"Iskua ei suositella.." Defibrillaattori toisti jälleen tutun monologinsa. "Vaihdetaan." Ella totesi ja viittasi harmaapipoista miestä nousemaan ylös lattialta. Mies oli esittäytynyt Kaunoksi ja oli ensimmäisenä kertonut että ensiapu ykkönen ja kakkonen olivat voimassa ja että hän voisi tarvittaessa auttaa. Hän oli soittanut hätänumeroon ja aloittanut paineluelvytyksen. Tämä näytti sujuvan täysin mallikkaasti, joten Ella päätti antaa miehen jatkaa painelua.
Lääkärikopteri oli toki tulossa mutta sillä ja toisella tukiyksikköambulanssilla kestäisi kuitenkin hetki saapua avuksi, joten he tarvitsisivat nyt kaikki käsiparit selvitäkseen tilanteesta kunnialla. Varsinkin, kun mukana ollut opiskelija oli osoittautunut täysin toimintakyvyttömäksi. Ella oli yrittänyt saada opiskelijaansa, jonka nimeä ei millään muistanut, toimimaan antamalla tälle yksinkertaisia tehtäviä (kuten etsiä miehen taskusta jonkinlaista henkilöllisyystodistusta) mutta tämä vain seisoi lamaantuneena oven vieressä ja puresteli lakattuja kynsiään.
Ensihoitoyksikön kuskina toiminut Miko oli jo laskeutunut polvilleen ja kokeili nyt lattialla retkottavan miehen sykettä. Ella katsoi monitorilla näkyvää käyrää. "Onko sillä syke? Sinukselta näyttää." Hän katsoi edelleen laitteen piirtämää koukeroa samalla kun kumartui hamuilemaan sormillaan potilaan rannetta.
"Ei perkele, on sillä!" Miko hihkaisi kuin olisi löytänyt jotain vieläkin mielenkiintoisempaa, kuin palautuneesta verenkierrosta kertovan heikon sykäyksen parrakkaan miehen kaulalla. Samalla hetkellä aseman ovet aukesivat ja sisään marssi kaksi vihreähaalarista hahmoa.
"Partasen kopterista ensihoitolääkäri Veikkola." Mies sanoi möreällä äänella ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä. Ella teki nopean yhteenvedon tapahtumista. "Joo, eli tosiaan mies oli odottelemassa junaa, yksin, lyyhistyi äkisti maahan, muut matkustajat soittivat 112 ja olivat aloittaneet jo elvytyksen. Meillä kohteeseen ajoaika muutama minuutti, lähtörytminä asystole, addua menny kaks kertaa, nyt rosc ihan muutama minuutti sitten. Ei tietoa henkilöllisyydestä, taskusta ei löytyny mitään papereita."
Veikkola katsoi Mikoa ja totesi: "Eli elossa on. Miettinen, hae peti, viedään mies sairaalaan." Ensihoitajat toimivat kuin sveitsiläisen kellon koneisto. Paarit kärrättiin sisään, potilas nostettiin siihen, letkuja ja piuhoja kiinniteltiin ja vajaassa minuutissa parrakasta mieshenkilöä vietiin jo autoon, jonka ovet pamahtivat kiinni jättäen uteliaat katseet tuijottamaan keltaisen pakettiauton takaovien ikkunoita.
Siniset vilkkuvalot heijastuivat pihatien edessä olevasta liikennemerkistä, kuin peräkylän pilkallinen jouludisco ambulanssin kaasuttaessa pois paikalta. Aseman kahvilan työntekijä Adalmina Ajaste seisoi ulkona tupakalla. Hän ei oikeastaan saisi polttaa työajalla mutta tämänpäivän tapahtumat vaativat nyt totta totisesti pienet hermosavut! Hän näki sinivilkkujen hohteen ja kuuli hiljaisen hälytysajoneuvon ujelluksen vielä kauan sen jälkeen, kun ambulanssi oli kadonnut pihasta. Tästä riittäisi kerrottavaa vielä pitkään! Adalmiinalla oli yllään äitinsä vanha toppatakki, jossa oli karvainen kaulus. Hän ei oikeastaan edes pitänyt koko takista mutta se oli tarpeeksi lämmin. Hänen koppuraksi vaalennetut hiuksensa näyttivät entistäkin vaaleammilta tummaa takkikangasta vasten ja siniset silmät tuikkivat kirkkaina ohuiden kulmakarvojen alta. Hän oli viisissä kymmenissä, kuten tapasi sanoa, olihan 59 edelleen siinä kategoriassa, sillä eihän hän kuusikymppinenkään vielä ollut! Adalmiinalla oli hersyvä nauru, hän piti ihmisistä ja juoruista, luki aina uusimmat käänteet kaikesta mahdollisesta oli kyse sitten oman kylän henkilöistä, suomen tai suuremman maailman julkkiksista. Hän pystyi aina helposti keskustelemaan junaa odottelevien asiakkaiden kanssa milloin mistäkin päivänpolttavasta aiheesta, se oli hänen supervoimansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti