Eiks jokainen tavan tallaaja voi ehdotta mitalia tai muuta kunniamainintaa jolleki toiselle ihmiselle? Noi niinku vaikka hengenpelastusmitaleja ja urhoollisusmitaleja jne.
No mie haluisin,että suomen valtio tai presidentti tai sairaanhoitopiirin johtaja tai joulupukki muistais meiän vakkarisoittelijamummeleita. Käytän nyt sanaa mummeli, vaikka kai niitä on pappojaki. Yleensä vaan vakkarisoittelijat, jotka soittaa hätäkeskukseen siks, että ne on yksinäisiä ja vailla juttuseuraa, on mummoja. Vakkarisoittelijat, miespuoleiset, on narkkeja tai mielenterveysongelmaisia, jotka soittelee soittelemisen riemusta. Miespuoliset vanhukset on ollu sodassa, ne ei valita juuri mistään.
Noni, no asiaan. Eli ainahan se ärsyttää lähtee sen saman Marjukka-Johanneksen(hän, kuten todettu, voi siis olla myös pappa, siitä tuo molempia sukupuolia kuvaava nimi.)luokse kolmatta kertaa saman viikon, parhaimmillaan saman vuoron aikana. Aina on ne samat vaivat: huimaa, ahdistaa, on kipuja(jotka on alkanu sillo, ku Kekkosta valittii just presidentiks)jalat ei kanna, uni ei tule ja kissakin on karannu avoimesta ikkunasta. Nii, ja tietysti vaihtoehdot on "Sairaalaan en sitte lähe, en millään." tai "Eikös sinne vuodeosastolle pääsisi tästä suoraan, ihan vaan vaikka viikoksikin." Marjukka- Johannes on ihan että:
Kello on kolme yöllä ja Marjukka-Johannesta huolettaa, hän soittaa 112. Ensihoito saapuu. Otetaan samat tutkimukset, jutellaan samat asiat, annetaan pari Panadolia, laitetaan mobilaattia ja bebantteenia, peitellään Marjukka-Johannes peiton alle, tuodaan lasi vettä, kutsutaan kissa sisälle ja ruokitaan sekin siinä ohimennen. Toivotellaan hyvät yöt, suljetaan ovi, ajetaan asemalle ja kellon lyödessä puoli 5, tulee keikka samalla koodilla samaan osoitteeseen. Marjukka-Johanneksesta tuntuu, ettei se Panadooli ole oikein kunnolla vaikuttanut.
Vaikka ei saisi, niin kyllä se vaan välillä syö miestä. Sitä turtuu ja tuntuu, että Marjukka-Johannes saattaa jäädä joku kaunis päivä(tai yö)vaille kunnon tutkimuksia ja hoitoja, kun tuntuu, ettei nyt kyllä enää toista kertaa tälle päivälle oteta sitä sydänfilmiä.. Joskus se viikatemies tulee korjaamaan sitkeimmätkin meistä. Ruletti pyörii, kenen kohdalle osuu rosvosektori, kuka on viimeksi käynyt kohteessa ja todennut, että "Taas tätä". Jättänyt hänet kotiin ja lopulta aletaan ihmetellä miksei tuttuun osoitteeseen tule keikkaa.. Marjukka-Johannes löytyy muumioituneena tuolista, pari kissan syömää reikää ruumiissaan.. Oho, no tää menee nyt vähä ohi aiheen, sorge :D
Mutta, on Marjukka-Johanneksen ikuisessa soittelurallissa hyväkin puoli. Hän tarjoaa itsensä oivallisesksi harjoituspotilaaksi uusille ensihoitajille. Nuo pelokkaat untuvikot, jotka tulevat ensimmäiseen ambulanssiharjoitteluunsa. Intoa on kuin varsalla kevätlaitumella. Ambulanssikuskina oleminen on varmasti jännää! Huikeita keikkoja, liikenneonnettomuuksia, puukotuksia, ampumisia.. Sitten totuus alkaa valjeta, Marjukka-Johannes soittaa ja keikka napsahtaa virveen. Ajetaan paikalle. Opiskelijan on määrä harjoitella potilaan haatattelua. TÄSSÄ kohtaa Marjukka-Johannes on enemmän kuin paikallaan. Hän on kuin se ratsastuskoulun luottoratsu, joka annetaan alussa kaikkein arimmille, ujoimmille ja tasapainottomimmille tädeille. Siinä missä ratsun pinna venyy ja paukkuu, se ei hermostu mistään ja sietää kaiken, joskaan ei myöskään tarjoa suuria haasteita eikä vie ratsastajaa alkua pidemmälle. Turvallinen startti on kuitenkin kaiken perusta. Sellaisen startin tarjoaa myös Marjukka-Johannes.
Hän istuu kuin tatti siinä ainaisessa kiikkustuolissa, yöaikaan makoilee sängyssä. Paitsi jos uni ei ole tullut. Marjukka-Johanneksella ei ole kiire. Hän kertoo auliisti kaikki vaivansa, ei vahingossakaan tiuskaise, että "Kyllä ne näkyy siellä teidän koneella, turhaa kyselette aina samoja asioita!" Ehei, Marjukka-Johannes jaksaa aina kertoa 50-luvulla murtuneen ja virheasentoon luutuneen ranteensa tarinan, vuosikymmeniä vaivanneen tyrän kipuilut, reuman runtelemien niveliensä kohtalon ja toissavuonna tehdyn kaihileikkauksen kulun. Jos joku vain kuuntelee! Ja ensihoitajaopiskelijahan kuuntelee. Hän on tietysti tietoinen tästä legendaarisesta Marjukka-Johanneksesta, onhan hän pitänyt kahvipöydässä korvansa auki ja kuullut jo työelämässä olevien kollegoidensa tarinat. Opiskelijana hän ei voi kuitenkaan vähätellä potilaansa vaivoja vaan ottaa tämän todesta, niinkuin kuuluukin.
Marjukka-Johannes ei ole myöskään ikinä ilkeä tai pahansuopa. Hän on tyytyväinen jo pelkästä ambulanssin näkemisestä kotitiellään, vaikka se olisikin naapuriin menossa. Hänellä ei ole myöskään rasittavia terveyden-/sairaanhoitaja/laitosapulaisomaisia. Tai ainakaan he eivät ole ikinä kohteessa neuvomassa mitä tehdä. Ensihoitajaopiskelija saa itse pähkäillä. Hän saa rauhassa haastatella, kirjata ja tehdä päätökset, kukaan ei hoputa. (Paitsi jos vuoro on loppumassa tai ruokatunti kolkuttaa ovelle..) Marjukka-Johannes on tietämättään saattanut monia tuoreita ensihoitajia uransa alkuun. Hän antaa tunteen siitä, mitä todellinen ensihoito on! Kun Marjukka-Johannes kuolee 110-vuotiaana, häntä jäävät kaipaamaan kissan lisäksi suuri joukko ensihoitajia. Aivan kuin kilparatsastajat muistavat sitä ensimmäistä hevosta, jolla ovat uransa aloittaneet. Tästä syystä vakkarimummoille ja -papoille pitäisi antaa jonkunlainen pieni tunnustus! :D
Hienointa tässä on se, että kun yksi Marjukka-Johannes poistuu keskuudestamme, kaksi uutta ovat jo hyvää vauhtia aktivoitumassa..
Aamen.
No mie haluisin,että suomen valtio tai presidentti tai sairaanhoitopiirin johtaja tai joulupukki muistais meiän vakkarisoittelijamummeleita. Käytän nyt sanaa mummeli, vaikka kai niitä on pappojaki. Yleensä vaan vakkarisoittelijat, jotka soittaa hätäkeskukseen siks, että ne on yksinäisiä ja vailla juttuseuraa, on mummoja. Vakkarisoittelijat, miespuoleiset, on narkkeja tai mielenterveysongelmaisia, jotka soittelee soittelemisen riemusta. Miespuoliset vanhukset on ollu sodassa, ne ei valita juuri mistään.
Noni, no asiaan. Eli ainahan se ärsyttää lähtee sen saman Marjukka-Johanneksen(hän, kuten todettu, voi siis olla myös pappa, siitä tuo molempia sukupuolia kuvaava nimi.)luokse kolmatta kertaa saman viikon, parhaimmillaan saman vuoron aikana. Aina on ne samat vaivat: huimaa, ahdistaa, on kipuja(jotka on alkanu sillo, ku Kekkosta valittii just presidentiks)jalat ei kanna, uni ei tule ja kissakin on karannu avoimesta ikkunasta. Nii, ja tietysti vaihtoehdot on "Sairaalaan en sitte lähe, en millään." tai "Eikös sinne vuodeosastolle pääsisi tästä suoraan, ihan vaan vaikka viikoksikin." Marjukka- Johannes on ihan että:
Kello on kolme yöllä ja Marjukka-Johannesta huolettaa, hän soittaa 112. Ensihoito saapuu. Otetaan samat tutkimukset, jutellaan samat asiat, annetaan pari Panadolia, laitetaan mobilaattia ja bebantteenia, peitellään Marjukka-Johannes peiton alle, tuodaan lasi vettä, kutsutaan kissa sisälle ja ruokitaan sekin siinä ohimennen. Toivotellaan hyvät yöt, suljetaan ovi, ajetaan asemalle ja kellon lyödessä puoli 5, tulee keikka samalla koodilla samaan osoitteeseen. Marjukka-Johanneksesta tuntuu, ettei se Panadooli ole oikein kunnolla vaikuttanut.
Vaikka ei saisi, niin kyllä se vaan välillä syö miestä. Sitä turtuu ja tuntuu, että Marjukka-Johannes saattaa jäädä joku kaunis päivä(tai yö)vaille kunnon tutkimuksia ja hoitoja, kun tuntuu, ettei nyt kyllä enää toista kertaa tälle päivälle oteta sitä sydänfilmiä.. Joskus se viikatemies tulee korjaamaan sitkeimmätkin meistä. Ruletti pyörii, kenen kohdalle osuu rosvosektori, kuka on viimeksi käynyt kohteessa ja todennut, että "Taas tätä". Jättänyt hänet kotiin ja lopulta aletaan ihmetellä miksei tuttuun osoitteeseen tule keikkaa.. Marjukka-Johannes löytyy muumioituneena tuolista, pari kissan syömää reikää ruumiissaan.. Oho, no tää menee nyt vähä ohi aiheen, sorge :D
Mutta, on Marjukka-Johanneksen ikuisessa soittelurallissa hyväkin puoli. Hän tarjoaa itsensä oivallisesksi harjoituspotilaaksi uusille ensihoitajille. Nuo pelokkaat untuvikot, jotka tulevat ensimmäiseen ambulanssiharjoitteluunsa. Intoa on kuin varsalla kevätlaitumella. Ambulanssikuskina oleminen on varmasti jännää! Huikeita keikkoja, liikenneonnettomuuksia, puukotuksia, ampumisia.. Sitten totuus alkaa valjeta, Marjukka-Johannes soittaa ja keikka napsahtaa virveen. Ajetaan paikalle. Opiskelijan on määrä harjoitella potilaan haatattelua. TÄSSÄ kohtaa Marjukka-Johannes on enemmän kuin paikallaan. Hän on kuin se ratsastuskoulun luottoratsu, joka annetaan alussa kaikkein arimmille, ujoimmille ja tasapainottomimmille tädeille. Siinä missä ratsun pinna venyy ja paukkuu, se ei hermostu mistään ja sietää kaiken, joskaan ei myöskään tarjoa suuria haasteita eikä vie ratsastajaa alkua pidemmälle. Turvallinen startti on kuitenkin kaiken perusta. Sellaisen startin tarjoaa myös Marjukka-Johannes.
Hän istuu kuin tatti siinä ainaisessa kiikkustuolissa, yöaikaan makoilee sängyssä. Paitsi jos uni ei ole tullut. Marjukka-Johanneksella ei ole kiire. Hän kertoo auliisti kaikki vaivansa, ei vahingossakaan tiuskaise, että "Kyllä ne näkyy siellä teidän koneella, turhaa kyselette aina samoja asioita!" Ehei, Marjukka-Johannes jaksaa aina kertoa 50-luvulla murtuneen ja virheasentoon luutuneen ranteensa tarinan, vuosikymmeniä vaivanneen tyrän kipuilut, reuman runtelemien niveliensä kohtalon ja toissavuonna tehdyn kaihileikkauksen kulun. Jos joku vain kuuntelee! Ja ensihoitajaopiskelijahan kuuntelee. Hän on tietysti tietoinen tästä legendaarisesta Marjukka-Johanneksesta, onhan hän pitänyt kahvipöydässä korvansa auki ja kuullut jo työelämässä olevien kollegoidensa tarinat. Opiskelijana hän ei voi kuitenkaan vähätellä potilaansa vaivoja vaan ottaa tämän todesta, niinkuin kuuluukin.
Marjukka-Johannes ei ole myöskään ikinä ilkeä tai pahansuopa. Hän on tyytyväinen jo pelkästä ambulanssin näkemisestä kotitiellään, vaikka se olisikin naapuriin menossa. Hänellä ei ole myöskään rasittavia terveyden-/sairaanhoitaja/laitosapulaisomaisia. Tai ainakaan he eivät ole ikinä kohteessa neuvomassa mitä tehdä. Ensihoitajaopiskelija saa itse pähkäillä. Hän saa rauhassa haastatella, kirjata ja tehdä päätökset, kukaan ei hoputa. (Paitsi jos vuoro on loppumassa tai ruokatunti kolkuttaa ovelle..) Marjukka-Johannes on tietämättään saattanut monia tuoreita ensihoitajia uransa alkuun. Hän antaa tunteen siitä, mitä todellinen ensihoito on! Kun Marjukka-Johannes kuolee 110-vuotiaana, häntä jäävät kaipaamaan kissan lisäksi suuri joukko ensihoitajia. Aivan kuin kilparatsastajat muistavat sitä ensimmäistä hevosta, jolla ovat uransa aloittaneet. Tästä syystä vakkarimummoille ja -papoille pitäisi antaa jonkunlainen pieni tunnustus! :D
Hienointa tässä on se, että kun yksi Marjukka-Johannes poistuu keskuudestamme, kaksi uutta ovat jo hyvää vauhtia aktivoitumassa..
Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti