Alotetaanko tosta hiihtotrauma-asiasta. Jos sielä linjalla on edelleen joku, joka haluu tietää miu terapeutista, siis jotai juttua siitä ihmisestä jonka vakailla hartioilla miu mielenterveys lepää (ei, ei ole maksettu mainos, tämä terapia maksetaan luonnossa ja vieläpä melko erilaisissa muodoissaan..)niin lukekaa vähän pidemmälle. Tähän alkuun haluun kertoo miks sitä terapiaa toisinaan tarvii.. Eli, aihe: Hiihtotrauma.
Kelläpä ei ois jo ala-asteen ajoilta jääny takaraivoon traumat hiihtokilpailuista, joihin oli PAKKO OSALLISTUA ja kyllä, aika otettiin ja kirjattiin ja mitalit jaettiin, vaikka kuinka yritettiin että "saa hiihtää ihan vaan kuntohiihtona." Jep, ja kuppakin on vaan pientä harmitonta kutinaa..eiku miten se meni??
Oon tästä lähes yhtä katkera, kun sitte yläasteella liikkatunneista, kun uinti laskettii ainooks oikeeks urheilulajiks. No, siitä vois tehhä joskus oman postauksen mutta haluun nyt palata hetkeks hiihtotraumoihin. Haluun muhia aiheessa miks hiihtäminen on ihan sieltä mihin lumi ei laskeudu ja jos laskeutuukin, niin ei ainakaan ikinä sieltä sula..
Koska oon eläny jännimmän lapsuuteni 90-luvun laman vaikutuspiirissä, en esim koskaan saanu uusia, hienoja suksia. Serkun, naapurin penan, jonku dopingistä kärynneen ja uransa lopettaneen venäläishiihtäjän tai mummin vanhoilla välineillä painettiin siskon kanssa koko kouluaika(Onks siula Skidi samanmoiset muistot aiheesta?). Myöskään minkäänlainen suksien voitelu tai oikeenkokosten monojen tai sopivan mittasten sauvojen sovittelu ei kuulunu tähän urheiluun.. Kyllä ei tartte kovin kaukaa miettiä että mistä se hiihtotrauma juontaa juurensa..
N.20 vuotta myöhemmin trauma oli helpottanu. Sillo tuli muotiin pitopohjasukset. SIis sellaset, joita ei tartteis voidella. No mie sitte prismaan iloisena hommaamaan moiset ihmesukset, varmana siitä, että hiihtotrauma poistuisi takavasemmalle nopeemmi ku suomenhevonen jolla on lumilautailija valjaiden päässä. Kyllä, hyvät oli sukset. Piti todella hyvi, edes alamäessä ei vauhti kiihtyny..
Myin nämä ihmesukset kirpparilla jollekki onnettomalle, joka ei ollu vielä kuullu mitä PITOpohjasukset oikeessa elämässä tarkottaa.. Joku vähä järkevämpi ois näitten traumojen jäliltä jo luovuttanu mutta mitä tekee Jenni.. Juurikin, oottaa pari vuotta ja hankkii luistelusukset. Nyt mennään!
****
Hei otetaa tähä välii yks kuva. Tää on viime syksyltä. Eksyin sillonki metsään mutta syksyllä, vaikka alko tulla pimee ja oli märkää ja joku asia silloinki ahisti, niin silti, jalassa oli lenkkarit, eikä hiihtomonot, joten se oli kuitenkin inhimillisempää..
Haha, huijasin, tuliki kolme kuvaa! Näitä on nii kuppasta jakaa missää instassa, koska sielä o nykysi niiiiiiiiin paljo pelkkiä mainoksia, että kaikki tällänen laatusisältö hukkuu sinne massaan. No, tän takiahan mie tän blogin aikanaan perustinki. Kuvien jakamista varten siis.
Noni, nyt siihe hiihtoaiheeseen. Taisin tässä jokunen postaus sitte mainita, että kävin hiihtämässä. Oli joku kuvaki ja kaikkee. En jaksa nyt kaivaa sitä mut jotenki miula on sellanen fiilis, että se oli ihan lepposaa. Suksi luisti, koska mukava mies prisman luukulla oli just voidellu miu Fisherit. Ei ollut ihmisiä, kärpäsiä, mörköjä, jäätä eikä hiekkaa ja mikä parasta, kukaa ollu myöskää kävelly ladulla. Oli siis iha jees meno.
Noh, siitä sitte seuraavaan kertaan ja samalla flow´lla matkaan. Latu oli joo hyvässä kunnossa ja siinäpä se sitte. Menin Messilään, koska jotenki kuvittelin että se o sellanen hiihtokeskuskeskittymä, missä on paljon hyviä latuja. Olin kattovinani että sielä ois n.5km lenkki, jonka piti olla helppo. Ajatus oli siis että käyn sielä vähä verkkaamassa ja meen illalla body combattin. (En siis lähtökohtasesti o enää nii reipas, että polkisin 22km pyörällä, ratsastaisin pari hevosta ja tekisin tallityöt saman päivän aikana.. ne ajat on kaukana takana!) Joo, no ensinnäkin en voi ymmärtää MITEN SE ON NIIN MAHDOTONTA MERKITÄ PARIT LADUT NIIN, ETTÄ TÄLLÄNEN TAVALLINEN LIEVÄSTI EPÄKARTANLUKIJAHENKINEN HIIHTÄJÄ OSAIS TULKITA NIITÄ?? Siis mitä hemmettiä, latukartta näyttää että voit mennä tänne tai tonne tai sinne, tuola on yks latu ja tuola on toinen ja ainiin, baithevei, ne ei oikeesti o mitää helppoja latuja vaan sielä on vuoren kokosia, jäisiä mäkiä, joiden laskeminen edes laskettelusuksilla vaatis aikamoista urheiluhenkeä.
Se tunne kun seisot keskellä mäkeä, spotifai soittaa jotai ripulikappaletta, joka on päätyny listalle vaan siks, koska sekotit sen johonki toiseen biisiin etkä saa aikasiks poistaa sitä listalta. Guuglemäpsistä ei o senkää vertaa apua mitä paskoista latuopasteista, kunto on loppunu jo ennenku hermo meni lopullisesti ja ala-asteen hiihtotrauma nostaa rumaa päätään mielen syövereistä. Punnitset vaihtoehtoja, jotka on jäähä puoleenväliin mäkeä mätänemään tai yrittää tarpoa sitä ylös toiveena että sen jälkee tulis joku sivistyskeskittymä vastaan. Tartuin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja jatkoin räpiköintiä. Hetken päästä löysin opasteet ja voin ihan kertoo, että siinä kohtaa kun olin varma että alan olla jo lähellä parkkipaikkaa ja opasteen mukaan sinne onki vielä vähä reilu 4km, niin se paikoileen mätänemään jääminen alko vaikuttaa iha reilulta vaihtoehdolta sittenki..
Nyt työ luulette että otin ja myin sukset ja ostin niilläki rahoilla giniä.. ehei, ku mie menin seuraavaks sinne kotiseutuladulle, jossa miula oli viimeeks hyvä fiilis.. No nyt suksi ei luistanu metriäkään ja lisäks joku urpo oli kävelly siellä. (ei, se latu-ura ei ole kenenkään oikopolku tms..) Jepjep.. Nyt, tänä aamuna annoin vielä viimesen mahollisuuden tälle hiihtourheilulajille. Laitoin nii paljo luistonestettä (kyllä, luen joka kerta että oonko hitto ostanu luistonestoa!) että eteisessä haisee vieläki jollekki liuottimelle, siis 9 tuntia myöhemmi. Arvatkaa miten tää tarina päättyy.. Kyllä, terapian tarvetta ja sukset kaivetaan varastosta seuraavaks siinä kohtaa kun taas muutetaan. Tai ei ehkä sittenkään.
Mitä tästä opimme: Joskus niitä lapsuuden trauma-asioita ei kannata kaivella, vaan niiden voi antaa hautautua ihan sinne syvään unholaan..
Hej, nyt siihen terapia-asiaan! Tähä väliin taas yks kuva, koska näköjään tuli aika paljon hiihtopaatosta :D
Tän kuvan nimi vois olla "Kuje". Tää liittyy ystävyysteemaan, kohtahan on hei taas ystävänpäivä! Mie en kyllä ois selvinny näin(kään)täysjärkiseks aikuiseks, jos miula ei ois miu ihania ystäviä.
Yhellä niistä on erityinen asema, nimittäi miu mielenterveys on virallisesti tän hahmon käsissä. Oon useamman henkilön kanssa keskustellu aiheesta, että jokaisen pitäs käyä joskus terapiassa. Tai siis juttelemassa jonku psykologin tms kanssa. Oon sillee samaa mieltä joo, tosin ite käyn silloin tällöin meediolla (oikeesti)ja lisäks miula o 24/7 suora linja terapeutille! Ainut vaikeus siinä on vaan se, että meiän (siis miun ja miun terapeutin)kummanki tarttee olla toisinaan ihan sellasissa rahakkaissakin töissä, eli periaatteessa joskus terapiaistuntoa joutuu lykkäämään hieman.
Mutta siis, tää ihminen on se, jolle voin soittaa jos miula on auto-ongelma, remonttiongelma, leipomisongelma (haha, tosi todennäköstä mut oommie joskus leiponu K:lle täytekakun ja aion ehkä taas enskuussa tehhä sen!), ruokaan muuten vaan liittyvä asia tai jos haluun lenkkiseuraa, vältellä siivoomista, veroilmotuksen täyttämistä tai en taho muuten vaan tehhä jotai tylsää asiaa. Voin kertoo ihan pienistäki murheista, esim jos vaikka vessapaperi on loppu, suksi ei luista(oikeesti!), tekis mieli lyyä jotakuta tai oon hölmöilly jotai autopesussa. Voin soittaa loputtoman pitkällä työmatkalla ja puhuu tunnin puhelimessa vaikka kummallakaan ei varsinaisesti ollu mitää asiaa.
Kaikilla meillä pitäs olla vierellä joku, joka ei ihmettele jos soitat sille keskellä yötä ja pyydät apua johonki pikkuasiaan, esim vaikka ruumiin hävittämiseen. Se vaan kysyy että mennäänkö miun vai siun autolla ja käydäänkö kotimatkalla syömässä hesessä vai pitsalla.
Sellanen on miun terapeutti 💓
Livistin tänää savityötunnilta vähä aikasemmi ja tapasin yhtä vanhaa(siis sillee ystävyyden mittakaavalla vanhaa, ei fyysisesti vanhaa) kaveria. Käytii syömässä ja Teerenpelissä yksillä. Se, että käyn meediolla on yks asia, toinen on se että uskon jonkinlaisiin merkkeihin, joita kohtalo koittaa kertoa. Tällänen tuli tänään sitte vastaa..
Tällästä järetöntä menoa tänään! Loppuun vielä terkut Lobster Bukowskilta, joka on iha just kohta muuttamassa uuteen kotiin. Se tuli mei mukana Tukholmasta ja on asunu meillä nyt parisen kuukautta. Viikonloppunua se lähtee uuteen kotiinsa, sillä alan olla jo vähä liianki kiintyny tähän pikku otukseen..
EI MIULA MUUTA :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti