Ha, mikä sen mukavampi tapa viettää kylmenevää elokuun päivää, kun lähteä kavereiden kanssa Paimion parantolaan kattomaan miltä se Alvar Aallon kädenjälki näyttää keskellä Paimiota.
Jos joku sielä nyt kuvittelee, että tämä paikka tai tämä postaus sisältäis jotain jänniä kummitustarinoita tai synkkiä ihmiskohtalaloita niin ei, skippaa yli vaan. Tässä on pelkkää kulttuuria!
Paimion parantolassa on siis aikanaa hoidettu tubipotilaita. Niitä olikin aika paljon vuosisadan vaihteen jälkeen, jolloin tautiin ei oikeen ollu muuta parannuskeinoa kun mäntymetsäisen ilman haistelu ja lepäily.
Paimion parantolassa oli otettu kaikki tällänen huomioon. Vaikka tän retken päätarkotus oliki nyt vaan ihastella Aallon muotokieltä, pistää tässä väkisinkin silmään kuinka nykyisin kaikenlaisten kriisien päällä taistelevan terveydenhuollon alle on aikanaan kuulunu tälläsiä parantoloita, joissa on kaikki mietitty ja suunniteltu viimesen päälle ja ihmiset on voinu makoilla täällä valtion laskuun parhaimmillaan (tai pahimmillaan) jopa vuosia! Ei tänä päivänä.. se on kotia vaan, koska paikkoja ei ole.. Noh, ehkä se onki se ongelma, kun on kehitelty liikaaki parannuskeinoja, eikä sitä luonnollista poistumaa o ihan samalla tavalla ku joskus 30-luvulla..
Noni, no nyt siihen muotoiluun sitte :D
En tiiä oliks tää kello jotenki vanha mutta hieno se on.
Värimaailma jatkuu ruokasalin katossa..
Salin ja muidenki paikkojen lattialinoleum on uusittu aikojen saatossa mutta alkuperäistä kunnioittaen. Ruokasalin tuolit on kuitenki edelleen samat, joissa tuberkuloosin turmelevat ihmisraukat istu syömässä (viimeistä)ateriaansa..
Joka paikassa oli isoja ikkunoita ja avaria käytäviä. Luonnonvalon uskottiin myös auttavan potilaita tervehtymään, eikä se oletus varmaan kovin kaukana olekaan todellisuudesta.
Täällä parvekkeella sitä maattiin muutama tunti päivässä, myös talvisin makuupusseissa, nauttimassa raikasta ilmaa. Ja tääki oli siis ihan suunniteltu yksityiskohta!
Kuinkahan moni hyppäs tästä seitsemännen kerroksen parveketasanteelta.. Ei tullu puheeks, enkä uskaltanu kysyä oppaalta. Se vaikutti enemmänkin arkkitehdiltä, ku kummitustarinahakuiselta haamunmetsästäjältä.
Potilashuonekäytäviin ei päässy. Mitä niissä lienee nyt?
Potilashuoneet oli sisustettu ja seinien sävyt oli mietitty niin, että ne oli samaan aikaan rauhoittavia ja parantavia..
Myös valaistus oli ajateltu täyttämään tarpeita mutta kuitenkin niin, että se heijastui seinästä, ei silleen että se paistais kylmästi suoraan silmiin.
Äänetön lavuaari. Siis ettei häiritse huonetoveria turhalla veden lorinalla..
Tänä päivänä satsataan hygieniaan ja siihen, että sairaalat ois mahdollisimman epämukavia paikkoja olla. Lastenosastolla saattaa olla karhun kuva seinällä ja muutama muumipeikkotarra ovenkarmissa, sekä vanhoja Nakke Nakuttaja-lehtiä pinossa sivupöydällä.
No, eihän noita voi verrata, kun tää oli siis aikanaan parantola, ei varsinaisesti mikään sairaala. Harmi että niitten ruumishuone oli romahtanu, sielä oisin halunnu vierailla..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti