Cogito ergo sum

Työ ootte kaikki tietysti niin filosofisesti sivistyneitä, että tiiätte mitä tuo otsikon lause tarkottaa mutta IHAN vaan, jos jonkun latinan ja filosofian tunneista on vierähtäny vähä aikaa, niin muistutettakoon teitä tästä, eli Cogito ergo sum=Ajattelen, siis olen. Siinäpä meille tämän päivän teemalause.

Paitsi että tää ei varsinaisesti liity ajatteluun juurikaan mutta olemassaoloon kyllä. Ja tarkemmin sanottuna siihen, että kuka minä olen ja miksi minusta tuli tälläinen. Mie oon nimittäi tänä talvena(no, ehkä vähä jo viimevuonnaki)tajunnu mistä tää kaikki johtuu! 

Kaikkihan sen tietää, että lapsuudessa meidän minuus alkaa muokkautua. Perheen rutiinit, isä- ja äitisuhteet, naapurisuhteet, kaverisuhteet, onko perheessä lemmikkinä pyöreässä maljassa uiskenteleva kultakala, jonka naapurin kissa käy syömässä vaiko vaan seinän välissä vilistäviä puolivillejä rottia, jotka näyttäytyvät öisellä vessareissulla.. kaikki tää tekee meistä sen mitä myö ollaa aikuisena. Meillä oli ihan hyvä lapsuus. Kodin ympärillä oli lääniä missä pysty rakentaa lukemattomia erilaisia majoja, oli koira, puutarha ja vilkas mielikuvitus, sekä lapsenvahtina samassa pihassa mummi, joka aina vähä välillä katto perään ja esti pahimmat ylilyönnit. (Tietty aika nopeesti aina tajuttiin mistä leikeistä ja leikkipaikoista kannatti mainita ääneen aikuisille ja mitkä oli sitte parempi pitää ihan omana tietona. Riskinä oli nimittäin, että jotkut mestat oli aikuisten mielestä vaarallisia tai jopa kiellettyjä!)

Noh, se johdatuksesta. Tää miun havainto liittyy siis talveen ja erityisesti talviurheiluun. Nykylapset ei uutisten mukaan kuulema juurikaan enää hiihdä. En tiiä mistä moinen johtuu, mie ainaki kävin just päivänä eräänä hiihtoladulla. Maisema oli ihan jees ja suksiki kulki(pienestä hangesta huolimatta.) Ostin tänä talvena tuollaset kyrväkkäät rukkasetki ihan oikeesta urheiluliikkeestä! Hiihto jos mikä on välineurheilua ja noissa tumpuissa ei tuu kylmä. Toki ne on vähä raskaat yrittää survoa läpi noista sauvojen rannelenkeistä mutta kyllä ne pienellä väkivallalla menee, niinku kaikki muuki tässä elämässä..

Nyt, käpälä pystyyn kaikki jotka ootte joutunu ala-asteella hiihtämään liikkatunnilla ja raahaamaan suksia eestaas kodin ja koulun väliä? Kuinka monella teistä oli tälläset elämää helpottaneet välineet niitten suksien hallitsemiseen:

Eli siis tuollaset pienet muoviklipsut, joilla saa nuo sukset ja sauvat tollaseks käteväksi paketiksi?

Tää on siis nyt tää miun havainto, syy miks mie oon tällänen. Meillä EI nimittäin lapsena ollu tollasia hienouksia.. Väittäsin, että jollakulla miun aikana samaan aikaan peruskoulun lyhyttä oppimäärää tahkoneella lapsosella oli kyllä, että tää ei siis ole mikään 2000-luvun keksintö. 

Tiiättekö tunteen(no ette varmaan tiiä ku teillä kaikilla salettiin oli tollaset kiinnikkeet suksissa lapsina!!?)kun joku vie teidät kouluun aamulla, saatte ne sukset ja monot ja reput ja sauvat ja kaiken muun tarvittavan autokyydillä sinne koululle mutta iltapäivällä ne pitää roudata ihan omin voimin takas kotia, kävellen. Reppu painaa ku synti, lisäks mukana on muovikassi jossa on kaikki syksyn piirrustukset ja sellanen savesta tehty siili, jolla on hammastikkuja piikkeinä. Siili on maalattu keltaseks. (Se ei liity tähä mitenkään muute mutta halusin nyt tehostaa tätä mielikuvaa.) Muovikassi roikkuu oikeessa kädessä suksisauvojen kanssa. Vasen käsivarsi yrittää hallita suksia ja monot roikkuu kaulassa niitten naruista tehdyn hienon viritelmän turvin. Matkaa ei ole ku pari kilsaa mutta se tuntuu maratoonilta. Ekan kerran toinen suksi lipsahtaa kainalosta n.sadan metrin matkanteon jälkeen. Sitte pitää kokeilla meniskö ne kantamalla sillee ku kantais jotai halkokuormaa, eli suksetjasauvat poikittain syliin. Homma toimii niin kauan kun kapeella polulla tulee joku vastaan ja paketti pitää purkaa. Toinen suksi lipsahtaa taas ja valuu tietä pitkin kauemmas. (Se ei koskaan luista noi hyvin hiihtäessä)

Matka etenee n.300 metriä kunnes havahdun siihen, että se muovikassi, jossa on kaikki miun syksyn aikana koulussa tehdyt taideteokset, on jääny siihe edelliseen pysähdyspaikkaan. Käännyn ympäri ja näen iloisenkeltaisen Haka-hallin kassin loistavan hangessa. Tökkään sukset ja sauvat hankeen ja meen hakemaan kassia. Matka jatkuu. Välillä pitää vaihtaa sauvojen ja suksien paikkaa, ku sukset painaa enemmän. 

Mainittakoon tässä vielä, että kotiin päin kävellessä oli aina vastatuuli, ylämäki, lumihanki ja nälkäiset sudet näykki kannoilla kesät talvet!

Lopulta pääsen kotiin. Onneks pakkasessa on mököä! (Mökö tunnetaan yleisemmin nimellä mokkapalat. Ne on parhaita oikeestaan sillee vähä jäisenä. Meillä oli lapsena aina mököä pakkasessa.) Laitetaan siskon kaa video pyörimään ja syyää välipalaks sitä..mököä. Ja kaakaota. Illalla mennää vielä vähä pihalle hiihtämään. 

Että ihan vaan jos mietitte miks miusta on tullu tällänen, ni se johtuu suurelta osin siitä, että meillä ei ollu lapsena mitään elämää helpottavia (kalliita)tavaroita, kuten nintendoa, kaapeliteeveetä, omaa ponia tai noita suksiklipsuja. Viimeksimainitut on erityisesti vaikuttanu tähä miun aikuisiän minään. Ehdottaisinkin, että noitten suksikiinnikkeiden keksijälle myönnettäisiin Nobelin rauhanpalkinto. Hän olisi sen kyllä ansainnu!

Ei siinä kuulkaa, hyvää talvea kaikille ja käykäähän hiihtämässä!