..siusta voi tulla ihan mitä vaan sie tahot, kunhan uskot tarpeeksi kovasti.
Kuulostaa tutulta, eikö? Että noi niinku periaatteessa kenestä vaan voi tulla mitä vaan, jos vaan jaksaa tehä tarpeeks töitä unelmansa eteen ja uskoa asiaansa. Oikeestihan tää nyt tarkottaa varmaa jotai sellasta, että "Kyllä meiän Janne-Karoliinasta voi tulla eläinlääkäri, vaikka sillä on aina ollu koulun keskiarvo sielä 6 luokkaa. Kunhan se tuosta ryhdistäytyy ja alkaa vaan opiskella, niin kaikki on mahdollista. Lääkikseen pääseminen vaatii vaan kovia istumalihaksia ja vankkaa tahtoa!"
Mutta silti, eikö se nyt o vähä väärin valehella lapselle, että "Siusta voi tulla IHAN mitä vaan, jos oikein tahdot." Esim miusta ei ois tullu balettitanssijaa tai kilpavoimistelijaa, vaikka oisin treenannu yöt ja päivät ja viikonloput ja joka toisen jouluaaton. Miula ei vaan yksinkertasesti fysiikka riitä. (Eikä itsehillintä pitää painorajoja kurissa :D No, tuo itsehillintä nyt ois toki sitä, mikä menee siihen tahto-kategoriaan, eli oot tiukkana, jos tahot tanssijaks. Mut miulapa ei kyllä sellasia urahaaveita koskaan ollukkaa..)
Ja eiks lentäjillä ja varmaa veturinkuljettajillaki pidä olla esim aika hyvä näkö? Hävittäjälentäjillä ainaki. Eli jos oot puolisokea, siihe jäi se ura. Vaikka kuinka tahtosit ja toivosit. Ja poliisikouluun on pituusraja? Eli jos oot pygmi, ni pääset korkeintaan possujunaan lastenlipulla mutta poliisien vaatevarastosta ei löydy niin pientä haalaria, joten unohda.
Jos oot kovasti allerginen vaikka kissoille ja koirille, niin pieneläinhoitajan työ voi olla aika haastavaa. Tässäkohtaa en kyllä sano, että mahdotonta, ku kai se vähä riippuu allergian tasosta ja siitä, ootko valmis kulkemaan töissä nasse-kaasunaamari (tai joku maski)naamalla, ettet tuu hengittäneeks sitä elukkahilsettä. Ja jos se ei sillee haittaa, että henki vähä pihisee ja silmät punottaa aina työpäivän päätteeks, ni kai se on vaan sitte se hinta, joka unelmista on maksettava. Jos ne hengitystiet menee jo ekan päivän aikana nii tukkoo, että henki lähtee, ni hei, ainaki on eläny täysillä ja uskonu unelmiinsa sekä toteuttanu ne!
Ja entäs sitte jos tahtoo maailman huipulle ratsastuksen merkeissä? Joo, just. Se vaatii sen suuren tahdon lisäks ihan hemmetinmoisen kasan rahaa! Ja vaikka joillekin luonnonlahjakkuuksille voi käydä vaan ihan "huippumunkki", siis niinku heppakirjoissa aina käy. Tyyliin Pikku-Liisa on ihana ja ahkera ja hyväntahtonen. Ja hevoshullu. Ainut ongelma on, että Pikku-Liisan äiti on yksinhuoltaja, eikä heillä ole varaa ratsastustunteihin. Liisa notkuu kuitenkin kaiken vapaa-aikansa tallilla ja lopulta tallin omistaja antaa Lissulle mahdollisuuden ratsastaa tallin vanhalla kaakilla, joka on hiukkasen äksykin. Onneksi Lissu voittaa puolelleen niin vanhan, vihaisen tamman, ratsastuksenopettajan, tyhmät tallitytöt, naapurin Lassen (joka on tositosi kiva ja hyvännäköinen ja hyvä ratsastaja!) ja posteljoonin. (Sitä, miten posteljooni liittyy tähän, ni miekää en iha varmasti tiiä..) Lopulta Lissu osallistuu kisoihin ja voittaa (vasten kaikkia odotuksia sillä vanhalla kaakilla, jolla ei ole liikettä kouluradalle, eikä vauhtia esteisiin mutta niin vaan Lissu tekee ihmeitä, onhan hän luonnonlahjakkuus ja hevoskuiskaaja!) Sitten hänelle tarjotaankin jo oikea kisaponi, ihan omaksi. Mistään juoksevista kuluista ei tietenkään tarvitse huolehtia, onhan Lissu niin ihana ja kaunis. (Eikä poni tietenkään myöskään koskaan sairasta, loukkaa itseään, tarvitse uusia varusteita, eikä kilpaileminenkaan maksa mitään.) Lopulta Lissu voittaa Olympiakultaa ja itkee ilosta. Aamen.
Harmittavasti meille tavan hevoshulluille aika harvoin käy tuollainen munkki, niinku pikku-Lissulle. Toki maailman huipulle pääseminen ei tavallaan ole mahdotonta kenellekään mutta on se kyllä aika saakelin vaikeeta! Siinä sitä tahtoa testataan. Toisaalta, mitäs sitte tavoitellaan, kun kaikki mahdollinen on saavutettu? Miltä tuntuu olympiavoittajasta? No okei, ratsastus on siitä mielenkiintonen laji, että aina tulee uusia hevosia, uusia haasteita. Toki hiihtäjille tulee uusia suksia ja pyöräilijöille uusia pyöriä mutta uskaltaisin väittää, että elävän eläimen kanssa työskentely on kuitenkin aina pikkusen eri juttu. Vaikka työvälinehän se on siinä missä pyörä tai sukset tai keilapallo mutta ennen isoja kisoja työvälinettä ei voikaan enää vaihtaa, jos edellinen ei toimi/menee rikki/on väärän värinen tai muuten epäsopiva.
Miks mie harhailin tälläsee pohdintaa? No, enivei, pointti tais olla siinä, että ratsastus tarjoo erilaista haastetta aika pitkälle. Nytki Rion estekultaa ratsastanu Nick Skelton on 58-vuotias. Varmana aika monta kaakkia nähny ja laitellu uransa varrella. Yleensä urheilijan huippu-ura alkaa olla ohi 30-40 ikävuoden välillä. Mitäs sitte? Varsinkin, jos on saavuttanu kaiken mahollisen. Sen etee on joutunu tekee iha hulluna töitä. Pitkiä iltoja, viikonloppuja, kisamatkoja, kipeitä paikkoja, loukkaantumisia.. Miten paljon on paljon ja mikä on liikaa? Missä menee se raja, että kokee tehneensä kaikkensa ja on tyytyväinen lopputulokseen ja milloin on uhrannu liikaa? Jos saavuttaaki vaikka neljännen sijan. Se on kova tulos isoissa kisoissa mutta riittääkö se? Onko se kaiken sen työn arvosta? Ei ole aikaa perustaa perhettä, reissata ihan vaan lomailun merkeissä. Ei pysty hankkimaan lemmikkieläintä tai olemaan täyspäiväinen vanhempi, vaikka lapsia oiski hankkinu. Mitäs sitte, ku kolmekymppisenä päättää, että ura oli nyt tässä, nyt ois aika keskittyä johonki muuhu.
Aina välillä mietin, että mitä ois tehny toisin, jos nyt sais alottaa alusta tän kaiken mutta ois vähä enemmä järkee päässä. Mielee tulee ekana sellasia pikkujuttuja, kun että oisin menny lukiossa ihmisbilsan kurssille, siitä ois ollu myöhemmi hyötyä. Oisin opiskellu vähä tiiviimmi kieliä. Vaikka tuunki toimee hyvi enkulla ja ruotsiaki koitan nyt tahkoa, ni ois pitäny sillo yläaste-lukio-aikoina tehä vähä enemmä töitä asian etee. Pääasiallisesti en kyllä muuttais mitään suuria linjoja. Miusta on tullu se mikä mie tänäpäivänä oon kaikkien niitten kokemusten takia, joita oon tehny, kokenu, kokeillu ja jättäny kokeilematta. Ne ihmiset, jotka miule jotai tärkeetä merkitsee, on säilyny mukana ihan sama mihi päi maailmaa mie oon millonki muuttanu ja mitä oon hölmöilly :D
En tiiä mitä miusta ois tullu, jos oisin ollu se pikku-Liisa ja saanu mahollisuuden kokeilla miltä huippuhevoset ja huippuvalmentajat ja huipputallit ja huippupaskapäiset hevosihmiset ja niitten seura ois miulle ja miu mielenterveydelle tehny. Ties vaikka oisin ollu Nick Skeltonin haastajana Riossa tai vastaavasti jakkupuku päällä jossai huippuviraston huippuvirassa, jossa en sietäis nähä hevosia edes miu kahvimukin kyljessä. Elämä heittää, juu. Mutta tärkeintä on että tekee niinku hyvältä tuntuu. Ei kaikkia unelmia voi aina saavuttaa mutta tarviiko niitä kaikkia saavuttakaan? Mistä myö sit unelmoitais? ;)
Tässä teille unelmaa. Muffinssi, joka näyttää siltä, että se ois pudonnu jonku hännän alta.. Mut hei, siinä oli ihanasti suklaata! Ihanaa unelmointia kaikille!
Kuulostaa tutulta, eikö? Että noi niinku periaatteessa kenestä vaan voi tulla mitä vaan, jos vaan jaksaa tehä tarpeeks töitä unelmansa eteen ja uskoa asiaansa. Oikeestihan tää nyt tarkottaa varmaa jotai sellasta, että "Kyllä meiän Janne-Karoliinasta voi tulla eläinlääkäri, vaikka sillä on aina ollu koulun keskiarvo sielä 6 luokkaa. Kunhan se tuosta ryhdistäytyy ja alkaa vaan opiskella, niin kaikki on mahdollista. Lääkikseen pääseminen vaatii vaan kovia istumalihaksia ja vankkaa tahtoa!"
Mutta silti, eikö se nyt o vähä väärin valehella lapselle, että "Siusta voi tulla IHAN mitä vaan, jos oikein tahdot." Esim miusta ei ois tullu balettitanssijaa tai kilpavoimistelijaa, vaikka oisin treenannu yöt ja päivät ja viikonloput ja joka toisen jouluaaton. Miula ei vaan yksinkertasesti fysiikka riitä. (Eikä itsehillintä pitää painorajoja kurissa :D No, tuo itsehillintä nyt ois toki sitä, mikä menee siihen tahto-kategoriaan, eli oot tiukkana, jos tahot tanssijaks. Mut miulapa ei kyllä sellasia urahaaveita koskaan ollukkaa..)
Ja eiks lentäjillä ja varmaa veturinkuljettajillaki pidä olla esim aika hyvä näkö? Hävittäjälentäjillä ainaki. Eli jos oot puolisokea, siihe jäi se ura. Vaikka kuinka tahtosit ja toivosit. Ja poliisikouluun on pituusraja? Eli jos oot pygmi, ni pääset korkeintaan possujunaan lastenlipulla mutta poliisien vaatevarastosta ei löydy niin pientä haalaria, joten unohda.
Jos oot kovasti allerginen vaikka kissoille ja koirille, niin pieneläinhoitajan työ voi olla aika haastavaa. Tässäkohtaa en kyllä sano, että mahdotonta, ku kai se vähä riippuu allergian tasosta ja siitä, ootko valmis kulkemaan töissä nasse-kaasunaamari (tai joku maski)naamalla, ettet tuu hengittäneeks sitä elukkahilsettä. Ja jos se ei sillee haittaa, että henki vähä pihisee ja silmät punottaa aina työpäivän päätteeks, ni kai se on vaan sitte se hinta, joka unelmista on maksettava. Jos ne hengitystiet menee jo ekan päivän aikana nii tukkoo, että henki lähtee, ni hei, ainaki on eläny täysillä ja uskonu unelmiinsa sekä toteuttanu ne!
Ja entäs sitte jos tahtoo maailman huipulle ratsastuksen merkeissä? Joo, just. Se vaatii sen suuren tahdon lisäks ihan hemmetinmoisen kasan rahaa! Ja vaikka joillekin luonnonlahjakkuuksille voi käydä vaan ihan "huippumunkki", siis niinku heppakirjoissa aina käy. Tyyliin Pikku-Liisa on ihana ja ahkera ja hyväntahtonen. Ja hevoshullu. Ainut ongelma on, että Pikku-Liisan äiti on yksinhuoltaja, eikä heillä ole varaa ratsastustunteihin. Liisa notkuu kuitenkin kaiken vapaa-aikansa tallilla ja lopulta tallin omistaja antaa Lissulle mahdollisuuden ratsastaa tallin vanhalla kaakilla, joka on hiukkasen äksykin. Onneksi Lissu voittaa puolelleen niin vanhan, vihaisen tamman, ratsastuksenopettajan, tyhmät tallitytöt, naapurin Lassen (joka on tositosi kiva ja hyvännäköinen ja hyvä ratsastaja!) ja posteljoonin. (Sitä, miten posteljooni liittyy tähän, ni miekää en iha varmasti tiiä..) Lopulta Lissu osallistuu kisoihin ja voittaa (vasten kaikkia odotuksia sillä vanhalla kaakilla, jolla ei ole liikettä kouluradalle, eikä vauhtia esteisiin mutta niin vaan Lissu tekee ihmeitä, onhan hän luonnonlahjakkuus ja hevoskuiskaaja!) Sitten hänelle tarjotaankin jo oikea kisaponi, ihan omaksi. Mistään juoksevista kuluista ei tietenkään tarvitse huolehtia, onhan Lissu niin ihana ja kaunis. (Eikä poni tietenkään myöskään koskaan sairasta, loukkaa itseään, tarvitse uusia varusteita, eikä kilpaileminenkaan maksa mitään.) Lopulta Lissu voittaa Olympiakultaa ja itkee ilosta. Aamen.
Harmittavasti meille tavan hevoshulluille aika harvoin käy tuollainen munkki, niinku pikku-Lissulle. Toki maailman huipulle pääseminen ei tavallaan ole mahdotonta kenellekään mutta on se kyllä aika saakelin vaikeeta! Siinä sitä tahtoa testataan. Toisaalta, mitäs sitte tavoitellaan, kun kaikki mahdollinen on saavutettu? Miltä tuntuu olympiavoittajasta? No okei, ratsastus on siitä mielenkiintonen laji, että aina tulee uusia hevosia, uusia haasteita. Toki hiihtäjille tulee uusia suksia ja pyöräilijöille uusia pyöriä mutta uskaltaisin väittää, että elävän eläimen kanssa työskentely on kuitenkin aina pikkusen eri juttu. Vaikka työvälinehän se on siinä missä pyörä tai sukset tai keilapallo mutta ennen isoja kisoja työvälinettä ei voikaan enää vaihtaa, jos edellinen ei toimi/menee rikki/on väärän värinen tai muuten epäsopiva.
Miks mie harhailin tälläsee pohdintaa? No, enivei, pointti tais olla siinä, että ratsastus tarjoo erilaista haastetta aika pitkälle. Nytki Rion estekultaa ratsastanu Nick Skelton on 58-vuotias. Varmana aika monta kaakkia nähny ja laitellu uransa varrella. Yleensä urheilijan huippu-ura alkaa olla ohi 30-40 ikävuoden välillä. Mitäs sitte? Varsinkin, jos on saavuttanu kaiken mahollisen. Sen etee on joutunu tekee iha hulluna töitä. Pitkiä iltoja, viikonloppuja, kisamatkoja, kipeitä paikkoja, loukkaantumisia.. Miten paljon on paljon ja mikä on liikaa? Missä menee se raja, että kokee tehneensä kaikkensa ja on tyytyväinen lopputulokseen ja milloin on uhrannu liikaa? Jos saavuttaaki vaikka neljännen sijan. Se on kova tulos isoissa kisoissa mutta riittääkö se? Onko se kaiken sen työn arvosta? Ei ole aikaa perustaa perhettä, reissata ihan vaan lomailun merkeissä. Ei pysty hankkimaan lemmikkieläintä tai olemaan täyspäiväinen vanhempi, vaikka lapsia oiski hankkinu. Mitäs sitte, ku kolmekymppisenä päättää, että ura oli nyt tässä, nyt ois aika keskittyä johonki muuhu.
Aina välillä mietin, että mitä ois tehny toisin, jos nyt sais alottaa alusta tän kaiken mutta ois vähä enemmä järkee päässä. Mielee tulee ekana sellasia pikkujuttuja, kun että oisin menny lukiossa ihmisbilsan kurssille, siitä ois ollu myöhemmi hyötyä. Oisin opiskellu vähä tiiviimmi kieliä. Vaikka tuunki toimee hyvi enkulla ja ruotsiaki koitan nyt tahkoa, ni ois pitäny sillo yläaste-lukio-aikoina tehä vähä enemmä töitä asian etee. Pääasiallisesti en kyllä muuttais mitään suuria linjoja. Miusta on tullu se mikä mie tänäpäivänä oon kaikkien niitten kokemusten takia, joita oon tehny, kokenu, kokeillu ja jättäny kokeilematta. Ne ihmiset, jotka miule jotai tärkeetä merkitsee, on säilyny mukana ihan sama mihi päi maailmaa mie oon millonki muuttanu ja mitä oon hölmöilly :D
En tiiä mitä miusta ois tullu, jos oisin ollu se pikku-Liisa ja saanu mahollisuuden kokeilla miltä huippuhevoset ja huippuvalmentajat ja huipputallit ja huippupaskapäiset hevosihmiset ja niitten seura ois miulle ja miu mielenterveydelle tehny. Ties vaikka oisin ollu Nick Skeltonin haastajana Riossa tai vastaavasti jakkupuku päällä jossai huippuviraston huippuvirassa, jossa en sietäis nähä hevosia edes miu kahvimukin kyljessä. Elämä heittää, juu. Mutta tärkeintä on että tekee niinku hyvältä tuntuu. Ei kaikkia unelmia voi aina saavuttaa mutta tarviiko niitä kaikkia saavuttakaan? Mistä myö sit unelmoitais? ;)
Tässä teille unelmaa. Muffinssi, joka näyttää siltä, että se ois pudonnu jonku hännän alta.. Mut hei, siinä oli ihanasti suklaata! Ihanaa unelmointia kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti