"Ei juma, piparminttukarkkeja!" Saliver ryntäsi vaunun keskellä olevan pöydän luo ja kahmaisi sinisestä kulhosta kourallisen karkkeja. Ooga tuli myös maistamaan heidän suurinta jouluherkkuaan. Tungettuaan viitisentoista karkkia kitusiinsa (molemmat omiin suihinsa, viisitoista kappaletta. Kerrallaan. Kuinka se on mahdollista, en tiedä..) "Hyviä" Saliver sai sanottua suu täynnä karamellia ja Ooga tyytyi vain nyökkäilemään.
He istahtivat molemmat samettiselle penkille, aivan siihen karkkikulhon viereen. Samalla hetkellä he huomasivat vaunun toisella laidalla istuvan naisen. Tällä oli vaalea tukka ja hieman poissaolevat siniset silmät, jotka pälyilivät heitä. Naisen kasvot olivat kuitenkin, syvistä rypyistään huolimatta, jollain tavalla ystävällisen ja kiinnostavan oloiset.
"Hei." Nainen sanoi hetken päästä. Saliver ja Ooga tuijottivat kyytiläistä ja odottivat tämän jatkavan jutustelua. Kun näin ei kuitenkaan tapahtunut, kaksikko otti hiljaisen hetken luoman oudon tilanteen haltuun omaan suvereeniin tapaansa. "Oletko mihinpäin menossa?" Saliver kysyi ja käsi hakeutui huomaamatta jälleen karamellikipon äärelle. Karkit eivät tuntuneet vähenevän lainkaan, vaikka he olivat syöneet niitä kirjaimellisesti kaksin käsin. Saliverin jalat eivät yltäneet lattiaan, joten hän heilutteli niitä penkin reunalla.
"No, en taida oikein tietää itsekään. En tiedä olenko ikinä oikeastaan tiennytkään mihin olen menossa." Nainen vastasi ja käänsi sitten katseensa ikkunaan, jossa näkyi talvinen lumisade. Jos käytti hieman mielikuvitustaan pystyi ajattelemaan itsensä jättimäisen koristelumisadepallon sisään.
"Me ollaan menossa pelastamaan joulupukkia." Ooga sanoi lainkaan häiriintymättä kanssamatkustajansa hiljaisuudesta. Hänellä oli suu täynnä karkkia joten puhe tuli ulos suusta hieman epäselvästi. "Sille kävi heikosti ja koko joulu on uhattuna." Saliver täydensi tarinaa. "Se makaa sairaalassa, koska ihmiset eivät enää usko joulupukkiin! Se oli sen tuho! Toivottavasti ehditään ajoissa, tämä taitaa olla tähänastisista tehtävistämme kaikkein vaikein!" Saliver painotti jokaista lausettaan hieman edellistä enemmän tehdäkseen selväksi kuinka vakava tilanne oli. Ooga nyökkäili tehostaakseen Saliverin sanoja.
Väri naisen kasvoilla vaihtui ensin vitivalkoiseksi, kuin koskemattoman lumihangen pinta ja seuraavassa hetkessä se punoitti kuin pukin posket konsanaan. Hän katsoi Saliverista Oogaan ja sitten takaisin. Hän näytti siltä että hän haluaisi sanoa jotain mutta ei tuntunut saavan enempää sanoja suustaan. "Minä haen vähän vettä." Saliver sanoi, pomppasi alas penkiltä ja lähti kävelemään reippain askelin junan käytävää pitkin. Nyt nainen käänsi päätään ja seurasi katsellaan tuon pienen ihmisen kulkua.
"Mikä sinun nimesi on?" Nainen kysyi Oogalta heidän jäätyään kaksin. "Ooga. Tuo oli Saliver." Tämä vastasi heilauttaen kättään Saliverin kulkusuuntaan ja katseli samalla naista kiinnostuneena. "Minä olen Adalmiina. Tuota.." Adalmiina olisi halunnut jatkaa jutustelua tuon pitkätukkaisen lapsioletetun kanssa mutta ei suoraan sanottuna tiennyt mitä sanoisi. Hän tuntui havahtuneen jonkinlaisesta unesta. Hän muisti päivän tapahtumat, sen että oli mennyt töihin, avannut kahvilan, sitten oli.. mitä sitten oli tapahtunut? Aivan, se miesparka oli saanut sairaskohtauksen ja sitten.. sitten juna oli tullut ja hän oli noussut sen kyytiin. Eihän tässä kaikessa ollut mitään järkeä. Nyt hän jutteli kahdelle olennolle omituisessa satujunassa, joka muistutti idän pikajunan ja sen lastenkirjan, mikä lie, se jossa oli joku velho-oppilas, siinäkin oli jonkinlainen juna. Mutta ei, tämä oli jotain muuta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti