Muistatteko vielä Mikon, alussa elvytyskeikalle joutuneen ensihoitajan? Hän on jo ehtinyt syödä kaikki Viljakylän karkkikaupasta hankkimansa joulumakeiset ja on nyt matkalla sinne hakemaan uusia namuja lapsilleen. Hän ajaa hieman väsyneensä työvuoronsa jälkeen viisitoista vuotta vanhalla Audillaan pitkin kylänraittia ja kääntää radiota kovemmalle. Joululaulu raikuu niin että kaiuttimet särisevät mutta Mikoa ei haittaa. Edessä on vapaa joulu, vasta välipäivinä olisi tarkoitus mennä takaisin töihin. Hän aikoisi syödä ja nukkua, tietysti saunoa ja juoda hieman terästettyä glögiä.
Karkkikaupan ikkunassa vilkkuva valo kutsui luokseen. Miko astui kauppaan, joka näytti olevan yllättävän täynnä. Kas, ihmiset ovat kuin ovatkin löytäneet tämän kadotetun helmen, vaikka se sijaitsikin aivan hevon kuusen perällä. Ehkä kaupan omistaja oli mainostanut puotiaan jossain.
Käppäillessään hyllyjen välissä Miko näki pienen lapsen haalarissaan ja tämän äidin, joka piti lastaan kädestä. He täyttivät pientä paperista pussia minttukarkeilla niin keskittyneen oloisina, etteivät he edes huomanneet kun Miko tönäisi heitä vahingossa. "Anteeksi." Hän tokaisi hieman nolona. Nainen oli todella kaunis ja hymyili ystävällisesti. "Ei mitään. Tässä hieman jouluherkkuja ollaan ostamassa Lahja-Erkki-Maikin kanssa. Tästä tulee sellainen vanhanajan joulutunnelma." Nainen jutusteli leppoisaan sävyyn, aivan kuin he olisivat jossain päin etelä-Karjalaa, jossa oli tapana jutella myös tuntemattomille. "Tämä on itseasiassa minun entisen naapurini tädin karkkikauppa. En edes muistaut tämän olemassaoloa ennenkuin ihan hetki sitten. Pitäisi muistaa poiketa useammin." Nainen jatkoi ja Miko yritti keksiä miten pitäisi jutustelua yllä.
Samaan aikaan ovesta astui sisälle nuorehko mies. Hän seisoi hetken oviaukossa hieman eksyneen oloisena kunnes suuntasi sitten suoraan suklaahyllylle. Hän oli päättänyt viedä naapurilleen joululahjaksi jonkin hienon suklaarasian. Tämä piti ilmeisesti tummasta suklaasta, sellaisesta, jossa oli joukossa jonkinlaisia hedelmäpaloja. Näin tämä oli joskus maininnut, kun he olivat keskustelleet jouluherkuista. Moista erikoissuklaata ei monesta marketista saanutkaan, joten mies oli suunnannut tänne, Viljakylän herkkupuotiin.
Tämä kauppa oli ollut tärkeä hänelle lapsena. Mummo oli tuonut hänet tänne joka joulu katselemaan kaunista jouluikkunaa, haistelemaan ja maistelemaan ja ennenkaikkea paras muisto oli, kun hän sai valita jättimäisen herkkukorin ja syödä sen sisällön aivan yksin jouluaattona. (Mies ei muistellut pahoinvointia, joka liiallisesta sokerin syömisestä seurasi joka vuosi, ehei, se ei kuulunut tähän muistoon.) Hetken mielijohteesta hän poimi vielä pienen sokerienkelin. Hän veisi sen mummon haudalle ohikulkiessaan. Hän kertoisi samalla mummolle kuinka joulun tunnelma tuntui jälleen löytäneen hänet, kuinka joulu tuntui jälleen tärkeältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti