Jatkotarina

 Miula on tässä kevään mittaa ollu agendalla kaikenlaista. Muuton, uuden työpaikan ja muun tälläsen perusjutun lisäks yritin kääntää miu elämän suuntaa alkamalla joko taiteilijaks tai kirjailijaks. Kävin jo mielessäni läpi miten mahdollistaisin taideopinnot niin, että voisin sitte samalla käydä töissä ja lopulta miusta ois tullu rikas(?)nykytaiteilija. Yllättäen en sitte päässy mihinkää nimekkäisiin kouluihin, outoo?

Lisäks yritin saada luovuuteni liikkeelle osallistumalla kirjoituskilpailuun. Tässä oli kyllä suht kuppaset palkinnot(anteeks vaan jos joku tän ko kisan järjestäjä nyt lukee tätä!) siis tyyliin vuoden ilmaset äänikirjat. No, okei, voittajan stoori ois painettu ihan oikeeks kirjaks ja äänikirjaks ja näin ollen koko maailma ois löytäny sen kirjailijanlahjat ja lopulta se hahmo vois saaha vaikka Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja.. Nyt kun mietin asiaa, ni ehkä tää miu tuotos ei ollu tarpeeks mediaseksikäs eikä somemyönteinen mutta hei, kukaan ei enää voi estää miuta julkaisemasta tätä strooria tälläsenä jatkokertomuksena miu blogissa :)

Sen verran varoituksen sana, että tää on nyt kirjotettu ihan selvinpäin, ilman mitään outoilua. Tapahtumat on tapahtunu oikeesti mutta otin vähä kirjailijanvapauksia ja väritin tarinaa pikkusen. En paljon. Aion ehkä seuraavaks yrittää raivata tietäni suomalaisen fantasiakirjaillisuuden maailmassa mut nyt tällästä inhorealistista tarinaa vuodelta 2011.

                                                              LIFTATEN

”Hei liftataan sinne Ilosaareen!” Inka pomppasi ylös kuluneesta nojatuolista ja hihkaisi ajatuksensa ääneen niin lujaa, että pöydän äärellä istunut Elviira oli kaataa aamuteensä City-lehden levyarvostelusivun päälle. Paperi säilyi juuri ja juuri kuivana mutta sydän hakkasi edelleen järkytyksen jäljiltä. Jos on istunut kaksi ja puoli tuntia täydellisessä hiljaisuudessa, äkillinen äänekäs ilmoitus huoneen toiselta laidalta sai parempihermoisemmankin ihmisen elintoiminnot kiihtymään nollasta sataan alle sekunnissa, eikä tämä ollut toden totta terveellistä. Nopea reaktio oli tietysti sisäänrakennettu geeneihin ja peruja luolissa asuneilta esivanhemmiltamme, joiden oli juostava jos mammutti karjui luolan suulla. Nykyihminen ei kohdannut läheskään vastaavia vaaroja omassa elämässään mutta ikiaikaisia vaistoja ei niin vain huijattu. Elviira piteli yhä rintaansa ja katsoi samalla intoa hihkuvaa Inkaa ja tämän levotonta askellusta ympäri isohkoa yksiötä.

”Säästetään siinäkin monta kymppiä, lähdetään vaan ajoissa liikkeelle niin ihan varmasti ehditään perille saman päivän aikana. Sitäpaitsi täältä Helsingistä on ihan varmasti porukkaa menossa kohti Joensuuta vaikka millä mitalla, joten kyytiä ei ole vaikeaa saada. Festarikansa on aina kuitenkin hyvällä mielellä.” Inka pysähtyi ja jäi odottamaan mitä mieltä Elviira olisi hänen mahtavasta ideastaan. ”Joo, no miksei..” Tämä vastasi venytellen joten Inka jatkoi rohkaisuaan: ”Liftattiinhan me silloin sinne Lappeenrantaankin täältä, eikä siinä menny kovin paljon kauempaa, kun mitä ois menny vaikka jollain halvalla bussilla, joka nyt kiertää kaikki maakunnat ja pitäjät. Sitäpaitsi..” ”Joo, joo, totta.” Elviira oli saanut kasattua ajatuksensa, asettanut teemukinsa tukevasti pienelle pöydälle ja nyökkäili katsoen intoilevaa ystäväänsä. ”Ei siinä mutta muista että meidänhän oli tarkoitus mennä ekana sinne synttäreille Kuopioon. Ne pirskeet on jossain korvessa, Maken siskon miehen mökillä. Sinne on suunnilleen kymmenisen kilometriä Kuopion keskustasta, viimeset pätkät on ihan jotain hiekkatietä, jossa ei kulje varmaan yhtään autoa. Että vaikka päästäisiinkin Kuopioon, niin sinne mökille pääseminen on sitten oma lukunsa.” Elviira pohti ja jatkoi sitten: ”Toisaalta, pitäähän meidän päästä sinne metsän keskelle joka tapauksessa jollain välineellä, joten ehkä liftaaminen voi olla ihan hyväkin vaihtoehto. Joku bussipysäkki siinä kuulema on sen isomman tien varrella mutta miten usein sitä julkista liikennettä sinne sitte kesäiltana kulkee..” ”No niin, sovittu!” Inka hihkaisi jälleen eikä tämän seikkailunhaluinen ystävä vastustanut ajatusta. 

”Löytyykö sitä vanhaa kartasto-kirjaa jostain kaapeista?” Inka kysyi ja antoi katseensa kiertää Elviiran kirjahyllyissä. Jos jonkun kotoa löytyisi ala-asteen maantiedontunneilla paljon käytetty kartasto, niin se olisi kyllä tämä nainen. Ekoelämästä innostunut Elviira, joka asui tässä Porvoonkadun yksiössä, Helsingin Kalliossa, ytimessä. Avaran asunnon hyllyt pursuivat jos jonkinmoista matkakirjaa, joissa kerrottiin Intian kulttuurista, Thaimaan ruokatoreista, Kiinan jännittävistä nähtävyyksistä, Baltian parhaista rannoista ja Venäläisten mummojen käsitöistä. Elviira oli matkannut ties missä ja joka reissulta tuntui tarttuvan mukaan jonkinlainen kirja. Joukossa oli myös Hindin alkeet, lukioaikaiset espanjan kielen tekstikirjat osat yksi ja kaksi, sekä ruotsin sanakirja. Jossain se kartastokin oli. 

Elviira oli ekoihmisen, nykyhipin ja kiltin tytön kuoressa asuva järkevä kansalainen, joka teki kesäisin töitä rakennustyömailla ja talvisin opiskeli avoimessa yliopistossa. Hiukset oli värjätty hennalla ruosteen ruskeiksi, hoikkia jalkoja verhosivat ikivanhat luottofarkut ja tädin perintönä saatu nahkatakki kulki mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Elviira pystyi sujahtamaan bisnesnaisen rooliin siinä missä konservointiasiantuntijan tai narikkavahdinkin. Hän tuli loistavasti toimeen ihmisten kanssa saaden nämä rentoutumaan seurassaan. Inka puolestaan  oli viettänyt suurimman osan elämästään hevostalleilla ja viihtyi fyysisen työn äärellä. Inkan tyylimenneisyyteen mahtui niin paljon värikkäitä kokeilukausia, että nainen ei pysynyt aina itsekään perässä. ”Tämän päivän hitti on huomisen huti mutta pääasia ettei tyyli ole tylsää!” Inka joutui toteamaan usein tunnustamaan katsellessaan muutaman vuoden takaisia valokuvia itsestään.

Vaikka Elviira piti enemmän teestä, Aasian matkailusta ja syksystä siinä missä Inka nautti kahvista, keski-Euroopan vanhoista kaupungeista ja kesästä he kokivat kuitenkin jonkinlaista sielujen sisaruutta. Heitä yhdisti ekologisen elämänasenteen lisäksi kyky heittäytyä hetkeen ja murehtia asiaa vasta huomenna. Tai ensiviikolla. Tai milloin se ikinä tulikaan vastaan. Lisäksi molemmat olivat sitä mieltä, että Nuuskamuikkunen oli kiistatta Muumimaailman mielenkiintoisin hahmo, vaikka suurin osa heidän muusta ystäväpiiristään liputtikin Pikku Myyn puolesta.