Nyt Adalmiina palasi muistoissaan vuosien taa. Hän oli kerran nuorempana osunut liikenneonnettomuuspaikalle ensimmäisenä. Tuolloin ei ollut vielä kännyköitä mutta lähimpään taloon ei ollut ollut pitkä matka. Hän oli ajanut pyörällään kuin pirun riivaamana ja hakannut talon ovea kunnes se avattiin ja hän pääsi puhelimen luo. Saatuaan yhteyden silloiseen aluehälytyskeskukseen, he olivat talon isännän kanssa ajaneet traktorilla takaisin onnettomuuspaikalle. Tuolloin oli ollut lämmin keskikesän päivä, Adalmiina muisti sen kuin eilisen. Hän oli tämän päivän jälkeen jopa harkinnut hetken aikaa olisiko perushoitajan ammatti sittenkin hänen kutsumuksensa, kuten Alma-tädillä aikanaan. (Lopulta hän oli tavannut lähikioskin luukulla Johanneksen ja tämän matkassa moiset haaveet olivat unohtuneet. Adalmina uskoi kuitenkin, että hänessä olisi ollut ainesta perushoitajaksi!)
Onnettomuudessa oli ollut osallisena kaksi henkilöautoa, joista toinen, ruskea Opel, oli ajautunut kauemmas pellolle. Toinen auto oli ollut vihreä skoda, joka nökötti pyörillään aivan tien vieressä. Kuljettaja istui yhä autossa eteensä tuijottaen kun he pysäköivät traktorin sen viereen. Autoa kuljettanut keski-ikäinen nainen oli ollut selvästi shokissa mutta alkoi kuitenkin jutella hetken kuluttua. Päästyään sairaalasta nainen oli etsinyt Adalmiinan käsiinsä ja kiittänyt. Yhä tänä päivänäkin he lähettivät toisilleen joka vuosi joulukortit, vaikka eivät muuten pitäneetkään yhteyttä. Se oli perinne josta Adalmiina halusi pitää kiinni kynsin ja hampain. Se oli hänelle muistutus siitä, että hän oli pelastanut jonkun hengen. (Huolimatta siitä että nainen ei varsinaisesti ollutkaan loukkaantunut kovin vakavasti mutta aina kun Adalmiina pääsi kertomaan tarinaa jollekin, joka ei ollut sitä vielä kuullut, naisen vammat olivat kerta kerralta hieman enemmän henkeäuhkaavia..)
Toisen auton kuljettajaa ei koskaan löydetty. Tämä oli todennäköisesti ollut humalassa ja poistunut sitten paikalta, niin poliisi oli hänelle kertonut. Adalmiinaakin oli kuulusteltu poliisin toimesta mutta hän ei ollut osannut kertoa juuri mitään mistä olisi ollut apua. Ei, hän ei ollut nähnyt kenenkään juoksevan paikalta eikä osannut sanoa oliko kuski ollut sisällä autossa hänen saapuessaan. Ei, hän oli osunut paikalle kun törmäys oli jo tapahtunut, eikä hän osannut kertoa tarkemmin. Tapaus pääsi kuitenkin lehteen ja vaikka Adalmiina olikin soittanut paikallislehden toimitukseenkin ja sanonut että hänen nimeään saisi vapaasti käyttää jutussa, lopulta häntä ei oltu kuitenkaan mainittu auttajana. Se harmitti lievästi vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, vaikka tärkeintä olikin tietysti, että kukaan ei ollut kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti