Tiiättekö tunteen, ku on uus suhde. Kaikki tuntuu helpolta ja ihanalta, leijut suorastaan pilvissä ja mietit mitä kaikkee ihanaa tää juttu voikaan tuoda tullessaan. Millä kaikilla tavoilla siu elämä tulee helpottumaan, mitä voitkaan nyt tehdä ihan kotosalla, kelloon, vuoden tai vuorokauden aikaan katsomatta, milloin vaan! Oot varma, että tästä tulee vuosisadan menestystarina, josta lehdet kirjottaa vielä vuosienki päästä. Oon niin kiitollinen (ainaki hetken aikaa)miu äitille, joka mahdollisti kaiken tän!
Mitä, ai ettekai luullu, että puhun siis jostai ihmissuhteesta? Ette, hyvä. Koska kyseessä on siis tosiaan miun ja miun Viking-merkkisen ompelukoneen epärakkaustarina.
Oon aina ollu innostunu kaikesta käsillä räpeltämisestä mutta kuten todettu, tuun harvinaisen huonosti juttuun kaikkien koneiden kanssa. No, äitin ompelukoneet on aina toiminu suht hyvi miu käsissä. Ja tajuan nyt, siis viimeistää tänä aamuna, että kyllä neki näköjää on sellasia veijareita, että ne haistaa pelon! Siis oikeesti! Pirkko voi todistaa, kattokaa nyt kui pelokkaalta seki näyttää mei makkarin nurkassa:
Oon tässä tajunnu, että ompelukoneet on vähä niinku hevosia. Ne voi kouluttaa toimimaan oikeella tavalla ja ne kestää hetkittäin myös sellasen epäpätevän hahmon käsittelyssä, jos vain ovat noin lähtökohtasesti osaavissa käsissä. Eli niinku äitin laitteet, ne sietää miuta just siks, ku niitten pääkäyttäjä häärii samassa tilassa, eli ne tietää, ettei niitten kannata alkaa mitää temppuilla. On ne joskus vähä jotai pientä yrittäny mutta kun ne laitetaan heti takas ruotuu, ni oon aina saanu kaikki ompelutyöt iha kunnialla tehtyä.
Kaikki alko siitä, ku äiti oli huolissaa miu muutettua tänne hevon kuusee, että en pysty enää ompelemaan. Se sitte ystävällisesti osti miule oman koneen. Ei sitä kalleinta olympiaratsua, vaan sellasen keskitasoa vähä paremman aluetason suorittajan, jolla vois kivasti ja laadukkaasti harrastaa päivittäistä toimintaa. Olin innoissani! Kuinka ollakkaan, tämä kekseliäs pikku veijari haistoi about ekojen viikkojen aikana, että tää hahmo, jonka makkariin se oli nyt päätyny, ei tiiä oikeesta ompelukoneen omistamisesta mitään. Se on aina saanu kaiken valmiina, langat pujotettuna, neulat terotettuna, siksakit viritettynä. Nyt ei olisi ketään tukena ja turvana, vaan itse ois selvittävä. Ekat viikot meni mitenkuten, koneen testatessa mitä tässä nyt oikeesti pitää tehä. Näin puolentoista vuoden jälkeen voin kertoo, että tilanne on nyt eskaloitunu sellaseen pisteeseen, että mikään ei enää auta. :(
Meiän suhde on ollu sellasta on offia lähes koko ajan mutta en o tahtonu luovuttaa, kattoo totuutta silmiin. Oon kaunistellu asioita ihan liian kauan ja tajuan sen nyt! Tänä aamuna yritin ratkoo ongelmaa, soitin äitille. Se yritti etänä neuvoo miuta. Olin varma, että puolakotelo(se hassu pyöree pikku osa, joka on piilossa sielä neulan alla)on jotenki jumissa. Otin jo CRC-pullon esille, että ehkä se tarttee vähä rasvausta? Soitin kuitenki miu tukihenkilölle, valmentajalle, miu luojalle, joka parkas puhelimeen "EIH", ku estin teoriani crc:n kokeilemisesta. Ilmeisesti se ei ois ollu kovin hyvä idea..
N.yks rullallinen lankaa, yks uusittu neula, pari kirosanaa ja sata menetettyä hiusta myöhemmin päätettiin puhelu. Lopputulos näyttää tältä:
Mitä, ai ettekai luullu, että puhun siis jostai ihmissuhteesta? Ette, hyvä. Koska kyseessä on siis tosiaan miun ja miun Viking-merkkisen ompelukoneen epärakkaustarina.
Oon aina ollu innostunu kaikesta käsillä räpeltämisestä mutta kuten todettu, tuun harvinaisen huonosti juttuun kaikkien koneiden kanssa. No, äitin ompelukoneet on aina toiminu suht hyvi miu käsissä. Ja tajuan nyt, siis viimeistää tänä aamuna, että kyllä neki näköjää on sellasia veijareita, että ne haistaa pelon! Siis oikeesti! Pirkko voi todistaa, kattokaa nyt kui pelokkaalta seki näyttää mei makkarin nurkassa:
Oon tässä tajunnu, että ompelukoneet on vähä niinku hevosia. Ne voi kouluttaa toimimaan oikeella tavalla ja ne kestää hetkittäin myös sellasen epäpätevän hahmon käsittelyssä, jos vain ovat noin lähtökohtasesti osaavissa käsissä. Eli niinku äitin laitteet, ne sietää miuta just siks, ku niitten pääkäyttäjä häärii samassa tilassa, eli ne tietää, ettei niitten kannata alkaa mitää temppuilla. On ne joskus vähä jotai pientä yrittäny mutta kun ne laitetaan heti takas ruotuu, ni oon aina saanu kaikki ompelutyöt iha kunnialla tehtyä.
Kaikki alko siitä, ku äiti oli huolissaa miu muutettua tänne hevon kuusee, että en pysty enää ompelemaan. Se sitte ystävällisesti osti miule oman koneen. Ei sitä kalleinta olympiaratsua, vaan sellasen keskitasoa vähä paremman aluetason suorittajan, jolla vois kivasti ja laadukkaasti harrastaa päivittäistä toimintaa. Olin innoissani! Kuinka ollakkaan, tämä kekseliäs pikku veijari haistoi about ekojen viikkojen aikana, että tää hahmo, jonka makkariin se oli nyt päätyny, ei tiiä oikeesta ompelukoneen omistamisesta mitään. Se on aina saanu kaiken valmiina, langat pujotettuna, neulat terotettuna, siksakit viritettynä. Nyt ei olisi ketään tukena ja turvana, vaan itse ois selvittävä. Ekat viikot meni mitenkuten, koneen testatessa mitä tässä nyt oikeesti pitää tehä. Näin puolentoista vuoden jälkeen voin kertoo, että tilanne on nyt eskaloitunu sellaseen pisteeseen, että mikään ei enää auta. :(
Meiän suhde on ollu sellasta on offia lähes koko ajan mutta en o tahtonu luovuttaa, kattoo totuutta silmiin. Oon kaunistellu asioita ihan liian kauan ja tajuan sen nyt! Tänä aamuna yritin ratkoo ongelmaa, soitin äitille. Se yritti etänä neuvoo miuta. Olin varma, että puolakotelo(se hassu pyöree pikku osa, joka on piilossa sielä neulan alla)on jotenki jumissa. Otin jo CRC-pullon esille, että ehkä se tarttee vähä rasvausta? Soitin kuitenki miu tukihenkilölle, valmentajalle, miu luojalle, joka parkas puhelimeen "EIH", ku estin teoriani crc:n kokeilemisesta. Ilmeisesti se ei ois ollu kovin hyvä idea..
N.yks rullallinen lankaa, yks uusittu neula, pari kirosanaa ja sata menetettyä hiusta myöhemmin päätettiin puhelu. Lopputulos näyttää tältä:
Nyt miun on myönnettävä, että meiän suhde on tullu siihen tulokseen, että on pakko hakee ulkopuolista apua. Jotenki sitä ois viimeseen asti toivonu, että tästä jotenki selvittäis omin voimin. Yritettäis vielä kerran. Ku meillä on kuitenki ollu niitä hyviäki hetkiä! Kaikki on sujunu hyvi, tikki on ollu suoraa ja lähes nättiä, kone on tikannu sitä tyytyväisenä pitkän pätkän, joskus jopa ihan alusta loppuun asti ilman yhtään ongelmaa! Mutta välillä o sitte käyny se ikävin, eli Viikinki on ottanu ihan hirveet raivot jostain asiasta, joka ei o miule koskaa selvinny. Siis tyylillä nyt kaikki on iha hyvi, laalalaalaa.. aaaaaaaargh! Langat solmuun, kuuluu sellanen jumittava ääni, kankaan toisella puolella on nyrkin kokonen tukko lankaa ja toinen mokoma sielä puolakotelon puolella.
Mie oon kestäny nää raivokohtaukset. En o oikeestaa ees kehdannu kauheesti puhua niistä, ku oon jotenki halunnu uskoo, että tää on vaa joku vaihe, joka menee ohi. Nyt on pakko tunnustaa ja luovuttaa, että ei ne mee. En pysty enää huijaamaan itseäni enkä perhettäni, vaan totean, että myö tarvitaa tähä nyt joku rautanen ammattilainen korjaamaan se, mitä korjattavissa on =/ Raskasta tunnustaa oma epäonnistumisensa mutta toisaalta aion ottaa tän kasvattavana kokemuksena. Virheistä oppii. Ehkä ens kerralla en päästä tilannetta näi pahaks vaan haen apua ajoissa, enkä vaa piilottele ongelmaa!
No, onneks on tavallisia neuloja. Päätin ommella miu tulevaan teemabilejuhla-asuun tulevan asusteen tarranauhat iha perinteisellä tavalla. Tiiättekö tunteen, ku yrität saaha siihe saakelin langan päähä solmua. Pyörittelet sitä sormissas joku 8 kertaa ja vedät lankaa ja katos, ei solmua! No, kun lopulta saat siihe jonku solmun tapasen ja alat ommella. Ei mee ku kolmisen tikkiä, ni katoskatos, se saatanan lanka on solmussa sillee, että puolet langasta on kankaan toisella, puolet toisella puolella. Kevyesti vetäsemällä lanka katkee.
Tässä kohtaa tekis jo mieli kaatua pää edellä toho neulaan sillee, että se osuis miuta johonki valtimoo ja vuotaisi hiljaa kuiviin.
Mie lähen nyt pesee mattoja ja ostaa suklaata, vaikka ei o perhana edes karkkipäivä. Oon niin raivona! Onneks miula on teippiä! Miu naamiaisasu tulee sillä varmasti iha just yhtä hyvään kuosiin, ellei jopa parempaan..
Saatana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti