Uskotko sinä, hyvä lukijani, Joulun taikaan? Siihen, että joulun alla ilmassa on jonkinlaista selittämätöntä toivoa ja hyvää mieltä, riippumatta siitä mitä ympärilläsi oikeasti tapahtuu? Joskus ikävien asioiden sattuessa kohdalle on vaikea nähdä niiden ohitse, aikaan, jolloin kaikki on taas hyvin.
Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa ja meidän on toisinaan vain vaikea nähdä miksi jotain tapahtuu, miksi juuri silloin ja miksi juuri minulle. Ken tietää, ehkä asiat vain tapahtuvat, eikä kenelläkään ole meidän varallemme sen suurempia suunnitelmia. Kerron sinulle nyt kuitenkin tarinan, jonka kuulin itätuulen kuiskailevan korvaani kuljeskellessani metsäretkellä. Tämä onkin hassu juttu, voisin jopa väittää ettei se ole ihan täysin tottakaan mutta mikä minä olen itätuulen viestejä kyseenalaistamaankaan. Haluatteko että kerron jo? Kuinka sattuikaan, tämä liittyy jouluun, joten olen jakanut tarinani joulukalenterin muotoon. Jos pidät lukemastasi, käy vilkaisemassa myös viimevuoden kertomuksia, saatat tunnistaa niissä samoja hahmoja.. Päähenkilöni Tarmo ei kuitenkaan nyt ole sama Tarmo, joka esiintyi viime vuoden tarinassa. Pihapiirikin on täysin eri mutta jotain yhteistä tässä kaikessa on..
Tämäkin kertomus alkaa juuri niin, kuin näillä tarinoilla on usein tapana alkaa.. Ha, sinä siellä joka kuvittelit että tämä on jonkinlainen pohjois-Amerikkalainen prinsessasatu, niin olet kyllä väärässä! Ehei, tämä tarina alkaa kuten perisuomalaiset kansantarut, eli siitä että joku eksyy metsään. Ei! Se en ole minä, vaikka minäkin eksyn usein metsään vaan..
..Tarmo T. Kuura kääntyi kaatuneen tammipuun kohdalta kohti auringon viimeistä sädettä vain huomatakseen, että oli jälleen kulkenut ympyrän. Edessä oli se sama harmaa kallionkieleke, jonka reunalla hän oli istunut ja syönyt viimeisen eväslimpun palasen. Siitä oli varmasti jo tovi aikaa, sillä aurinko oli tuolloin paistanut vielä melko korkealta. Tarmo käveli vielä hieman lähemmäs ja näki lumessa omat pienet tossunjälkensä, jotka lähtivät kiven nurkalta toiseen suuntaan.
”Voi poron papana!” Hän tiuskaisi itselleen ja omalle suuntavaistolleen. Ei tässä näin pitänyt käydä! Hän istui samaan paikkaan, jossa oli levähtänyt edellisen kerran ja katsoi ylös taivaalle kuin etsien sieltä jonkinlaista karttaa. Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään, ei edes yhden yhtä pikkulintua lentelemässä. Ilta oli tulossa ja kaikki olivat menneet pesäkoloihinsa, mökkeihinsä ja luoliinsa odottamaan pitkää pimeyttä, joka valtasi suurimman osan vuorokaudesta tähän aikaan vuodesta. Pimeys otti omansa, koska joutui kesäkuukausina väistymään niin pitkäksi aikaa. Talven tullen aurinko ei mahtanut sille kuitenkaan mitään, niin se vain oli.
Tarmon tarmokkuus ja kiukku alkoivat laantua ja muuttua ensin jännitykseksi, sitten peloksi. Miksi hän olikaan saattanut itsensä tälläiseen pulaan! Olisipa hän kuunnellut riihitonttua ja jäänyt kotiin tänä iltana. Mutta riihitonttu tuntui olevan muutenkin jo hieman vanhuudenhöppänä ja jutteli usein sellaisia asioita, jotka Tarmon mielestä eivät kuuluneet enää nykypäivään. Mistä hän olisi voinut tietää että juuri tänään vanhuksen puheet olisi kannattanut ottaa todesta?
Äh, ei auttanut itku metsäretkellä, eteenpäin vain oli mentävä. Tarmo lähti tallustamaan siihen suuntaan josta oli alunperin tullut mutta kääntyikin suuren kuusen juurelta siihen suuntaan, jossa kuvitteli jäätyneen puron kulkevan kunnes yht´äkkiä maa petti alta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti