Joulukalenteri 1.12

 “Haahahaa, sinun parrastasi roikkuu soihturiipisiä!” Tontun mittakaavallakin pieni ja pyöreä olento kieri lumihangessa, piteli valtavaa vatsaansa ja nauroi niin äänekkäästi, että läheisen puun oksalla istuneet oravatkin pitelivät korviaan. Ne tuijottivat tuomitsevalla katseellaan maahan, jossa seisoi kaksi hahmoa. Tonttua tarkemmin sanottuna. Tai kuten todettu, toinen näistä kyllä pyöri maassa ja nauroi. Toinen seisoi vieressä ja yritti sukia partaansa puhtaaksi. (Mainittakoon, että parrassa eli omanlaisensa ekosysteemi, eikä sitä oltu kammattu tai pesty jälkeen joulupukin serkkupojan siskon koiran häiden ja siitä oli totta totisesti vierähtänyt jo jokunenkin joulunkierto!) Takkuisen parran jatkona seisoi pitkähkö, laiha tonttu, jonka joulunvihreät silmät olivat syvällä ryppyisten silmäluomien suojissa. Tontun parrassa oli tuhansien takkujen lisäksi, kiiltelevää ainetta. Soihturiipisiä. Niitä saattoi joutua vaatteisiin tai oikeastaan mihin tahansa, jos tonttu meni liian lähelle punaista tulta. Punaista tulta puolestaan paloi jokaisen tonttulan tuvan portailla näin joulun korvilla. 

    Tontut, jotka tunnettiin nimillä Viki “Viski” Vaahtoparta (arvatenkin sama veijari, jonka parta kuhisi kaikenaista elämää) ja Kisko Tuiskutukka, olivat palaamassa pikku-Älämäen tonttulasta, jossa olivat olleet rentoutumassa rankan työviikon jäljiltä. Viski ei ollut malttanut mieltään, vaan oli mennyt jälleen kerran kuiskimaan tulipadalle omia toiveitaan. Elävä tuli kuuli tonttujen toiveita mutta yleensä tulen henki ei voinut olla tuiskauttamatta pientä jekkua perään, tavallaan maksuna toiveen kuulemisesta. Tälläkertaa tulen henki oli pölläyttänyt Viskin partaan kiiltelevää kimalletta, joka tunnettiin soihturiipisenä. Ne olivat pienen pieniä olentoja, jotka loistivat pimeässä juuri kun talviyön kello löi kaksitoista, tanssivat tulisesti ja aamun tullen karisivat tuhkana alas maahan. Mikäli oli nopea, tuhkan saattoi saada kerättyä talteen. Parasta oli säilöä se pieneen peltirasiaan ja ripotella kevään tullen kasvimaalle. Sen kerrottiin antavan tuhkasta kasvaville kasveille kyvyn kertoa vitsejä. Tämä oli Kiskon ja Viskin mielestä tietenkin aivan naurettavaa, sillä eiväthän kasvit olleet millään lailla vitsikkäitä, vaan vakavia ja korkeintaan hieman korean kohteliaita. (Toisaalta he eivät olleet koskaan kokeilleet tuhkatemppua!)

    Viski Vaahtoparta oli pitkä, laihahko tonttu, jolla oli vihreät silmät, ryppyiset kasvot ja puolikalju päälaki. Viski ei vaivautunut siltikään käyttämään tonttuhattua, ei edes pahimmilla pakkasilla. (Hän uskoi, ettei pakkasukko halunnut kosketella hänen paljasta päälakeaan ja oli tietämättään siinä aivan oikeassa!) Hän kulki myös mielummin pienissä lasikengissä kuin tontuille tyypillisissä huopikkaissa mutta mahtava takkuparta teki hänestä varmuudella tonttujen sukuhaaraan kuuluvan olennon. Viskin luottoystävä Kisko Tuiskutukka oli puolestaan niin tyylipuhdas satukirjojen tonttu-ukko, että en tiedä tarvitseeko minun tässä sen kummemmin häntä kuvata. Kuvittelette vain mielessänne tukevan, parrakkaan hahmon, jolla on huopikkaat, punaharmaa asuste, punainen tonttuhattu ja ystävälliset kasvot. Siinä, siinä teille kuvaus Kiskosta. Teistä ei kukaan muistaisi hänen olemustaan, jos hän tulisi teitä joulukadulla vastaan. 

    Kisko ja Viski olivat ihan tavallisia tonttuja. He asuivat Olavinpuiston autotallissa ja puuhasivat sielä omiaan. (En ole koskaan varsinaisesti kysynyt mitä, luulen olevani onnellisempi, jos en tiedä ihan tarkkaan. ) Olavinpuiston puistonvartia Lari Kaari saattaisi tietää tarkemmin, kysykää häneltä, jos asia kiinnostaa. Kiskon ja Viskin arkipuuhat eivät varsinaisesti ole tämän tarinan pääosassa, vaikka kaksikolla olisikin varmasti melko värikästä kerrottavaa. Tänä talvi-iltana heidän tuttu ja tavallinen kotitonttuelämänsä muuttui hetkellisesti ja siitä tämä tarina alkaa..