..koittaa vaikka elää niinku normaalit ihmiset, eikö?
Se on kuulkaa mussukat sellanen tilanne, että pukkaa niin kovaa stressiä päälle, että en o oikeestaa ees stressaantunu :D Tiiättekö sen tunteen ku tietää, että jos nyt antaa sille tunteelle vallan, joka siinä on just tulossa, niin sitä ei saa enää hallintaan. Noi niinku vaikka pelko, kun oot alle 150 senttisen ipanan kanssa jossai ihan liian hurjassa huvipuistolaitteessa ja kaarteessa ite niitä turvalaiteita vasten painuessa mietit mitä jos se pentu nyt lentää siitä turvakaaren välistä taivaan tuuliin sillä välin, ku sen äiti on toisen ipanansa kanssa ostamassa hattaraa? Että jos siinä antaa pelolle periks, niin saa kyllä käyä vaihtamassa kalsarit saman tien.. (Pentua ei tietenkään pelottanu, sillä ei o itsesuojeluvaistoa ollenkaan. Ite yritin teeskennellä iloa ja riemua ja vau olipa mahtavaa-tunnetta, mutta vasta sen jälkee ku olin käyny vessassa tarkistamassa tartteeko lähtee Lindexille kalsariostoksille..)
Nyt on sellanen jännäkakka-tunne just päällä. Mietin koska oon viimeeks saattanu itteni tälläseen tilanteeseen, niin tulee kyllä muutama hetki mieleen, jolloin pelotti enemmän ku nyt. Niitä on kolme:
-Olin häissä kaasona ja sielä kirkon takahuoneessa seisoessa mietin että mitä jos mie nyt vaa ryssin tän homman. En ollu päässy harjottelemaan (koska lahjattomat harjottelee ja olin sattumoisin tuolloin töissä..) joten menin ihan vaa kylmiltään tilanteeseen. Onneks oli toinenki kaaso, jonka vastuulla oli esim raamatunlauseiden luku paperista. Ois varmaa syttyny pyhä kirja tulee siinä kohtaa jos miu ous pitäny sitä tulkita!
-Olin vastasyntyneiden teholla harkassa. Onneks sielä ei ollu yhtää hätätilalasta miun aikana mutta sielä oli niitä tositosi pieniä keskosia, joita jouduin syöttämään pullosta. Miut jätettii myös yksin sen kilon painosen ipanan kanssa. Pelotti. Ehkä eniten näistä kaikista tilanteista.
-Kolmas, mutta ei ehkä vähiten pelottava hetki, kun jäin kaksin siskon lasten kanssa, kun ne oli REILUSTI alle kouluikäsiä. Siis ainakaan toine ei ehkä kauheesti ees osannu puhua? Niitten äiti meni kauppaan, no siis vaan lähikauppaan mutta kävellen, eli se oli pois melkei puol tuntia ja mie viihdytin pygmejä pihalla. Elämäni pisimmät puolituntiset siinä sitte.
Nyt on sitte taas tää tilanne päällä. Mie oon nopeesti laskettuna olla töissä ainaki.. 27 eri työpaikassa (eiks niitä tosiaa o sen enempää? Tuoho o laskettu kaikki kesätyöpaikatki?) joten voi jo varovasti arvioiden sanoo, että en o ekaa kertaa uudessa duunissa ja SILTI miula on päivittäi sellanen tunne että päässä tykyttävä aneurysma puhkee hetkenä minä hyvänsä!
Ne ketkä esim ensihoidosta mitään ymmärtää tietää, että joka paikassa on omat hoito-ohjeet, toimintatavat, rutiinit, autot,lääkkeet, kuka menee mihinki sairaalaan, ketä konsultoidaan ja millo, kuka tulee lisäavuks ku paska osuu tuulettimeen, eri laitteet ja välineet. Jos tämän kaiken opettelu aina uudessa duunipaikassa ei itsessään tunnu tarpeeks haastavalta, voi kaiken aina tehä ruotsiks!
En o enää iha varma onko pelkästään se vakipaikka ja vihreet työvaatteet kaiken tän stressin arvosta? Ehkä onki..
Jeij på mig vaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti