Tarina. Mie päätin kirjottaa tässä tarinaa, jossa ei o alkua, ei loppua eikä mitää järkeä. Onneks tätä ei o vielä kielletty :D Tästä se lähtee..
"Älä nyt hyvä otus työnnä sitä karvaista lonkeroasi siihen automaattiin!" Kirppu karjaisi ylikimeällä kiljaisulla. Se sai Lörtsyn vetäisemään velton lonkeronsa takaisin mutta myös kaikki muut automaatin lähistöllä pyörivät elolliset kääntämään päätään heidän suuntaansa. Kirppu tajusi äänekkyytensä ja laski päätään nolona. Lörtsy tokeni tästä kuitenkin nopeasti ja alkoi kehittää uusia keinoja saadakseen pullonpalautusautomaattiin juuttuneen tölkin takaisin itselleen. "Minun karkkirahani ovat kiinni tuossa samperin tölkissä ja jos en saa siitä valuuttaa, en saa kirpeää sitruunatikkaria kioskin tädiltä. Tässä painavat nyt kuule vähän suuremmat asiat, kuin se, että häpeät minun kolmatta lonkeroani."
Lörtsy loi tietävän katseen sisareensa ja tönäisi sitten automaattia niin rajusti, että se heilahti uhkaavasti. Kolahtaessaan takaisin paikoilleen, räminä sai jälleen aikaan ei toivottua mielenkiintoa kaksikkoa kohtaan mutta automaatin lopetettua puolelta toiselle tapahtuvan heilahtelunsa, se antoi kuin antoikin Lörtsyn sinne työntämän tölkin takaisin kumeasti yskähtäen.
"Siinä!" Lörtsy huudahti ja poimi keltavihreän aarteensa maasta teatraalisesti kolmannella lonkerollaan. Hän tiesi kuinka paljon Kirppu häpesi häntä, joten se oli hyvä tapa saada tältä huomiota. Hyvällä tuurilla Lörtsy saisi kiristettyä Kirpunkin karkit itselleen.
Talon ulkopuolella oli pieni lammikko. Lörtsy ja Kirppu pysähtyivät katselemaan siinä uiskentelevaa organismia. Se muistutti kalaa, jolla oli häntä. Ei kuitenkaan sellainen häntä kuin vaikkapa sammakon poikasella tai hiirellä, vaan enemmänkin sellainen häntä kuin ponilla. Pitkä, karvainen ja takkuinen. Lammikon laineissa häntä näytti kuitenkin aivan merenneidon hiuksilta. Kirppu oli näkevinään hännässä jopa jonkinlaista kimallusta. Lörtsyn mielessä kimalsivat ainostaan kirpeät sitruunatikkarit. Hän oli jo täysin vakuuttunut, että saisi Kirpunkin tikkarin huijattua tavalla tai toisella itselleen.
Lammikon otus pysähtyi paikoilleen. Se tuntui tuijottavan takaisin suurilla mulkosilmillään. Ne olivat sameat, eikä niissä näyttänyt olevan juurikaan mitään sieluun viittaavaa kipinää mutta silti olio saattoi nähdä heidät. Se aukoi suutaan ja heilutti poninhäntäänsä. "Äh, mennään ostamaan tikkareita." Lörsty kyllästyi tuijottamaan oliota ja kääntyi mennäkseen. Muutaman askeleen jälkeen tämä tajusi, ettei Kirppu seurannutkaan häntä. Kääntyessään katsomaan mihin tämä oli jäänyt, hän ehti parahiksi näkemään Kirpun punatäpläiset houhunlahkeet ja ikivanhat pursikengät, jotka hävisivät viimeisenä pieneen lammikkoon. Niiden ympärille oli kietoutunut nippu ponin häntäjouhilta näyttäviä kiemuroita.
Lörtsy tuijotti lammikkoa, joka näytti aivan liian pieneltä imaistakseen sisäänsä Kirpun kokoisen olennon. Kirppuhan oli täysikasvuinen, tai lähes täysikasvuinen, aikuisen ihmisen kokoinen. Lörtsy vilkuili ympärilleen. Mustaan kaapuun sonnustautunut aave leijui sisään taloon, josta he hetki sitten olivat tulleet mutta muuten kaikkialla oli hiljaista. Alkoi sataa. Puolilimaista, haisevaa sadetta tippui taivaalta. Pisarat roiskahtivat lammikon pintaan. Lörtsy ei vieläkään liikkunut. Uskaltaisiko hän mennä lammikon reunalle katsomaan? Mitä jos hänetkin vetäistäisiin lammikon uumeniin, eikä hän saisi sitruunatikkariaan? Kirpun tölkki oli tippunut maahan. Lörtsy venytti velttoa lonkeroaan kohti tölkkiä ja nappasi sen. Tällä hän saisi itselleen kaksi tikkaria, hän ajatteli tyytyväisenä ja imaisi molemmat tölkit läpinäkyvän vatsakelmunsa suojaan. Sitten hän kääntyi ja suuntasi kulkunsa kohti yksisilmäisen mummon kioskia tuntien suussaan erittyvän kuolan ajatellessaan kirpeitä sitruunatikkareita.
"Älä nyt hyvä otus työnnä sitä karvaista lonkeroasi siihen automaattiin!" Kirppu karjaisi ylikimeällä kiljaisulla. Se sai Lörtsyn vetäisemään velton lonkeronsa takaisin mutta myös kaikki muut automaatin lähistöllä pyörivät elolliset kääntämään päätään heidän suuntaansa. Kirppu tajusi äänekkyytensä ja laski päätään nolona. Lörtsy tokeni tästä kuitenkin nopeasti ja alkoi kehittää uusia keinoja saadakseen pullonpalautusautomaattiin juuttuneen tölkin takaisin itselleen. "Minun karkkirahani ovat kiinni tuossa samperin tölkissä ja jos en saa siitä valuuttaa, en saa kirpeää sitruunatikkaria kioskin tädiltä. Tässä painavat nyt kuule vähän suuremmat asiat, kuin se, että häpeät minun kolmatta lonkeroani."
Lörtsy loi tietävän katseen sisareensa ja tönäisi sitten automaattia niin rajusti, että se heilahti uhkaavasti. Kolahtaessaan takaisin paikoilleen, räminä sai jälleen aikaan ei toivottua mielenkiintoa kaksikkoa kohtaan mutta automaatin lopetettua puolelta toiselle tapahtuvan heilahtelunsa, se antoi kuin antoikin Lörtsyn sinne työntämän tölkin takaisin kumeasti yskähtäen.
"Siinä!" Lörtsy huudahti ja poimi keltavihreän aarteensa maasta teatraalisesti kolmannella lonkerollaan. Hän tiesi kuinka paljon Kirppu häpesi häntä, joten se oli hyvä tapa saada tältä huomiota. Hyvällä tuurilla Lörtsy saisi kiristettyä Kirpunkin karkit itselleen.
Talon ulkopuolella oli pieni lammikko. Lörtsy ja Kirppu pysähtyivät katselemaan siinä uiskentelevaa organismia. Se muistutti kalaa, jolla oli häntä. Ei kuitenkaan sellainen häntä kuin vaikkapa sammakon poikasella tai hiirellä, vaan enemmänkin sellainen häntä kuin ponilla. Pitkä, karvainen ja takkuinen. Lammikon laineissa häntä näytti kuitenkin aivan merenneidon hiuksilta. Kirppu oli näkevinään hännässä jopa jonkinlaista kimallusta. Lörtsyn mielessä kimalsivat ainostaan kirpeät sitruunatikkarit. Hän oli jo täysin vakuuttunut, että saisi Kirpunkin tikkarin huijattua tavalla tai toisella itselleen.
Lammikon otus pysähtyi paikoilleen. Se tuntui tuijottavan takaisin suurilla mulkosilmillään. Ne olivat sameat, eikä niissä näyttänyt olevan juurikaan mitään sieluun viittaavaa kipinää mutta silti olio saattoi nähdä heidät. Se aukoi suutaan ja heilutti poninhäntäänsä. "Äh, mennään ostamaan tikkareita." Lörsty kyllästyi tuijottamaan oliota ja kääntyi mennäkseen. Muutaman askeleen jälkeen tämä tajusi, ettei Kirppu seurannutkaan häntä. Kääntyessään katsomaan mihin tämä oli jäänyt, hän ehti parahiksi näkemään Kirpun punatäpläiset houhunlahkeet ja ikivanhat pursikengät, jotka hävisivät viimeisenä pieneen lammikkoon. Niiden ympärille oli kietoutunut nippu ponin häntäjouhilta näyttäviä kiemuroita.
Lörtsy tuijotti lammikkoa, joka näytti aivan liian pieneltä imaistakseen sisäänsä Kirpun kokoisen olennon. Kirppuhan oli täysikasvuinen, tai lähes täysikasvuinen, aikuisen ihmisen kokoinen. Lörtsy vilkuili ympärilleen. Mustaan kaapuun sonnustautunut aave leijui sisään taloon, josta he hetki sitten olivat tulleet mutta muuten kaikkialla oli hiljaista. Alkoi sataa. Puolilimaista, haisevaa sadetta tippui taivaalta. Pisarat roiskahtivat lammikon pintaan. Lörtsy ei vieläkään liikkunut. Uskaltaisiko hän mennä lammikon reunalle katsomaan? Mitä jos hänetkin vetäistäisiin lammikon uumeniin, eikä hän saisi sitruunatikkariaan? Kirpun tölkki oli tippunut maahan. Lörtsy venytti velttoa lonkeroaan kohti tölkkiä ja nappasi sen. Tällä hän saisi itselleen kaksi tikkaria, hän ajatteli tyytyväisenä ja imaisi molemmat tölkit läpinäkyvän vatsakelmunsa suojaan. Sitten hän kääntyi ja suuntasi kulkunsa kohti yksisilmäisen mummon kioskia tuntien suussaan erittyvän kuolan ajatellessaan kirpeitä sitruunatikkareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti