi varmasti jotain tästäkin tapauksesta, sillä äiti oli viisain kaikista. Ennen tehtävän aloittamista heidän pitäisi kuitenkin hakea matkaeväskarkit ja Lari Kaarillakin taisi olla jonkinlaista lenkinpätkää kiukaalla hautumassa..  

    

Juhannustarina osa 4

     “Niin, tämä on se katoamistapaus, tai siis hukkumistapaus, tai siis yksi niistä.” Kauko raapi leukaansa, johon yritti kasvattaa jonkinlaista partaa. Hänelle oli kerran sanottu, että parta oli miehen mitta. Kauko ajoi kyllä kaikki seitsemän partakarvaansa säännöllisesti (koska uskoi äidin sanaa, että ajamalla ne vahvistuisivat) mutta tänä aamuna äiti oli ollut pesemässä vessan ikkunaa heti aamusta, eikä Kauko ollut ehtinyt suorittaa kaikkia aamurutiinejaan. “Joo, siis Villimiehen rantaanhan on nyt tiettävästi kirjoitetun historian aikana hukkunut ainakin kolme lasta mutta minua kiinnostaa erityisesti luokkakaverini Iiro Uskonlahko.” Ville naputti mukanaan tuomaa artikkelia sormellaan ja Kauko mietti nuolisiko hän Villen sormet puhtaiksi, mikäli niihin menisi kirsikkahilloa. Oletettua kirsikkahilloa. 

    “Tämä!” Ville nosti sanomalehtitekstin Kaukon silmien tasolle ja nojautui itsekin hieman eteenpäin. Villen hiusrajassa vilisti pieni saukon näköinen kuoriainen, joka ilmeisesti söi hiustupen juuressa olevaa kuollutta solukkoa. Se vaikutti kiireiseltä ja katosi syvemmälle päälaen taa. Kauko siirsi katseensa kuoriaisesta ja soi ajatuksen tuolille. Hän pelkäsi että se antaisi periksi, Ville putoaisi ja hän menettäisi ainoan maksavan asiakkaansa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaan Ville jatkoi tarinaansa vaihtaen äänenpainoaan aina kimeästä piipityksestä synkkään kurlutukseen. 

    “Tiesitkö, että me olemme Iiron kanssa sukua? Ei, älä vastaan, minäpä kerron, ei, et tiennyt, koska minäkään en tiennyt. En ennenkuin viime viikolla, kun selvisi, että meillä on yhteinen täti kaukana Auraasian viidakossa. Eikä siinä vielä kaikki, täti on kuollut, rauha hänelle." Ville painoi päänsä ja teki hätäisen ristinmerkin, tai jotain sen suuntaista. Hän ei täysin muistanut miten se tehtiin oikeaoppisesti, vaikka olikin käynyt rippikoulun. Sinne hän oli mennyt ainoastaan siksi, että naapurin mummu oli luvannut antaa kultaisen ristikaulakorunsa tälle heti kun rippivalat olisi vannottu. Ville oli muuttanut ristin rahaksi ennenkuin mummu oli saanut juhlissa tarjoillun laihan kahvinsa juotua. Rahoilla Ville oli ostanut osuuden puoliperävaunuyrityksestä, joka kuljetti marsujen kynnenleikkuulautoja Purolaan. Yritys oli menestynyt lopulta yllättävän hyvin ja Villeä harmitti että hän oli myynyt osakkeensa kun firma oli vasta aloittelemassa nousukiitoaan. Hän ei ollut lopulta uskonut tarpeeksi moiseen hömppään, koska kuljetusala saattoi olla epävakaata. Tämä kuitenkin opetti hänelle, että bisneksessä ei koskaan voinut olla täysin varma mistään.

    Kauko huomasi kuuntelevansa Villen selostusta tämän tädin elämästä hieman puolella korvalla ja miettivänsä mitä he tekisivät äidin kanssa sunnuntaina. Ehkä he menisivät metsään katsomaan josko sieltä löytyisi jäniksen paskaa. “..ja sitten hän löytyi jättimäisen boan jätösten joukosta ja hänet tunnistettiin ainoastaan kalliista kaulakorustaan ja kirkkaan pinkistä kynsilakasta.” Kauko nosti katseensa jälleen Villeen, joka jatkoi häiriintymättä kertomustaan: “Täti jätti jälkeensä massiivisen omaisuuden, joka on jaettu minun ja Iiron kesken. Tässä on nyt vaan sellainen pieni murhe, että Iiro on, kuten todettua, kuollut. Tai siis häntähän ei ole suostuttu toteamaan kuolleeksi ennenkuin ruumis löytyy, eikä tuohon järveen hukkuneita ole ikinä löydetty. Virta lienee vienyt kalmot jonnekin paremmille maille tai kalat syöneet tai mitä nyt sitten onkaan tapahtunut mutta..” Ville heilutteli lehtiartikkelia ja Kauko pyöritteli silmiään. Hän yritti saada suunvuoron siinä onnistumatta. Lopulta Ville hiljeni mutta nousi ylös ja alkoi kävellä ympyrää pienessä huoneessa. Kenkien natina kaikui tilassa ja Kaukosta se kuulosti hieman etanoiden valitusvirreltä. Apua, eikai kenkiä sentään oltu tehty elävistä etanoista??

    “Eli ymmärsinkö nyt oikein, että sinä haluat että minä etsin.. öh, kahdeksankymmentäluvulla hukkuneen luokkakaverisi, joka onkin yllättäen sinun sukulaisesi. Olet jo maksanut ennakkomaksun Villiviidakon perinnönvälityspalvelulle ja tädin omaisuus on sinun heti kun Iiro.. tuota noin, löytyy, tai siis julistetaan kuolleeksi, jolloin sinä olet ainoa perijä?” Kauko kertasi Villen tarinan ja kaivoi muistiinpanovälineet pöytänsä laatikosta. Kynää tavoitellessaan hän melkein löysi oman serkkunsa antaman sulkakynän mutta tarttui kuitenkin viime hetkellä paksuun mainoskynään, jonka muste piirtyi katkonaisina viivoina ja raapi paperin rikki. Tästä tehtävästä hän ei selviäisi yksin, oli haettava apua kokeneemmilta.

Juhannustarina osa 3

    Yksityisetsivä Kauko Mutaoja kaivoi laukustaan kuivuneen siankorvan, pari tennispalloa, purkkapaketin ja lopulta toissavuotisen joululahjan mukana tulleen myslipatukan, jota oli jemmannut pahan päivän varalle. Kasattuaan kaiken pohjattomasta kassistaan löytyneen tavaran pöydälle, hän totesi, että kauan kadoksissa ollut sulkakynä ei ollut sielläkään. Kynä oli lahja Kaukon serkulta, joka oli tiettävästi tullut ufojen nappaamaksi viime joulun tienoilla. Asiasta ei ollut täyttä varmuutta mutta Kauko uskoi tähän, sillä hän oli saanut serkultaan kortin muutama viikko sitten ja siinä tämä oli kertonut asuvansa tätä nykyä uhvon ulkovarastossa ja olevansa lähtökohtaisesti melko onnellinen. Tämä fakta yhdistettynä siihen, että kynällä oli äärimmäisen hyvä kirjoittaa, sai Kaukon kaivamaan kynäänsä kaikista mahdollisista paikoista. Hänen olisi todellakin löydettävä se mutta nyt olisi lounaan aika. Nälkäisenä ei ainakaan voinut löytää muuta kuin oman sisäisen raivonsa. 

 

Tälläisen kortin serkku oli lähettänyt. Siinä oli todennäköisesti joko serkku itse tai uhvo.

 

    Mutaoja otti jääkaapistaan pienen rasian, jossa oli hänen äitinsä valmistamaa kanapataa. Se sisälsi kanan lisäksi pieniä ananaspaloja, jotka maistuivat erityisen hyvältä imettyään itseensä kaakkois-japanilaista vihreää soijakastiketta. Etsivä asetti syliinsä pienen lautasliinan, otti pöydällä olevasta kynäpurkista haarukan (huomaamatta että hänen etsimänsä sulkakynä oli samassa purkissa. Se oli vain sattumalta niin täynnä kaikkea, että kaunis sulka hukkui mainoskynien, viivottimien ja sukkapuikkojen joukkoon. Kauko ei koskaan pitänyt tavaroitaan järjestyksessä, eivätkä ne lähtökohtaisesti muutenkaan ikinä löytyneet sieltä mistä niiden kuuluisi. Tämä tekeekin Kaukon tarinaan suuren paradoksin, sillä hän työskentelee yksityisetsivänä mutta ei löydä edes saman parisia sukkia aamuisin.) ja alkoi lapioida ruokaa suuhunsa. Hän oli juuri saanut tyhjennettyä ruokakipponsa kun hänen toimistonsa ovi aukesi niin rehvakkaasti, että Kauko ehti jo pelästyä sen irtoavan saranoiltaan. 
    “Nyt kuule Mutaoja, nyt jos koskaan tarvitaan tosietsivän taitoja!” Sisään tullut henkilö lähes huusi asiansa ollessaan vielä puolittain rappukäytävässä. Kauko laski haarukkansa, pyyhki suunsa rauhallisesti ja käänsi sitten ruskeat silmänsä tulijaan. Hän tiesi että tästä tulisi pitkä iltapäivä. Onneksi hän oli juuri ehtinyt syödä. 
    Siinä missä Mutaoja oli pitkä, hoikka, hontelo, tummasilmäinen ja hieman vetäytyvä hahmo, joka asui äitinsä kanssa, koska pelkäsi pimeää ja hämähäkkejä, sisään astunut henkilö oli tämän täydellinen vastakohta. Ville Vihermaa tuntui täyttävän koko huoneen pelkällä läsnäolollaan. Hän oli kammannut pikkuhiljaa harvenemassa olevan tukkansa sellaiseen muottiin, että alkava kaljuuntuminen ei näkyisi ulospäin, ei ainakaan ennenkuin hän ehtisi Bulgariaan peräkylän klinikalle hoitamaan ongelman. Ville oli pukeutunut muodikkaaseen säkkikankaasta olevaan pukuun, kädessä kiilteli avaruusromusta koottu rannekello ja jaloissa etanan nahasta tehdyt avokkaat. Ville oli jo lapsena tiennyt että hänestä tulisi jotain, rikas, kuuluisa ja nimekäs henkilö. Sitä tämä totta totisesti oli, osittain Mutaojan ansiosta, sillä tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen palvelus mitä Ville tuli Kaukolta pyytämään. 
    Kauko oli aiemmin etsinyt Villelle tämän kadoksissa olleen huumorintajun, hänen yrityksensä verohelpotuspaperit, hänen oman henkilökohtaisen pankkitilinsä tunnukset, Villen naapurin mummon ja tämän kissan sekä Volmarin avaimet. Ihan vain noin muutamia mainitakseni. Ville pyöritti kahta omaa yritystä, Kissalan kusi OY ja huumorintajuttomat älykääpiöt. Jälkimmäinen oli oikeastaan nelosdivarin häntäpäässä sinnittelevä shakkijoukkue, joka oli naamioitu näyttämään rikollisjengiltä. Ville ei koskaan halunnut puhua yrityksistään sen tarkemmin, eikä Kauko kysellyt. Niin kauan kun tämä maksaisi laskunsa, Kaukoa ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa kuinka Ville rahansa tienasi tai vahingoitettiinko etanoita kun niistä valmistettiin kenkiä. (vai saatiinko niiden nahka irti jollain mekaanisella, etanaa säästävällä keinolla.)  
    

    “Nyt, Mutaoja, kautta Ritva Vähäkrampin pallien, nyt on tosi kyseessä!” Ville vauhkosi ja istui retkituolille, joka toimitti Kaukon toimiston vierastuolin virkaa. Hänellä oli aikanaan ollut hieno, nahkainen nojatuoli juuri tuossa samassa paikassa mutta se oli kadonnut Kaukon serkun mukana. Hän ei ollut varma olisiko se saatu salakuljetettua uhvoaluksessa avaruuteen asti mutta se oli saattanut yhtä hyvin materialisoitua lähimetsikköön sammakoiden bilealustaksi, kuka tietää. Retkituoli toimitti vallan hyvin vakavaa roolia vierastuolina. Ville istui tuolille rennosti nojaillen ja heitti Kaukon työpöydälle vanhan lehtileikkeen, jonka reunassa oli kahvitahra ja jotain muuta, tahmeaa, ehkä kirsikkahilloa. Kaukon olisi tehnyt mieli hieman nuolaista sitä mutta hän keskittyi sen sijaan itse artikkeliin. Sitäpaitsi tahraan tuntui takertuneen jotain, joka näytti hämähäkin takajalalta. Ajatus puistatti Kaukoa mutta samaan aikaan myös jollain lailla hieman innosti..

Juhannustarina osa 2

 Nykyaika. Ei varmuutta mikä vuosi tai päivämäärä mutta sanotaan että eletään aikaa kun älypuhelimet ja kiihkeä someraivo on jo keksitty

    Napsu Mastokadunpätkä kirosi puoliääneen, kun hänen limenvihreän lasikuituharavansa varsi napsahti poikki kuin kuiva risu. Haravoiminen oli terapeutille mitä parhainta terapiaa ja sitä Napsu oli päättänyt tänään tehdä, siis vaikka naapuri mylvisi jälleen vesipuhvelin lailla tehdessään joogaharjoituksia takapihallaan tai vaikka itätuuli pyörittäisi tielle kokonaisen myrkkypilven, kuten toissaviikolla oli käynyt. Tähän mokomaan haravan katkeamiseen hän ei ollut kuitenkaan varautunut. Napsu toimi terapeuttina ja henkiökohtaisena kuuntelijana kaikille, jotka tarvitsivat moista palvelua. Toisinaan hän laskutti palveluksensa kyseenalaisessa valuutassa mutta yleensä normaali verokortti, kuppi kahvia ja juustopiirakka toimivat korvauksena. 

    Mastokadunpätkä oli aloittanut kesälomansa hieman etuajassa, sillä Omituisten otusten terapialinjalla oli ollut hetken aikaa niin hiljaista, ettei sitä kannattanut edes pitää auki. Tämä sama ilmiö tapahtui yleensä joka kevät, hetkellinen rauha, jonka jälkeen linjat kiehuisivat kuumana kuin ravun elävältä keittämiseen tarvittu vesi. Hän oli siis sallinut itselleen pienen hengähdystauon ennenkuin muiden paras lomakausi alkaisi kunnolla ja saisi omituiset otukset toden teolla kimpaantumaan. Sitten linjoille tulvisi jälleen puheluita kaiken maailman maahisilta ja elämänsä sotkeneilta jälkihoitajilta, jotka tarvitsisivat kuuntelijaa. Toki hän voisi siinä samassa hoitaa pihansa haravoinnin mutta toisinaan hänen piti hieman keskittyäkin asiakkaansa huolien ratkaisemiseen, joten silloin haravoiminen ei onnistuisi. Ei siksi, että Mastokadunpätkä ei pystyisi tekemään kahta asiaa samaan aikaan, tottakai pystyi, olihan hän tekevä nainen, vaan siksi että haravoinnin mukanaan tuoma terapeuttinen vaikutus haihtuisi savuna ilmaan muiden murheita kuunnellen. Ei, oli paras pitää omat ja vieraiden terapiat erillään. 

    “Perhana!” Napsu heitti katkenneen haravansa pusikkoon ja katseli, kun päätön rotta juoksi sen perään kuin paraskin metsäkoira. Rotta oli jäänyt Napsun pyydykseen mutta kieltäytynyt kuolemasta. Normaali ihminen olisi miettinyt miten tämä oli oikeastaan edes mahdollista mutta Napsu oli, kuten todettua, Omituisten otusten terapialinjan perustaja, joten sanaa mahdoton ei ollut sen enempää hänen, kuin kauan sitten kuolleen sotasankari Napoleoninkaan sanakirjassa. Rotta leikki haravan varrella aikansa ja Napsu haki sen sitten pois puskasta. Haravan siis, rotta jatkoi juoksuaan kohti tontin reunaa. 

    Koska päivä oli mennyt aivan toisin kuin suunniteltu, Napsu palasi kartanoonsa eteläsiiven puisesta ovesta ja käveli keittiöön. Ajatuksissaan hän oli törmätä Samuun, joka seisoi keskellä keittiötä ja raapi muniaan. “Katso, tästä lähtee tälläinen pieni kuorrutus. Kuoriutuukohan näistä kohta jotain eläimiä?” Samu näytti kolmea pienessä korissa möllöttävää kirjavaa munaa, jotka hän oli löytänyt kartanon mailta. Hän raapi yhtä niistä varovasti kynnellään. Napsu kurkisti koriin, jossa munat lepäsivät pehmeän ruudullisen kankaan päällä. Samu piti äärimmäisen hyvää huolta munista ja Napsu toivoi mielessään,että niistä kuoriutuisi lohikäärmeen poikasia tai kilpikonnia, vaikka todennäköisesti nuo olivat jonkun pikkulinnun munia. Samusta tulisi hyvä isä. Vaikka tämä näyttikin tatuoituine käsivarsineen, hieman vatsakkaine jykevine ruumiinrakenteineen ja piikkisuorine hiuksineen hieman pelottavalta, jopa pikkuisen rumalta, tämä tuli kuitenkin hyvin toimeen kaiken elollisen kanssa. Oli alunperin Samun idea pitää päätön rotta pihapiirissä karkottamassa pahoja henkiä. Napsu ei tokikaan uskonut että minkäänlaiset henget kiinnittäisivät rottaan mitään huomiota mutta ei sanonut tätä ääneen Samulle. Mies kun oli pohjimmiltaan kovin herkkä ja hieman hiljainenkin. 

    “Nuo vanhat lehdet voisi varmaan viedä kierrätykseen.” Samu puheli ja käänteli munia parempaan asentoon. “Ne löytyivät ullakolta kun kävin etsimässä munille sopivaa pesää.” Napsu hymähti tälle ja alkoi selata haravakatalogia. Ostaisiko uuden limenvihreän haravan vai olisiko aika vaihtaa väriä? Toisaalta hän voisi valjastaa Samun pihatöihin, olisi tämänkin aika alkaa tienata elantoaan, joten ehkä hänen pitäisi kysyä minkä värisellä haravalla tämä mieluiten työskentelisi. Napsu oli juuri aikeissa tiedustella aiheesta keittiössään hääräävältä miesoletetulta, kun hänen silmiinsä osui pöydällä lojuvan vanhan aikakausilehden etusivu:



                                  



“Tämä olikin jännä tapaus, muistan että tästä puhuttiin jo silloin kun olimme ala-asteella. Se oli muuten sama koulu, jossa tämä kadonnut poika kävi. Tosin sehän oli meitä aika monta vuotta vanhempi.” Napsu jutusteli ja selasi katoamistapauksen lehden kolmannelta sivulta. 
“..hmm..Tässä! Kuunteleppas tätä!” Mastokadunpätkä totesi puoliääneen keittiössään seisovalle, munia hellivälle miehelle, jonka hän oli ottanut kartanoonsa asumaan koska, miksipäs ei. Olihan tuo turjake tokikin ilo silmälle.

    “..kevään korvalla poikajoukko oli viettämässä iltapäivää Villimiehen rannalla. Kukaan ei tiedä varmasti mitä tapahtui mutta äkisti yksi pojista oli joutunut veden varaan. Kukaan muu rannalla olijoista ei tiedä miksi Iiro Uskonlahko, 12, päätyi järveen. Ilma oli keväisen viileä ja vesi vielä kylmää, joten pojat eivät olleet uimareissulla. On epäselvää kuinka kauan poika ehti olla vedessä ennenkuin hänen katoamisensa huomattiin. Paikalla olleet luokkatorverit olivat vähäsanaisia tapahtuneesta. Poliisi tutkii tilannetta mutta myös meedio, Lepran sairasauto OY, Saimaan pappi ja kaksi poikien opettajaa ovat osallistuneet tapahtumaketjun selvittelyyn. 

    “Tämä ei ole ensimmäinen hukkumistapaus tässä samassa paikassa.” Paikallispoliisi Pöttönen toteaa ja osoittaa vakavana kohti järveä. “Tällä paikalla on kadonnut lapsia ennenkin, tosin ei moneen vuoteen. Uimaranta oli uimakiellossa useita vuosia edellisen hukkumisen jälkeen mutta koska nämä kakarat aina vaan palaavat tänne samalle seudulle, on kaikenlaisten kieltojen asettaminen turhaa. Sitä joudutaan sitten vaan valvomaan ja tietäähän sen miten paljon paperityötä sekin vaatii. Hukkukoot mielummin. TÄTÄ ET SITTEN KIRJOITA SINNE LEHTEEN!” Poliisi huutaa vielä ja kaivaa taskustaan kuivuneen sikarin. Poliisikin on selvästi järkyttynyt tilanteesta. 

    Tapauksen pariin on palattu toisinaan mutta juurikaan mitään uutta tietoa ei ole ilmaantunut. Tämän tapauksen jälkeen Villimiehen ranta hiljeni lopullisesti ja tällä hetkellä uimarannan paikalla on vain pieni muistolaatta ja jonkinlaisen palvontapaikan jäännökset. 

“Katso, tässä on aika hieno kuvakin. Ilta-aurinko paistaa melko aavemaisesti ja ..hetkinen, onko tuo..Ei voi olla? On se! Tuo tuossa kuvassa on meidän vanha, siis ikivanha, historian opettaja Ritva Vähäkramppi! Liekö vielä elossa, sehän tuntui olevan ainakin satavuotias silloin kun..Kuunteletko sinä?" Napsu laski lehden käsistään ja katsoi miesoletettua, joka nosti katseensa nolona munapesästä. “Kuuntelen mutta minusta tuntuu että nämä ovat alkaneet kuoriutua..” “Voi Jeesus, no näytä nyt sitten..”