On synkkä ja myrskyinen päivä. Raahaudun tallille välittämättä siitä, että väsyttää, niveliin sattuu, auto on tankkaamatta hillittömän hangen syleilyssä ja kylmäkin on. Ei auta, miula on pikkunen ratsuhevosen alku oottamassa. Pieni, karvanen olento, josta pitäis saaha oikee kisapeli jollekki onnelliselle joku päivä.
Meen talliin. Heppa on pihalla. Mätän sen karsinasta kottikärryllisen paskaa. Otan talikkoon oikeen ihanan ison kakkakasan ja kappas, heilautan sitä kohti kottaria mutta talikon reuna osuu johonkin ja koko hieno kakkakasa leviää käytävälle. No, sellasta se on.
Kun hevosen yksiö on siivottu, nappaan narun ja kävelen tarhalle. Sormet jäätyy matkalla. Koni on taas hajottanu yhet päitset (eli ne hallintavehkeet, jotka sillä on päässä). Eiku hakemaa uudet tallista. Otan hevosen ulos tarhasta. Matkalla se säikähtää leikisti pientä putkenpätkää, jonka se on nähny neljä ja puolmiljoonaa kertaa ennenki. Mutta ei sitä tiiä, tälläkertaa se voi hyökätä! Väistän täpärästi sen jyräysyrityksen, kun pikkuheppa ottaa parit reippaammat askeleet sivusuunnassa varmistaen näin, ettei putki tänään(kään) käy päälle. Hieman vähä-älyinen kun on, se ei aina muista kattoo onko niinsanotusti "ihminen välissä."
Karsinaan päästessä se tekee ekan tsekkauskierroksen, onko ruokaa, jos ei, alkaa kysely. Nuusku tuijottaa niillä ah-niin-ihanilla ruskeilla silmillään kuin kysyen: "Missä porkkanat!?" No ei o nyt ole porkkanaa perhana! Kosketan hevostani harjalla, siitä tippuu puoli kiloa karvaa. Lattia muuttuu valkoiseksi, kuin lumisateen jäljiltä. Myös miulla on joka ikinen ruumiinaukko täynnä Nuuskun talvikarvaa.
Laitan varusteet päälle ja vien hepan maneesiin. Matkalla se säikähtää koiraa, tallilapsukaista, kärpästä ja omaa varjoaan. Pääsen kaverin avustamana selkään. Taas se koni säikähtää. Lähden raviin, sama toistuu. Joku tulee ovesta ja Nuusku ampaisee kuski kyydissä minkä jaloistaan pääsee. Siitä selvitään mutta nurkkaa on silti pakko vähän tuijottaa.
Ohjaan hevoseni puomeille, joita se myöskin alkuun tuijottaa. Menee lopulta ylitse. Aurinko kääntyy ja luo varjoja maneesiin. Taas pitää säikähtää omaa varjoa. Sitten pysähdytään paskalle. (hevonen siis, ei kuski.) Tullaan puomit toisesta suunnasta. Nyt se otus näkee oman varjonsa puomien jälkeen ja tekee sivuloikan. Kuski roikkuu kyydissä, onhan minulla tunnetusti nopeat refleksit.
Tuskahiki puskee pintaan niin hevosella kuin kuskillakin. Lopetellaan tältä päivältä. Haen maneesin reunalle jättämäni narun. Joku kävelee maneesin reunalla, ulkopuolella. Siinäpä taas hyvä hetki vähän.. säikähtää.
Tätä jatketaan päivästä toiseen. Välillä verta, joka kerta hikeä, hitokseen hikeä (useimmiten kyllä vaan kuskilla), sivuloikkia, joka kerta paljon sivuloikkia. Joskus myös eteenpäin suuntautuvaa loikkaa. Karvaa ja harmaassa hevosessa näkyvää kakkaa. Epätoivoa, raivoa..
Kyllä tää hevoselämä on sitte kivaa!
No ei, vaan tosiaan, hevosen omistaja sanoi tänään, että oon tehny hyvää työtä sen nuoren kakaran kanssa. Mie olin ihan että:
Sillä pienellä lauseella oli uskomaton voima. Kaikki epätoivo oli taas hetkeksi pois pyyhkäistyä. Ei siinä, jatketaan harjotuksia..
Tästä tuli mieleen, että sitä pitäis kai vähä useemmi antaa toisille positiivista palautetta. Aina sitä muistaa kertoo ne negatiiviset jutut mutta harvemmi sitä kertoo vaikka kaupan kassalla, että kiitos hyvästä asiakaspalvelusta! Pitäis kyllä tsempata vähä tässä asiassa, varsinkin, kun siitä tulee tosi hyvä mieli myös itselle!
Ehkä mie teenki seuraavaks sellasen kehumispostauksen ihmisistä.. Oottakaa vaa :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti