Juhannustarina osa 2

 Nykyaika. Ei varmuutta mikä vuosi tai päivämäärä mutta sanotaan että eletään aikaa kun älypuhelimet ja kiihkeä someraivo on jo keksitty

    Napsu Mastokadunpätkä kirosi puoliääneen, kun hänen limenvihreän lasikuituharavansa varsi napsahti poikki kuin kuiva risu. Haravoiminen oli terapeutille mitä parhainta terapiaa ja sitä Napsu oli päättänyt tänään tehdä, siis vaikka naapuri mylvisi jälleen vesipuhvelin lailla tehdessään joogaharjoituksia takapihallaan tai vaikka itätuuli pyörittäisi tielle kokonaisen myrkkypilven, kuten toissaviikolla oli käynyt. Tähän mokomaan haravan katkeamiseen hän ei ollut kuitenkaan varautunut. Napsu toimi terapeuttina ja henkiökohtaisena kuuntelijana kaikille, jotka tarvitsivat moista palvelua. Toisinaan hän laskutti palveluksensa kyseenalaisessa valuutassa mutta yleensä normaali verokortti, kuppi kahvia ja juustopiirakka toimivat korvauksena. 

    Mastokadunpätkä oli aloittanut kesälomansa hieman etuajassa, sillä Omituisten otusten terapialinjalla oli ollut hetken aikaa niin hiljaista, ettei sitä kannattanut edes pitää auki. Tämä sama ilmiö tapahtui yleensä joka kevät, hetkellinen rauha, jonka jälkeen linjat kiehuisivat kuumana kuin ravun elävältä keittämiseen tarvittu vesi. Hän oli siis sallinut itselleen pienen hengähdystauon ennenkuin muiden paras lomakausi alkaisi kunnolla ja saisi omituiset otukset toden teolla kimpaantumaan. Sitten linjoille tulvisi jälleen puheluita kaiken maailman maahisilta ja elämänsä sotkeneilta jälkihoitajilta, jotka tarvitsisivat kuuntelijaa. Toki hän voisi siinä samassa hoitaa pihansa haravoinnin mutta toisinaan hänen piti hieman keskittyäkin asiakkaansa huolien ratkaisemiseen, joten silloin haravoiminen ei onnistuisi. Ei siksi, että Mastokadunpätkä ei pystyisi tekemään kahta asiaa samaan aikaan, tottakai pystyi, olihan hän tekevä nainen, vaan siksi että haravoinnin mukanaan tuoma terapeuttinen vaikutus haihtuisi savuna ilmaan muiden murheita kuunnellen. Ei, oli paras pitää omat ja vieraiden terapiat erillään. 

    “Perhana!” Napsu heitti katkenneen haravansa pusikkoon ja katseli, kun päätön rotta juoksi sen perään kuin paraskin metsäkoira. Rotta oli jäänyt Napsun pyydykseen mutta kieltäytynyt kuolemasta. Normaali ihminen olisi miettinyt miten tämä oli oikeastaan edes mahdollista mutta Napsu oli, kuten todettua, Omituisten otusten terapialinjan perustaja, joten sanaa mahdoton ei ollut sen enempää hänen, kuin kauan sitten kuolleen sotasankari Napoleoninkaan sanakirjassa. Rotta leikki haravan varrella aikansa ja Napsu haki sen sitten pois puskasta. Haravan siis, rotta jatkoi juoksuaan kohti tontin reunaa. 

    Koska päivä oli mennyt aivan toisin kuin suunniteltu, Napsu palasi kartanoonsa eteläsiiven puisesta ovesta ja käveli keittiöön. Ajatuksissaan hän oli törmätä Samuun, joka seisoi keskellä keittiötä ja raapi muniaan. “Katso, tästä lähtee tälläinen pieni kuorrutus. Kuoriutuukohan näistä kohta jotain eläimiä?” Samu näytti kolmea pienessä korissa möllöttävää kirjavaa munaa, jotka hän oli löytänyt kartanon mailta ja raapi yhtä niistä varovasti kynnellään. Napsu kurkisti koriin, jossa munat lepäsivät pehmeän ruudullisen kankaan päällä. Samu piti äärimmäisen hyvää huolta munista ja Napsu toivoi mielessään,että niistä kuoriutuisi lohikäärmeen poikasia tai kilpikonnia, vaikka todennäköisesti nuo olivat jonkun pikkulinnun munia. Samusta tulisi hyvä isä. Vaikka tämä näyttikin tatuoituine käsivarsineen, hieman vatsakkaine jykevine ruumiinrakenteineen ja piikkisuorine hiuksineen hieman pelottavalta, jopa pikkuisen rumalta, tämä tuli kuitenkin hyvin toimeen kaiken elollisen kanssa. Oli alunperin Samun idea pitää päätön rotta pihapiirissä karkottamassa pahoja henkiä. Napsu ei tokikaan uskonut että minkäänlaiset henget kiinnittäisivät rottaan mitään huomiota mutta ei sanonut tätä ääneen Samulle. Mies kun oli pohjimmiltaan kovin herkkä ja hieman hiljainenkin. 

    “Nuo vanhat lehdet voisi varmaan viedä kierrätykseen.” Samu puheli ja käänteli munia parempaan asentoon. “Ne löytyivät ullakolta kun kävin etsimässä munille sopivaa pesää.” Napsu hymähti tälle ja alkoi selata haravakatalogia. Ostaisiko uuden limenvihreän haravan vai olisiko aika vaihtaa väriä? Toisaalta hän voisi valjastaa Samun pihatöihin, olisi tämänkin aika alkaa tienata elantoaan, joten ehkä hänen pitäisi kysyä minkä värisellä haravalla tämä mieluiten työskentelisi. Napsu oli juuri aikeissa tiedustella aiheesta keittiössään hääräävältä miesoletetulta, kun hänen silmiinsä osui pöydällä lojuvan vanhan aikakausilehden etusivu:



                                  



“Tämä olikin jännä tapaus, muistan että tästä puhuttiin jo silloin kun olimme ala-asteella. Se oli muuten sama koulu, jossa tämä kadonnut poika kävi. Tosin sehän oli meitä aika monta vuotta vanhempi.” Napsu jutusteli ja selasi katoamistapauksen lehden kolmannelta sivulta. 
“..hmm..Tässä! Kuunteleppas tätä!” Mastokadunpätkä totesi puoliääneen keittiössään seisovalle, munia hellivälle miehelle, jonka hän oli ottanut kartanoonsa asumaan koska, miksipäs ei. Olihan tuo turjake tokikin ilo silmälle.

    “..kevään korvalla poikajoukko oli viettämässä iltapäivää Villimiehen rannalla. Kukaan ei tiedä varmasti mitä tapahtui mutta äkisti yksi pojista oli joutunut veden varaan. Kukaan muu rannalla olijoista ei tiedä miksi Iiro Uskonlahko, 12, päätyi järveen. Ilma oli keväisen viileä ja vesi vielä kylmää, joten pojat eivät olleet uimareissulla. On epäselvää kuinka kauan poika ehti olla vedessä ennenkuin hänen katoamisensa huomattiin. Paikalla olleet luokkatorverit olivat vähäsanaisia tapahtuneesta. Poliisi tutkii tilannetta mutta myös meedio, Lepran sairasauto OY, Saimaan pappi ja kaksi poikien opettajaa ovat osallistuneet tapahtumaketjun selvittelyyn. 

    “Tämä ei ole ensimmäinen hukkumistapaus tässä samassa paikassa.” Paikallispoliisi Pöttönen toteaa ja osoittaa vakavana kohti järveä. “Tällä paikalla on kadonnut lapsia ennenkin, tosin ei moneen vuoteen. Uimaranta oli uimakiellossa useita vuosia edellisen hukkumisen jälkeen mutta koska nämä kakarat aina vaan palaavat tänne samalle seudulle, on kaikenlaisten kieltojen asettaminen turhaa. Sitä joudutaan sitten vaan valvomaan ja tietäähän sen miten paljon paperityötä sekin vaatii. Hukkukoot mielummin. TÄTÄ ET SITTEN KIRJOITA SINNE LEHTEEN!” Poliisi huutaa vielä ja kaivaa taskustaan kuivuneen sikarin. Poliisikin on selvästi järkyttynyt tilanteesta. 

    Tapauksen pariin on palattu toisinaan mutta juurikaan mitään uutta tietoa ei ole ilmaantunut. Tämän tapauksen jälkeen Villimiehen ranta hiljeni lopullisesti ja tällä hetkellä uimarannan paikalla on vain pieni muistolaatta ja jonkinlaisen palvontapaikan jäännökset. 

“Katso, tässä on aika hieno kuvakin. Ilta-aurinko paistaa melko aavemaisesti ja ..hetkinen, onko tuo..Ei voi olla? On se! Tuo tuossa kuvassa on meidän vanha, siis ikivanha, historian opettaja Ritva Vähäkramppi! Liekö vielä elossa, sehän tuntui olevan ainakin satavuotias silloin kun..Kuunteletko sinä?" Napsu laski lehden käsistään ja katsoi miesoletettua, joka nosti katseensa nolona munapesästä. “Kuuntelen mutta minusta tuntuu että nämä ovat alkaneet kuoriutua..” “Voi Jeesus, no näytä nyt sitten..”