Lentomatkustuksen riemuja

Hiphei ja lentoon! Lensin tuossa just Oulu-Helsinki-Oulu väliä pikkusen pyrähdyksen ja mietiskelin siinä lentokentillä tätä lentomatkustusta eri näkökulmista. Sehän on melko epäekologista mutta niin kovin nopeeta, miettikää, tunnissa Oulusta Hesaan versus 8 tuntia junassa.. No, se ei ollu nyt varsinaisesti se juttu, kunhan totesin.

Mut tässä hei lentomatkustuksen riemuja kahdelta kantilta..

Lentoon:

Ajan Pösön parkkiin Oulun lentokentällä, laitan pysäköintilapun talteen ja kävelen automaatille, jossa voi tehdä lähtöselvityksen. Muutaman kirjaimen koodi vaan koneeseen ja tarkastuskortti tulostuu helposti ja nopeasti laitteen uumenista. Se tuntuu lämpimältä, kuin juuri tulostimesta tullut paperi vain voi tuntua. (Vai kuvittelenko vain?) Siitä turvatarkastukseen, jossa ystävällisen oloinen hahmo hymyilee minulle tarkistaessaan uunituoretta lentolippuani ja toivottaa hyvää matkaa.

Minulla onkin tässä vielä reilusti aikaa, joten käyn ostamassa kupillisen kahvia ja menen pöytään lukemaan mukaani ottamaa Kotivinkki-lehteä. Lentokentillä on aina omanlaisensa lähdön tunnelma hyvässä ja surullisessa mielessä, se kiehtoo. Ihmisiä kulkee ohi, nostan katsettani välillä ja mietiskelen mihin kaikki ovat matkalla. Suurimmalla osalla on varmasti jatkolento Helsingistä eteenpäin. Jonkun lapsi juoksee innoissaan lehtihyllyjen välissä ja puhuu kovaan ääneen jotain uima-altaasta. Ovat varmasti etelään menossa. Mitä lähemmäs boarding-aika tulee, sitä tiiviimmäksi tunnelma käy. Ihmiset alkavat siirtyä kohti tiskiä, jonka takaa aukeaa suuri tuntematon, mukaansa imaiseva käytävä, jota pitkin pääsee koneeseen. Virkailija kuuluttaa koneen olevan valmis. Ihaillen kuuntelen tämän nopeaa puhetta, edes vierailla kielillä kerrottu kuulutus ei hidasta reipasta puhetahtia. Jono muodostuu, tunnelma tiivistyy edelleen, pieni liikehdintä nytkäyttää jonon lopulta tasaiseen etenevään liikkeeseen. Älykännykät piippaavat ja meillä tavallisilla pulliaisilla olevat tavalliset matkaliputkin vilautetaan laitteessa, jonka jälkeen saan kävellä "putkeen." Siinä on kokolattiamatto, joka hiljentää askelten kopinan. Vähän kuin kävelisi punaisella matolla! Kone on iso ja hieno, joku Boeing-jotain-merkkinen. Ovella lentoemo, pukeutuneena firman hienoon univormuun, hymyilee ja toivottaa tervetulleeksi. Oma paikka löytyy helposti, turvavyö kiinni ja lähdön hetkeä jännittämään. Onneksi sain ikkunapaikan! Se sama lentoemo käy läpi turvaohjeet, pelastusliivin käytön ja hätäpoistumistiet. Hymyillen. Sitten koittaa lähdön hetki. Kone rullaa kiitoradalla kuin jättimäinen torakka. Vauhti kiihtyy, se tuntuu matkustamossa. Lopulta moottorit nostavat koneen ja sen parisataa matkustajaa ylös taivaalle, vaivattomasti kuin lentoon lähtevä lokki. Tehdään vielä pieni kaarros kentän yllä ja sitten matka kohti Helsinkiä alkaa. Heihei, Oulu.

Turvavöiden merkkivalo sammuu ja lentoemot aloittavat tarjoilun. Koska lennän nyt Norwegianilla, kaikki juomat ovat maksullisia. Toisaalta lento on niin lyhyt, että sen aikana en tarvitse virvokkeita. (Hitto mikä sana, virvoke :D). Matkan aikana on pientä turbulenssia ja kone tärisee. Lentoemot jatkavat kuitenkin tarjoiluaan, joten mitään hätää ei tunnu olevan. Vajaan tunnin kuluttua turvavyömerkkivalo syttyy jälleen ja kapteeni ilmoittaa, että on tullut aika aloittaa laskeutumisvalmistelut. Pöydät ja selkänojat pystyasentoon, ikkunaluukut auki ja vyöt kiinni. Kone laskeutuu korkeuksista takaisin maanpinnalle. Nyt ei taputeta onnistuneelle laskulle, kuten Cran Canarian-lennoilla, nyt ollaan reittimatkalla. Kone rullaa terminaaliin ja lentoemäntä käyttää samaa supernopeaa lentokieltä kertoessaan, että nyt ollaan Helsingissä, olkaa varovaisia matkatavaroidenne kanssa, kiitos kun valitsitte Norwegianin ja hyvää päivänjatkoa. Tämä kolmella eri kielellä, kaikilla yhtä nopeasti. Ei ollut ihan ensimmäistä kuulutustaan pitämässä tämä lentoemo..

Matkustajat purkautuvat ulos koneesta. Punainen matto hiljentää askeleet ja putken päässä odottaa vilkas Helsinki-Vantaan lentokentän vilinä. Exit-kylttiä seuraamalla löytää tiensä matkatavarahihnalle ja sieltä ulos päivänvaloon, taksijonoon, bussilaiturille.. onnekkaimmilla on joku odottamassa aulassa tai parkkipaikalla. Lentomatkustus on juhlavaa!

Vai menikö se kuitenkin näin?

Ajan Pösöllä kohti Oulun kenttää ja tulen parkkipaikalle. Puomin edessä oleva automaatti jumittaa, eikä anna lippua. Peruutan ja menen toisesta portista, nyt onnistuu. Joudun jättämään auton kauas terminaalista, koska lähimmät paikat ovat tietysti varattuja. Kävelen terminaaliin ja jonotan automaatille, jotta pääsen tekemään tsekkauksen. Näppäilen numeron ensin väärin ja kone herjaa ettei varaustani löydy. Lopulta lippu tulostuu ja pääsen etenemään turvatarkastukseen. Edelläni menee hahmo, joka ei selvästi ole lentänyt koskaan aiemmin. Hän pohtii, etsii, kaivelee ja asettelee tavaroitaan. Henkilökunta kysyy onko mukana nesteitä tai läppäriä. Joo, molemmat. Nesteet esille, kiitos. Mitä, pitikö ne olla pakattu litran vetoiseen muovipussiin? Mitä, pitääkö läppäri kaivaa esille? Pitääkö vyö ottaa pois? Vielä sielä joku piippaa portilla. Ota kengät pois. Nonyt se hahmo pääsee läpi ja tulee minun vuoroni mennä.

Menen ostamaan ylikalliin, pahanmakuisen kahvin, koska olen taas liian ajoissa kentällä ja aikaa on riittämiin. Kotivinkki, tuo turhanpäiväinen koti- ja naistenlehti on hetkessä luettu. Nostan katseeni ja seurailen kanssamatkustajia. Ärsyttävä lapsi juoksee ympäriinsä ja karjuu aikovansa olla koko matkan ajan uima-altaalla, eikä äiti voisi häntä estää. Pygmi meinaa törmätä ohi kävelevään liikemieheen mutta ei tietenkään tästä hätkähdä vaan jatkaa juoksemistaan. Pikkusisko lähtee myös leikkiin mukaan. Lähtötiskin taakse ilmestyy keltaiseen takkiin pukeutunut mies, joka alkaa näpytellä tietokonetta. Tämän nähdessään ensimmäiset matkustajat alkavat muodostaa jonoa tiskille, vaikka boardingiin on vielä ainaki varttitunti aikaa. Lopulta keltatakki alkaa höpöttää mikrofoniinsa supernopeaan tahtiin, että lento on nyt valmis lähtöön. Matkustamoon saa viedä vain yhden matkatavaran, hyvää matkaa, jee jee. Kuhina ja suhina käy, kun ihmiset kilpailevat parhaista jonopaikoista. Massa työntyy putkeen. Massa jonottaa putkessa. Massa tukkii ahtaan lentokoneen käytävän. "Minä tässä alan nyt ottaa tätä takkia pois tässä käytävällä, että saan sen laitettua tuonne ylälokeroon. En suinkaan voinut tehdä tätä tuola terminaalissa ja kantaa takkia käsivarrella, ei, vaan teen sen tässä lentokoneen käytävällä täysin tiedostamatta sitä,että takanani jonottaa sata ihmistä pääsyä omille paikoilleen." (Se sama hahmo, joka sekoili turvatarkastuksessa.) Lentoemo hymyilee, minä en voi olla miettimättä kuinka paljon tuollainen määrä tekoripsiä painaa silmäluomissa. Oma paikka löytyy. Käytäväpaikalla istuu hahmo, joka on jo laittanut vyön kiinni ja ottanut matkustusasennon. Vaivautuneen ja ahdistuneen oloisena tämä hahmo nousee paikaltaan, kun kerron, että minun pitäisi päästä tuonne ikkunapaikalle. Mitäpä kuvittelit, että saat vallata koko rivin itsellesi? Hah! Keskipaikalle tuntee vielä iso, liikaa partavettä käyttävä ulkomaalainen mies. Ikkunapaikka, jeij, ikkunasta näkyy jättimäinen lentokoneen siipi. No, väliäkö sillä, olen unessa jo ennenkuin lähtö tapahtuu. Aistin liikkeellelähdön ja nousun, josta en jaksa oikeasti enää niin kovin innostua, kuin joskus aiemmin. Havahdun ilmakuoppiin ja mietin miltä tuntuisi kuolla lento-onnettomuudessa. Olen kuitenkin viimevuosina psyykannut itseni siihen, että ensinnäkin elän elämääni niin, että ei haittaa, jos kuolen huomenna ja toisaalta, kilometrien korkeudessa killuvassa kurkkupurkissa matkustajana olevalla henkilöllä ei ole juuri mitään tekemistä asian kanssa kuollaanko vai selvitäänkö mahdollisesta onnettomuudesta. Kuoleminen tippuvan lentsikan mukana on varmasti nopeaa, eikä kitumisen vaaraa ole, joten turhaan sitä ottaa mitään paineita asiasta. Tälläkertaa lennolta kuitenkin selvitään.

Alkaa tulla laskeutumisen aika. Selkänojat ja pöydät ylös, ikkunaluukut auki. Se jätetetään kertomatta, että nämä tehdään siitä syystä, että lähdössä ja laskeutumisessa sattuu todennäköisimmin jotain, jos on sattuakseen ja silloin matkustajilla pitää olla mahdollisimman esteetön kulku pois koneesta. Toisaalta pelastushenkilökunnan pitää nähdä maahan syöksyneeseen koneeseen sisälle ikkunoista, että onko joku vielä avun tarpeessa. Siksi ikkunaluukut auki. Korvat ovat jo umpilukossa, maa lähestyy ja lopulta pyörät tömähtävät maahan. Lentoemo, jolla on maailman pisimmät irtoripset, luettelee litanniansa matkatavaroista, kiittää matkaseurasta ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Kuulutus on niin nopea, että vaikka kuinka pinnistelen, en ymmärrä englanninkielisestä selostuksesta mitään. Onneksi ymmärrän senverran suomea, että pysyn mukana tilanteessa. Nyt ollaan siis Helsingissä, jee. Turvavyöt alkavat kilahdella melko nopeasti laskeutumisen jälkeen. Kuka sitä merkkivalon sammumista nyt jaksaa odotella! Nokia-tune soi, soitellaan jo kaverille ja päivitetään feispuukkia, maassa ollaan! Terminaalissa kirmaillut kakara on selostanut jotain tulevasta reissustaan koko matkan ajan ja jatkaa väittelyä pikkusiskonsa kanssa samalla, kun ihmismassa tunkee käytävältä terminaaliin. Joku hidastelee edessä kännykkäänsä tuijottaen. Yritän kiertää hahmon mutta vastaan tulee Japanilaisseurue. Sama lapsiperhe, joka on hiillostanut minua Oulusta asti, kulkee kannoillani. Onneksi jatkavat jatkolennoille ja pääsen pakenemaan tyhjään aulaan. Sielä on äiti ja isi vastassa. Jeij. Ei päästä edes lentokenttäalueelta pois, kun ne ovat jo ärsyttäneet toinen toisensa sanaharkkaan. Matkustaminen ilmojen halki on riemukasta. Ratkiriemukasta. Ja hohdokastakin!