Noni, karvakorvat, tässäpä tämä!
Jos tää kuulostaa jonkun korvaan tutulta, niin KYLLÄ, tää on se sama teksti, jonka piti päästä ilmoille jo viime vuonna. Sillo näitä aikoja oli kuitenki sellaset energiat päällä, että tästä hommasta ei tullu mitää ja se poistui yhtä nopeesti ku oli tänne tullukki.. Ehkä tää tarina saa tänä vuonna onnellisen lopun..
En ota kantaa millaselle yleisölle tää on suunnattu. Aiemmat kalenterit ovat olleet aikalailla kaikelle joulumieliselle kansalle, ehkä tääki sit on.. Jos joku tunnistaa itsensä, tapahtumat, asiat tai jotain muuta tarinasta, se on sattumaa. Vai onko.. 😁 Jouluiloa! Tästä lähtee:
¤¤¤¤
”Iskua ei suositella, jos ei pulssia, jatka elvytystä.” Defibrillaattorin monotoninen ääni kaikui muutoin hiljaisessa asemarakennuksessa, jossa tilannetta seurasi vierestä vain muutama kyytiään odotteleva matkustaja. Suurin osa uteliaista silmäpareista oli jatkanut matkaansa edellisen junan kyydissä sen saavuttua lopulta Viljakylän asemalle puolisen tuntia aikataulustaan jäljessä. Siinä mielessä lattialla makaavalla hahmolla oli ollut tuuria, sillä jos tämä olisi ehtinyt nousta junaan, niinkuin tarkoitus oli, sydänpysähdys olisi tapahtunut keskellä pimeää metsätaivalta, eikä apu olisi ehtinyt näinkään nopeasti paikalle.
Tuurista puheen ollen, ensimmäinen paikalle muutamassa minuutista ehtinyt ambulanssi oli viereisen isomman kaupungin hoitoyksikkö, joka oli palaamassa edelliseltä tehtävältään. Ensihoitajia oli kaksi ja lisäksi heillä oli mukanaan toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija.
Yksikön kuski, Miko Miettinen, oli välttämättä halunnut pistäytyä matkan varrelle osuneeseen Viljakylän kuuluisaan karkkikaupaan, sillä joulu oli tulossa ja Mikon pojat tulisivat tänä jouluna vuorostaan hänen luokseen viettämään pyhiä. Hän halusi tehdä joulusta erityislaatuisen ja tarjota jotain, jota poikien äiti Ennea entinen Miettinen, nykyinen Laitila, ei pystyisi mistään loihtimaan. Sitä herkkua sai vain Viljakylän makeispuodista, eikä Ennea varmasti edes tiennyt moisen herkkukaupan olemassaolosta!
Ajatus siitä, että Ex-vaimo saisi tyytyä olemaan yksin aattona, samalla tavalla kun hän oli ollut viime jouluna, sai Mikon hykertelemään. (Jostain syystä tämä ajatus lämmitti ensihoitajan synkkää mieltä enemmän kuin tieto siitä, että lapset tulisivat pyhinä hänen luokseen.)
Viljakylän karkkikauppa oli toiminut samalla paikalla jo yli sadan vuoden ajan tarjoten joka vuosi jotain uutta herkkua niin jouluun, juhannukseen, pääsiäiseen kuin ihan tavallisen arkiseen viikonvaihteeseenkin. Perttulasta Viljakylään oli kuitenkin niin helvetisti matkaa(ensihoitajan mietteissä ainakin) että eihän sinne noin vain lähdetty makeisia hakemaan. Kohtalo oli kuitenkin heittänyt heille kuin ihmeen kaupalla keikan Viljakylän kunnantalon takana sijaitsevalle asutusaluelle, jossa oli tietojen mukaan suuri tulipalo. Viljakylän oma ambulanssi oli toisella tehtävällä joten "nakki napsahti" lähimmälle ambulanssille, Perttulan autolle, eli heille. Matkaa oli muutama metri yli kolmekymmentä kilometriä. Keikan piipatessa Mikoa oli alkuun ahdistanut lähteä ajelemaan pikkuteitä jonnekin metsän keskelle mutta ajatus karkkkikauppaan poikkeamisesta oli saanut mieheen uutta puhtia. Hän oli jopa jättänyt huomiotta innokkaan opiskelijan kommentit, jotka liittyivät jollain lailla käsillä olevaan ensihoitotehtävään. Opiskelija oli kollegan vastuulla ja hänen tuli vain sietää tämän läsnäoloa.
Pahoittelut, eksyin aiheesta. Palataan takaisin siihen vihreällä puuverhoilulla vuorattuun puiseen asemarakennukseen, jonka lasiset heiluriovet ja tahrainen linoleumlattia todistivat ensihoitajien ponnistelua. Jostain kaukaa kuului helikopterin tylsistynyt mörinä, joka sekoittui joulukuisen pohjoistuulen henkäisemään viimaan.
”Toinen adrenaliiniannos meni kello kuustoista kolmeviis.” Ella, yksikön hoitovastuussa oleva ensihoitaja kirjasi ajan sinisen vinyylihansikansa selkäosaan muutaman muun merkinnän viereen. Hän tulisi heittämään niin sanotusti hanskansa tiskiin tai tässä tapauksessa roskiin ja joutuisi kaivamaan muistiinpanonsa aseman jäteastiasta energiajuomapullon ja myslipatukkakääreiden seasta mutta hän ei vielä itse tässä kohtaa tiennyt sitä. (Vaikka jokainen vinyylihanskaansa muistiinpanoja tehnyt hoitaja oikeasti tiesi, että näin tulisi tapahtumaan. Asiaa ei kuitenkaan koskaan ehtinyt miettiä sen tarkemmin, ennen kuin hanska oli jo lentäny roskikseen käsien toimiessa lihasmuistista, jotta aivojen ei tarvitsisi ajatella niinkään paljon.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti