Onko tavaroilla sielu?

Onko kellää tai millään sielua? Joskus aikanaanhan joku tiedemies teki tutkimuksen, hyvin luotettavan sellaisen, että ihmisen sielu painaa n.21 grammaa. Eli joku oli kuolemassa, se laitettiin vaa´alle ja kuolinhetkellä vaaka keveni tuon verran. Sielu irtosi siis. Aika äkkiä se sielu jättää ihmisen! Viimesen henkäyksen mukana poistuu. No, toisaalta mitäpä sitä jäädä mätänevään ruumiiseen hengailemaan pitemmäksi aikaa kun on tarvis.

No, mutta onko tavaroilla sielu? Kysyin tätä just miu asuinkumppanilta ja se vastas hetken hiljaisuuden jälkeen, että "No ei niillä kyllä taida olla." Ei kuulema edes sellasta demonisielua. Höh. Ku mite miusta tuntuu, että kyllä osalla miu tavaroista on jonkinlainen persoona?

Otetaan ensiesimerkkinä Bärtil ja kaverit:

Tuo pieni siili tuola Bärtilin päänpäällä on Esa. Sitte tuo ruskee möhkö on Vesa. Miu ystävä, joka ei vastaa ikinä puhelimeen, teki sen miule koulun savityötunnilla. Hih. Ja sitte on Fantom. Näillä kaikilla on oma sielunmaailma. Bärtilillä nyt on tietty sellanen lievän kieroutuneen humoristinen. Siltä voi oottaa iha mitä tahansa. Se on myös ekojen tavaroitten joukossa, jonka pelastan, jos tää mei kaksio syttyy tuleen. No, Esa on kulkenu miu matkassa varmaa ainaki 12 vuotta ja Vesa kymmenen. Fantom liitty jengii nyt syksyllä. Rakas siskoni toi sen Saksasta. Sillä on takapuolessa sellanen nappi, jota painamalla sen silmät alkaa vilkkua :D Iha huippua. Toine joutu ekat hetkensä viettämää miu rakkaitten siskonpygmien raadeltavana, joten se oli alkuu vähä järkyttyneen oloinen. Nyt se on kuitenki päästäny oman hehkeän persoonansa valloilleen! Se on just noi häiriintyny,ku tuo kuva antaa ymmärtää! 

No, sit se miks mie aloin tätä sieluasiaa alunperin miettimää, on miu entine auto. Siittiö tai muna tuttavallisemmin. Se siis tosiaa lähti maailmalle nyt marraskuussa. Iskä tuli tuomaa miu uuden mopon tänne ja vei siittiön mennessään Lepraan. Piti perhana lähtee Leprasta asti ostamaa auto, ku täälä ei saanu autokaupassa palvelua! Leprassa oli mukava mies, joka näki miut potentiaalisena autonostajan ja siinähä myö sitte tehtii kaupat. Aion mennä sinne myös huollattamaa miu uuden auton, kun aika on. Sen nimi on muuten Galigula. Se on toisaalta vielä vähä sellanen sieluton/persoonaton auto.  Se on vähä niinku sellanen hyvin koulutettu kilpahevonen. Tekee kaiken mitä siltä pyytää, ei ryppyile tai pysähtele mutta ei omaa myöskään sitä hienoista pilkettä silmäkulmassa. (Tai autosta puhuttaessa ehkä etuvaloissa?) Mutta siittiö, se oli jotain! Se oli (tai on se toivottavasti vieläki!) sellanen pieni ja urhee mopedi. En ikinä unoha, ku iskä lähti sen kanssa ajelee kohti etelää ja tuli vielä käymään miu kanssa tuossa tallilla moikkaamassa miu silloista ratsua. Ajettii peräkanaa ja kattelin taustapeilistä, ku siittiö taittoi vanhaa Kemin tietä pikku renkaillaan. Se näytti niin urheelta, niin valmiilta lähtemään maailman myrskyihin, että meinasin tirauttaa pari lähdön kyyneltä. Se oli vähä niinku joku pikku koululainen, joka lähtee ekaa kertaa kohti suurta maailmaa. Reppu selässä ja valmiina kaikkeen mitä tuleman pitää. Sen etulamput loisti niin kirkkaasti, ihan ku kertoakseen, että sillä oli hyvä olla miu luona sen elämän ekat vuodet ja nyt on sen aika lähtee ilahduttamaan jotakuta toista auton omistajaa. Se selvis kyllä hommastaan hyvi. Tehtii pitkiäki reissuja, iha Hesaanki asti. Voi, miula on vähä ikävä miu pikku siittiötä. Eli vastaus miu alkuperäseen kysymykseen, ni kyllä, kyllä asioilla on sielu!