Napsu Mastokadunpätkä pyöritteli vanhaa aikakausilehteä käsissään. Jostain syystä hän ei saanut heitettyä sitä ulos asunnostaan. Siis kirjaimellisesti, lehti ei suostunut poistumaan. Hän oli vienyt kierrätystavaraa, mukaanlukien kauniin limenvihreän luottoharavansa, jonka tilalle oli lopulta ostanut pimeässä kiiltävän turbomallin, jonka varressa oli aitoja kiiltokuoriaisen toukkia. Harava ei olisi ikuinen, se alkaisi lahota heti kun toukat kuoriutuisivat mutta siihen menisi vielä monen monta kuunkiertoa. Samu olisi ehtinyt siivota pihan siihen mennessä. Ja saisi tehdä sen ilman paitaa, sillä sitä varten tämä oli palkattu. Näinollen tatuoinnit näkyisivät paremmin paljaasta selästä ja lisäksi Napsu voisi pitää Samun paitaa itse päällään. Se oli hieno.
Lehti, Saimaan sanomat kesältä 1995 oli siinä taas. Se oli ollut lehtipinossa, jonka hän oli vieny autoon ja sitten kierrätyspisteelle. Aivan varmasti lehti oli ollut siinä mutta ei, tuossa se jälleen lojui, keskellä olohuoneen pöytää kuin haastaen häntä lukemaan erikoisnumeron kunnolla. Napsu tuijotti lehteä hetken aikaa ja kaivoi sitten puhelimen taskustaan, koska se soi. Kuka viitsi soitella tähän aikaan päivästä, kun terapialinjakin oli käytännössä suljettu?
“Napsu? Pahoittelut että soitellaan näin loma-aikaan, tässä on Ooga ja Saliver.” Kaksikko puhui yhteen ääneen. Napsu huokaisi. Joskus hänestä tuntui että nuo hahmot olivat yksi ja sama henkilö. He vaihtoivat normaalit kuulumiset, miten Lisko voi, onko Lari Kaarilla ja myrsymaasturilla kaikki kunnossa, onko Raparperikuningasta näkynyt, pitävätkö linnut liikaa meteliä harjoitellessaan tuhoaikojen tulitusta, miten uhvolla menee, onko läskistä jäniksestä kuultu sen jälkeen kun tämä muutti avaruuteen ja sitten tietysti Napsun kuulumiset. Onko Oogan ja Saliverin jälkihoitoa vaatinut tätihahmo edelleen Sambian saarella, pitikö Samu vielä paitaa vai haravoiko tämä ylävartalo paljaana Mastokadunpätkän mansionin tiluksia, kuten sovittu oli? Entäpä koskas omituisten otusten terapialinja aukeaisi taas, sillä Ooga tiesi ainakin kaksi otusta, jotka tarvitsisivat pikaista juttuseuraa. Napsu lupasi avata linjat heti seuraavan täysikuun aikaan ja Ooga sanoi toimittavansa tiedon eteenpäin. Mastokadunpätkä muistutti itseään, että hänen pitäisi nostaa hintojaan. Sitten he pääsivät asiaan:
“Onko sinulla yhteystietoja tai tiedätkö sellaisen henkilön kun Nemo Kossukassila?” Saliver kysyi ja naksutteli kieltään vastausta odottaessaan. “Nemo Kossukassila, sitä nimeä en olekaan kuullut aikoihin.” Napsu naurahti tahtomattaan ja vakavoitui sitten. “Ennenkuin sanon enempää, kertokaahan miksi haluatte saada yhteyden häneen?”
Ooga ja Saliver puhuivat yhteen ääneen, olivat välillä puhumatta, vastasivat toiseen puheluun, veivät sisälle unohtuneen kärpäsenraadon ulos, palasivat linjoille ja saivat lopulta selvitettyä asiansa. “Ja ennenkuin kysyt, katsottiin kyllä kirjastostakin mutta se sivu joka kertoi Kossukassilasta, oli revitty irti. Luulen että meistä jommalla kummalla kävi lapsena pieni vahinko sen kirjan sivun päälle ja äiti joutui repimään sen irti. Sen ja viereisen sivun, jossa kerrottiin miten kalat perataan ja miten tammenterhoista voi keittää rommia. Tosin tuo jälkimmäinen voi olla revitty irti myös ihan vaan siksi, ettei meistä kumpikaan kokeilisi sitä käytännössä. Se aiheuttaa kuulema aikamoisia harhakuvia. Rommin keitto siis, kalan perkaaminenhan on tavallaan täysin vaaratonta, ainakin jos kala on kuollut eikä kuulunut eläessään minkäänlaiseen rikollisjengiin.”
Napsu ei voinut olla nauramatta nyt ääneen. Hän oli pysytellyt kaukana päihteistä jo liiankin pitkään mutta sai kuukausittain soittoja tammenterhorommin harhojen kanssa kamppailevilta asiakkailta. Vaikutus lakkasi kyllä aikanaan mutta sai sitä ennen valtaansa joutuneet henkiöt tekemään mitä ihmeellisimpiä tekoja. “Viisas nainen se teidän äiti. Mutta joo, odottakaas..” Napsu kaiveli kultaista osoitekirjaansa, jonka kannessa komeili liiskaantunut peltomies. Napsu oli löytänyt miehen mansionin takapellon reunalta ja tehnyt siitä osoitekirjansa kanteen oivan koristeen. Samu oli ihmetellyt asiaa nähtyään tämän mutta ei ollut halunnut tietää enempää. Napsu selasi sivuja ja sanoi: “Noniin, onko teillä joku kirjoitusväline valmiina, tässä tulee Nemon numero..”
He olivat jo lopettelemassa puhelua kun Napsun katse osui pöydällä lojuvaan lehteen. “Tuota, rääpäleet, voisitteko sitten kertoa minullekin mitä Nemolla on kerrottavaa. Ja vaikka äidillännekin. Sanotaanko, että asia tuntuu olevan minunkin.. noh, pöydälläni tietyllä tavalla.” Napsu raapi päätään ja huokaisi. Hän ei voinut uskoa, että asia vaivasi häntä. Hän oli järjen ja tolkun nainen, eikä ihmetellyt vanhojen tapausten perään. Joku tässä asiassa kuitenkin kutitti hänen hämähäkkinaisvaistoaan ja jos hän omituisten otusten terapeuttina jotain tiesi tästä maailmasta oli se, että tuota vaistoa kannatti kuunella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti