"Taasko niillä on joku hätänä!" Kuului tuskastunut puuskahdus ulkohuussin takaa. Se oli Ooga, joka oli nähnyt ohitseen lentävän saippuakuplan, joka puhkesi läheiseen orapihlaja-aitaan. Saliver tuli polkua pitkin alas ja katsoi samaan suuntaan. "Tuo näytti minusta kyllä mustalta viestiltä." Saliver raapi leukaansa ja lähti kohti tiheää aitaa, jonka piikkeihin saippuakuplaviesti oli napsahtanut.
Ooga ja Saliver olivat kaksikko, he kulkivat kaikkialle yhdessä. He olivat lähes saman ikäisiä ja kokoisia olentoja (en haluaisi luokitella heitä sen enempää lapsiksi, aikuisiksi, tontuiksi, keijuiksi kuin satuhahmoiksikaan.) Molemmilla oli vaaleaan taittavat hiukset, tosin vain Ooga piti hiuksensa pitkinä, Saliveria ärsyttivät silmille valuvat karvat, joten tämä leikkeli tukkaansa tasaisin väliajoin millä tahansa käsiinsä osuvalla terällä(voitte uskoa, että jälki oli sen mukaista). Siinä missä Ooga piti keltaisesta väristä, piirtämisestä ja ihmisten ärsyttämisestä, Saliver hyppi mielellään seinille, tuijotti iltaisin tähtitaivasta ja korjasi vanhaa polkupuöräänsä. Yhdessä he pystyivät mihin vain.
He asuivat kahdestaan Siltaheimosen kujalla. Heidän äitinsä oli kadonnut mystisesti vuosisatoja sitten. Huhuttiin, että tämä oli jäänyt pitkästä hameenhelmastaan kiinni vesi-imuun vedettyään vessan ja huuhtouduttuaan tämän jälkeen viemäriin. Varsinkin Ooga oli toisinaan kuulevinaan hiljaista valitusta viemäreistä aina syyssateiden aikaan mutta Saliver ei ollut asiasta niinkään varma. He käyttivät kuitenkin varmuuden vuoksi ulkohuussia. Sisävessan ovi oli naulattu tiukasti kiinni ja ylimmän laudan päällä oli lappu, jossa luki mustalla tussilla tekstattu teksti "Meno kielletty." Ooga olisi halunnut piirtää lappuun vielä luurangon kuvan mutta se oli Saliverin mielestä turhaa. Teksti ja naulatut laudat pitäisivät kyllä kaikki olennot poissa vaarallisesta ihmissyöjävessanpöntöstä.
Ooga ja Saliver tulivat mainiosti toimeen keskenään, eivätkä he juurikaan tarvinneet ulkopuolista apua. (Mitä nyt toisinaan olivat iloisia nähdessään postinjakajan, koska postin noutaminen kylältä oli kummankin mielestä rasittavaa.).
Silloin ku he eivät ärsyttäneet ihmisiä, hyppineet seinille, tehneet jekkuja naapurin kettuaitauksessa tai muuten vaan torkkuneet sohvalla, he auttoivat maailmaa sen kaikenlaisissa tuskailuissa. Viime viikolla he olivat tukkineet vuotavan tulivuoren kraaterin tulimaassa ja toissapäivänä Olavinpuiston pihalla puun juuria syöneet jänikset olivat saaneet varoituksen. Tai näin väitettiin, siis että jäniksiä oli (vain) varoitettu. Ainakaan niitä ei ollut näkynyt enää. Puistossa asuva Lari Kaari oli tyytyväinen tilanteeseen, eikä hän kysellyt, eikä itseasiassa edes halunnut tietää kuinka kaksikko oli ratkaissut jänisongelman. Myös puistoa terrorisoinut myyräjengi oli poistunut jälkiä jättämättä, siitäkin puistonvartija oli mielissään. Nyt tulppaanit, narsissit, lehtikuuset, hamppuhunnut, hömppälömpät, ikinuoruuslehdokit ja mitä näitä nyt oli, saivat kasvaa rauhassa. Niiden ainut pelko oli päältä ajettavaa ruohonleikkuria ohjaava Ooga, joka ei toisinaan hillinnyt kaasujalkaansa. Onneksi kasvit kasvoivat joka kesä uudestaan.
Ooga ja Saliver saivat tietoa maailman tapahtumista saippuakuplien muodossa. He epäilivät että Muire mummikki lähetti niitä pilven reunalta. Sehän oli aivan loogista, ylhäältä näki parhaiten mitä maan päällä tapahtui ja missä ja milloin tehotiimin apua tarvittiin.
Nyt he olivat kuitenkin ennennäkemättömän suuren haasteen edessä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti