Adalmiina raapi päätään ja laski sitten kätensä syliinsä. "Oletko sinäkin matkalla pelastustehtäviin?" Ooga kysyi Adalmiinalta. Ennen kuin tämä ehti kuitenkaan vastaamaan, Saliver juoksi junan käytävää pitkin. Hänen askeleensa kaikuivat hiljaisessa vaunussa ja Ooga kääntyi katsomaan. "Tuolla on pullaa ja lisää karkkeja, tule Ooga, mennään!"
Enempää houkuttelua ei tarvittu, kun molemmat juoksivat nyt vaunun toista päätä kohti. Adalmiina sulki silmänsä ja laski hitaasti kymmeneen. Ehkä hän heräisi omasta huoneestaan ja huomaisi nähneensä outoa unta. Hän avasi hiljalleen ensin toisen, sitten toisenkin silmänsä mutta tilanne oli edelleen sama. Edessä näkyivät punaiset samettipenkit ja puinen lattia, joka tuntui suorastaan lämpimältä jalkojen alla. Adalmiina nousi ylös ja lähti kävelemään samaan suuntaan johon Ooga ja Saliver olivat äsken juosseet. Ehkä sieltä löytyisi muitakin matkustajia.
Adalmiina avasi junan vaunuja erottavan välioven. Sen takaa paljastui täysin samanlainen vaunu, penkkien väritys vain oli tumma, laivaston sininen, kuten hänen äitinsä olisi väriä kutsunut. Keskellä vaunua oli iso, tammipuinen pöytä, joka oli katettu täyteen hänen lempiherkkujaan. Oli rusinapullaa, keltaista Jaffaa, isoäidin kaneliässäpipareita ja karamellisekoitusta, josta hän oli pitänyt lapsesta saakka. Saliver ja Ooga seisoivat pöydän toisessa päässä ja mutustelivat jotain. He hädin tuskin kiinnittivät huomiota Adalmiinaan. Hetken aikaa kaikki istuivat hiljaa ja söivät pöydän äärellä olevia herkkuja. Adalmiina työnsi vaivihkaa taskuunsa kourallisen kiiltävään paperiin käärittyjä, kovakuorisia karamellejä. Näitä ei saanut enää mistään.
Hetken päästä Ooga kaivoi repustaan kirjan ja alkoi lukea:
"Joulupukin pelastus, ensimmäinen askel, nouse joulumielen junaan ja matkaa läpi talven." Tehty. Saliver tokaisi ja otti vielä yhden kanelipullan vadilta. "Mitä seuraavaksi?" Tämä kysyi suu täynnä pullaa. Hän ei enää muistanut äitinsä opetuksia siitä, että ruoka suussa ei saanut puhua. Siinä voisi vaikka tukehtua. Suurin osa heidän äitinsä opeista oli kaikunut kuuroille korville jo silloinkin kun äiti vielä seikkaili heidän mukanaan. Nykyisin se kaikui kuuroille viemäreille, ainakin luultavasti.
"Sitten meidän pitää etsiä käsiimme kaikki ne henkilöt, jotka eivät usko joulupukkiin." Ooga jatkoi. Kaksikko katsoi ensin toisiaan ja sitten he suuntasivat kirkkaat silmänsä kohti Adalmiinaa, joka tunsi punastuvansa. Kaksikko ymmärsi samalla hetkellä miksi tuo kumma tätioletettu istui heidän kanssaan samassa junassa. Tietenkin!
"Siis..öh.. kyllähän minä uskon joulupukkiin.." Hän sopersi ja juuri suuhun työnnetty minttukarkki tuntui nyt juuttuvan kurkkuun. "Tai siis että eihän joulupukkia ole olemassa, aikuisten maailmassa siis tai että, tarkoitan että.. että.." Mitä enemmän Adalmiina päästi sanoja suustaan, sen syvemmälle hän tuntui kaivautuvan. Hän muisti lattialta löytämänsä käyntikortin ja ajatuksen, että tämä oli jonkun tavallisen perheenisän tai isoisän hassunhauska työpaikan tulostimella tehty "käyntikortti", jota voisi jaella marketin ovella ohi kiitäville ihmisille. "Selvä, autoileva joulupukki Viljakylän seudulla valmiina palvelukseen, 60e tunti. Hintaa sisältyy kaksi laulua ja lahjojen jako." Kaikki paikallislehdet olivat täynnä näitä ilmoituksia, eihän siinä ollut mitään hassua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti