"Viimeinen juna Korvatunturille kello seitsemäntoista yhdeksänkymmentä kaksi lähtee raiteilta neljäsataakuusikymmentäkolme. Matkustaja Adalmiina Ajaste, sinua pyydetään siirtymään raiteelle." kaikui kaijuttimesta. Adalmiina oli niin tottunut kuuntelemaan junakuulutuksia, että alkuun hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota mutta tajusi muutaman sekunnin kuluttua, että nyt hän oli kuullut jotain outoa. Oliko hän tulossa hulluksi? Kutsuttiinko häntä nimellä? Eihän juniin kuuluteltu ketään, sitä tapahtui lentokentillä. Oli hän sen verran lentänytkin, että tiesi moisen asian. Kerran Kanarialle ja kerran Egyptiin.
Adalmiina nousi lattialta unohtaen jätesäkin keskelle salia. Koko asema oli muuttunut hiljaiseksi. Edes äskeisen hienostorouvan koiran raskasta huohotusta ei kuulunut. Ulkona oli alkanut sataa lunta. Sitä tuli hiljalleen mutta kuitenkin niin paljon että maa oli ehtinyt muuttua valkoiseksi. Hassua kuinka säätiedotus ei taaskaan pitänyt paikkaansa. Vesisadetta se pirtsakka meteorologi oli aamuteevessä lupaillut ja tässä se taas nähtiin, juna-aseman pitkäaikainen kahvilatäti mietti mielessään. Adalmiina käveli kohti ovea, ulos ja astui muutaman askeleen kohti junaraidetta. Hän ei huomannut, ettei puhtaaseen lumee jäänyt yhtään jalanjälkeä. Saapuvan junan kirkas valo heijastui aseman ikkunoista.
Hassua, yleensä junan valo ei ollut noin kirkas, eikä heijastunut noin. Oikeastaan junan valo oli normaalisti aika himmeä, vaikka olisi pimeääkin, Adalmiina ajatteli. Hän ei tuntenut kylmää viimaa eikä enää huomioinut lumisadetta. Hän näki ainoastaan viereensä pysähtyneen junan. Hän ei miettinyt sitä, kuinka mahdotonta junan olisi pysähtyä näin lähelle asemarakennusta, vain muutaman askeleen päähän sen etuovesta. Eihän tässä ollut edes raiteita! Eihän mikään juna kulkenut ilman raiteita!? Mutta tämä junapa kulki, eikä siinä tuntunut olevan mitään kummallista.
Juna oli aivan tavallinen, tai tavallinen jos piti mustaa höyryveturin näköistä junaa tavallisena. Sellainen, kuin kuuluisan rikoskirjailijan ikiaikaisessa romaanissa Idän pikajuna. Siis sellainen juna, jonka sisuksissa tapahtuu murha. Sellainen tämä juna oli, juna, joka kulki ilman raiteita. Musta, painava, höyryllä kulkeva juna, jonka kyljessä ei näkynyt vihreitä majavia tai hassuja leikkivaunusta kieliviä hahmoja.
Adalmiina tunsi kasvoillaan junasta huokuvan lämmön ja oli haistavinaan höyryn ja tervan tuoksun. Hän näki kuinka juna liukui hiljalleen pysähdyksiin. Hänen edessään aukesi ovi mutta ketään ei näkynyt. Adalmiina katsahti ympärilleen mutta ympärillä oli hiljaista, vain lumisateen tanssi koristi ympäröivää maailmaa. Hän kohautti harteitaan ja mietti, että junassa olisi varmasti mukavampaa kuin täällä ulkona. Hän otti askeleen kohti avointa ovea ja tunsi kuinka ovi selän takana sulkeutui naksahtaen ja juna nytkähti liikkeelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti