Yksityisetsivä Kauko Mutaoja kaivoi laukustaan kuivuneen siankorvan, pari tennispalloa, purkkapaketin ja lopulta toissavuotisen joululahjan mukana tulleen myslipatukan, jota oli jemmannut pahan päivän varalle. Kasattuaan kaiken pohjattomasta kassistaan löytyneen tavaran pöydälle, hän totesi, että kauan kadoksissa ollut sulkakynä ei ollut sielläkään. Kynä oli lahja Kaukon serkulta, joka oli tiettävästi tullut ufojen nappaamaksi viime joulun tienoilla. Asiasta ei ollut täyttä varmuutta mutta Kauko uskoi tähän, sillä hän oli saanut serkultaan kortin muutama viikko sitten ja siinä tämä oli kertonut asuvansa tätä nykyä uhvon ulkovarastossa ja olevansa lähtökohtaisesti melko onnellinen. Tämä fakta yhdistettynä siihen, että kynällä oli äärimmäisen hyvä kirjoittaa, sai Kaukon kaivamaan kynäänsä kaikista mahdollisista paikoista. Hänen olisi todellakin löydettävä se mutta nyt olisi lounaan aika. Nälkäisenä ei ainakaan voinut löytää muuta kuin oman sisäisen raivonsa.
Tälläisen kortin serkku oli lähettänyt. Siinä oli todennäköisesti joko serkku itse tai uhvo.
Mutaoja otti jääkaapistaan pienen rasian, jossa oli hänen äitinsä valmistamaa kanapataa. Se sisälsi kanan lisäksi pieniä ananaspaloja, jotka maistuivat erityisen hyvältä imettyään itseensä kaakkois-japanilaista vihreää soijakastiketta. Etsivä asetti syliinsä pienen lautasliinan, otti pöydällä olevasta kynäpurkista haarukan (huomaamatta että hänen etsimänsä sulkakynä oli samassa purkissa. Se oli vain sattumalta niin täynnä kaikkea, että kaunis sulka hukkui mainoskynien, viivottimien ja sukkapuikkojen joukkoon. Kauko ei koskaan pitänyt tavaroitaan järjestyksessä, eivätkä ne lähtökohtaisesti muutenkaan ikinä löytyneet sieltä mistä niiden kuuluisi. Tämä tekeekin Kaukon tarinaan suuren paradoksin, sillä hän työskentelee yksityisetsivänä mutta ei löydä edes saman parisia sukkia aamuisin.) ja alkoi lapioida ruokaa suuhunsa. Hän oli juuri saanut tyhjennettyä ruokakipponsa kun hänen toimistonsa ovi aukesi niin rehvakkaasti, että Kauko ehti jo pelästyä sen irtoavan saranoiltaan.
“Nyt kuule Mutaoja, nyt jos koskaan tarvitaan tosietsivän taitoja!” Sisään tullut henkilö lähes huusi asiansa ollessaan vielä puolittain rappukäytävässä. Kauko laski haarukkansa, pyyhki suunsa rauhallisesti ja käänsi sitten ruskeat silmänsä tulijaan. Hän tiesi että tästä tulisi pitkä iltapäivä. Onneksi hän oli juuri ehtinyt syödä.
Siinä missä Mutaoja oli pitkä, hoikka, hontelo, tummasilmäinen ja hieman vetäytyvä hahmo, joka asui äitinsä kanssa, koska pelkäsi pimeää ja hämähäkkejä, sisään astunut henkilö oli tämän täydellinen vastakohta. Ville Vihermaa tuntui täyttävän koko huoneen pelkällä läsnäolollaan. Hän oli kammannut pikkuhiljaa harvenemassa olevan tukkansa sellaiseen muottiin, että alkava kaljuuntuminen ei näkyisi ulospäin, ei ainakaan ennenkuin hän ehtisi Bulgariaan peräkylän klinikalle hoitamaan ongelman. Ville oli pukeutunut muodikkaaseen säkkikankaasta olevaan pukuun, kädessä kiilteli avaruusromusta koottu rannekello ja jaloissa etanan nahasta tehdyt avokkaat. Ville oli jo lapsena tiennyt että hänestä tulisi jotain, rikas, kuuluisa ja nimekäs henkilö. Sitä tämä totta totisesti oli, osittain Mutaojan ansiosta, sillä tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen palvelus mitä Ville tuli Kaukolta pyytämään.
Kauko oli aiemmin etsinyt Villelle tämän kadoksissa olleen huumorintajun, hänen yrityksensä verohelpotuspaperit, hänen oman henkilökohtaisen pankkitilinsä tunnukset, Villen naapurin mummon ja tämän kissan sekä Volmarin avaimet. Ihan vain noin muutamia mainitakseni. Ville pyöritti kahta omaa yritystä, Kissalan kusi OY ja huumorintajuttomat älykääpiöt. Jälkimmäinen oli oikeastaan nelosdivarin häntäpäässä sinnittelevä shakkijoukkue, joka oli naamioitu näyttämään rikollisjengiltä. Ville ei koskaan halunnut puhua yrityksistään sen tarkemmin, eikä Kauko kysellyt. Niin kauan kun tämä maksaisi laskunsa, Kaukoa ei oikeastaan jaksanut kiinnostaa kuinka Ville rahansa tienasi tai vahingoitettiinko etanoita kun niistä valmistettiin kenkiä vai saatiinko niiden nahka irti jollain mekaanisella, etanaa säästävällä keinolla.
“Nyt, Mutaoja, kautta Ritva Vähäkrampin pallien, nyt on tosi kyseessä!” Ville vauhkosi ja istui retkituolille, joka toimitti Kaukon toimiston vierastuolin virkaa. Hänellä oli aikanaan ollut hieno, nahkainen nojatuoli juuri tuossa samassa paikassa mutta se oli kadonnut Kaukon serkun mukana. Hän ei ollut varma olisiko se saatu salakuljetettua uhvoaluksessa avaruuteen asti mutta se oli saattanut yhtä hyvin materialisoitua lähimetsikköön sammakoiden bilealustaksi, kuka tietää. Retkituoli toimitti vallan hyvin vakavaa roolia vierastuolina. Ville istui tuolille rennosti nojaillen ja heitti Kaukon työpöydälle vanhan lehtileikkeen, jonka reunassa oli kahvitahra ja jotain muuta, tahmeaa, ehkä kirsikkahilloa. Kaukon olisi tehnyt mieli hieman nuolaista sitä mutta hän keskittyi sen sijaan itse artikkeliin. Sitäpaitsi tahraan tuntui takertuneen jotain, joka näytti hämähäkin takajalalta. Ajatus puistatti Kaukoa mutta samaan aikaan myös jollain lailla hieman innosti..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti