R&ES group seuramatkalla Suomen Turus

En tiiä mikä tuo neliö tuossa on. Se ilmesty siihen, eikä edes miu atk-orientoitunu puoliso saanu sitä siitä pois. Oonko muute koskaa sanonu, että vihaan tietokoneita, tietotekniikkaa, ylipäätään tekniikkaa ja älylaitteita? No nyt sanon. Saatana. Noni, asiaan. 

Kyllä, kuulkaa näin se o nähtävä. Korona kurittaa maailmaa ja vaikka reippaimmat matkailijat lähteeki Kreikkaan ja Latviaan, ei Rohkeat ja Estottomat (entinen rumat ja epäsosiaaliset)group ota moisia riskejä. Sitäpaitsi kotimaan matkailuhan on nyt tosi in. Mitä nyt Turussa oli sitä koronaa havaittu mutta on sitä täällä tuppukylässäki että ihan sama. Maskit kassiin ja menoks!

Tässä eka perustietoja tästä retkestä:

Matkaajat: 

Matkustaja 1:

yövuoroista just kotiutunu väsyny hoitaja, jolla unta takana pari tuntia. Ei vastuualueita noi muute mutta täysin vahdittava.

Matkustaja 2:

Perheenäiti, kolme huollettavaa. Täyttäny jääkaapin lähtiessä, pitää puhelinta käsillä mahdollisten hätätapausten varalle. (Ja niitähän tuli!) Täysjärkinen ja vastuuntuntoinen. 

Matkaeväät:

Matkustusväline:

Pösö, ei perhemalli mutta riitti R&ES-groupille vallan mainiosti.

Ei muuta ku navigaattorin neula kohti Turkua ja matka alkoi! Eka pysähdyspaikka oli jossai metsän keskellä, Muurlan outlet. Jo pelkästään sana outlet saa ajatukset laukkaamaan johonki ihania  supertarjouksia pursuavaan myymälään ja kyllä tuo vähä sellanen oliki. Siellä oli mm hienoja Muumi-kynttilöitä, joita hypistelin innoissani. Tulin kuitenki siihe tulokseen, että koristekynttilät on kyllä iha viho viimesiä. Tavallaan käyttöesine, jota ei sit voi kuitenkaa käyttää. Pitäkööt kynttilänsä, mie ostan tänä vuonna miu Muumiharrastajaystäville vaikka suklaata joululahjaks..

No siinä kahvit sitte, hyvää itseleivottua tavaraa oli, joo. Mitä nyt joku kokkikoulun käyny kokeilunhaluinen kesätyttö oli työntäny kroisantin väliin brie-juustoa, hilloa ja.. PAPRIKAA? Mitäh?

Kuva tilanteesta, jossa paprika amputoidaan kroisantin välistä. Kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti tilanteen vakavuudesta huolimatta.

Hotelli Centro löytyi helposti ja vaikka vähä pitiki miettiä että saiko sen sisäpihalle oikeesti ajaa muulla ku lasten leikkiautolla, niin kyllä sieltä parkkipaikka löytyi. Tässä kohtaa varoituksen sana, jos pelkään superahtaita parkkitiloja tai omistat yhtään pikkupösöä isomman auton, niin suosittelen saapumaan junalla tähän hotelliin.. 

Ei muuta ku menoks!

Meinattii mennä Turun linnaan mutta koska sinne ois pitäny kävellä jotai 4km ja oli kuuma päivä, hyydyttii ihan kesken kaiken. Onneks Apteekkimuseo sattu mukavasti kohdalle enne ekaa mielenkiintosta terassia, niin saatiin pakolliset kulttuurit suoritettua. Tiskin takana istuva, ei ihan niin kovin innokas asikaspalveluhenkilö anto meille kosketusnäyttökynät ja sano, että sinne vaan. Ei mitää turhia opastuksia talosta tai sen historiasta, kyllä ne siellä lukee! 

No, apteekkimuseo osoittautui itseasiassa ihan mielenkiintoseks pikku mestaks!

Varsinki tää apteekkarin muumioitunu muksu, joka tuijottaa ikkunasta ja odottaa prinssiä saapuvaksi. Tässä oli jotai creepyä..

No siitä sitte asiaan:

Aurinko paisto ja oli tosi lepposaa. Perheenäidin kaa matkatessa yleensä on. Meillä menee nii mukavasti yksiin kaikki tärkeimmät asiat, eli kuinka paljon kulttuuria tarttee yhelle reissulle, koska syödään ja koska juodaan :D Ainoot huolenaiheet tälle päivälle olivat, että tuleeko Sakke naamalle tai tonikki hanasta. Molemmat huolenaiheet oli turhia, sillä Sakke pysyi koko matkan ruodussa:

...ja tonikki oli kyllä ihan aitoa:

(Tarkkasilmäsimmät näkee ekalla vilkasulla, että kuvassa ei ole enää gin´n tonic vaan Hugo mutta teille ei niin alkoholisoituneille tää menee varmaa iha läpi..)

Tässä vielä yhen baarin seinästä napattu Turkulainen elämänviisaus:

Palailtiin siinä sitte hotlalle ja innokas respantäti mallia "respas eka, respas vika" vastaanotti meidät takas kyliltä. Aamulla sama tätikkä toivotti hyvät huomenet.. heräs epäilys, että käykö se kotona nukkumassa ollenkaa? Näkikö kukaan sitä samaa tätiä? Oliko se joku tän hotlan haamu?

Noh, herätys tapahtu kilkattavaan aifounin perusääneen siinä vähä seiskan jälkee. Kotoa kyseltiin mitä lapsi laittaa kouluun päälle ja pitääkö sille pakata kurahousut matkaan. Perheenäiti selvitti asiaa kotopuoleen samalla ku mie koitin saaha keskivaikeasta järkytyksestä toipuvaa hermostoani rauhoittumaan todistelemalla, että johan tässä oli aikakin herätä.

Aamupalaa ja sitte kohti tän reissun päätavoitetta, eli Seilin saarta. Ei varattu mitää paikkoja etukäteen, tietenkää, ja matkalla mietittii, että mitä jos sinne paattiin ei tuu tarpeeks matkustajia, että jos se ei vaikka seilaa ollenkaa? Ku saavuttii oikeen kulkupelin eteen ja asetuttiin jonoon n.4:n ihmisen taakse, havaittiin jättimäinen turistibussi, joka peruutteli siinä vieressä. Samalla hetkellä heräs huoli toiseen suuntaan, että mitä jos eläkeläiset vieki koko tän botskin 90 ja jotai paikkasen kapasiteetin?! Onneks ei, vaan mukava mies myi skidille liput sillä aikaa ku mie varasin meille kansipaikat. Joku setämies kävi himoitsemassa skidiä varten pitämääni paikkaa mutta sanoin ystävällisesti, että sori, tää paraatipaikka seat is taken. 

n.puoltoista tuntia, hitoksee monta toinen toistaan hienompaa saaristolinnaa, pikkusaarta, Suomen joutsenta, aallokkoa ja kalastaja-alusta myöhemmin saavuttiin kohteeseen:

Tää on siis se meiän vene, jonka nimee en nyt just muista..

Seili, tulee ruotsinkielisestä muinaissanasta joka ei tarkoita suinkaan sielua, vaan hyljettä. Eli hylkeiden saari. Myös käsite "olla seilissä" tulee tältä saarelta, koska siellä oli aika viriiliä viinanpolttelua aikanaan :D

                                                

En tiiä mitä teille tulee mieleen tosta saaresta mutta miuta henk.koht.kiinnosti eniten sinne roudatut Lepraa sairastaneet hahmot, jotka ei päässy koskaan sieltä pois. Leprahan ei o sinällään hävinny maailmasta mihinkään mutta koska se on bakteerin aiheuttama sairaus, sitä voidaan tänä päivänä hoitaa tehokkaasti antibiooteilla. Suurin osa nykyihmisistä on sitäpaitsi immuuneja sille. Ja ei, tauti itsessään ei aiheuta raajojen tippumista mutta koska keho taistelee bakteeria vastaan, tulee siinä sivussa sitte kudostuhoa, joka voi lopulta johtaa siihen, että vaikka sormi irtoo. Tauti eteni hitaasti mutta 1500-luvulla se johti kuitenki

varmaan kuolemaan. 

Taru kertoo, että lepraan sairastuneet lähetettiin saarelle mukanaan pelkästään kasa lautoja, joista pysty sitte rakentaa oman arkkunsa. Tästä ei ole mitään todisteita mutta meiän oppaan mukaan saari oli tuolloin kyllä melko puuton, että omien arkkulautojen roudaaminen mantereelta ois voinu olla iha järkeväki ratkasu. 

Leprasta tai siihen kuolleista ei tuolla kauniilla saarelle o enää mitää muuta muistoa ku tämä puinen risti muistolaattoineen:

                                      

                                 

Ja kirkko, jossa oli erillinen eristetty osa Lepralaisille:

..ja tietty alttarimaalauksissa hymyilevä leijona..

Se, mistä Seilin saari myös muistetaan, on ihan 1960-luvulle asti toimineesta "hullujenhuoneesta". Eli tänne lähetettiin sellasia yksilöitä, jotka ei jostain syystä soveltunu aikanaan herraa pelkäävän, normaaliin kansan joukkoon, vaan heidät piti saada eristyksiin. Ihan hieno kämppä niillä "hulluilla" oli:

Seilin parantola ei ollu ilmeisesti mikään pahamaineinen mesta, vaan lähinnä sellanen säilytyspaikka. Täällä ei kai tehty mitää pahoja ihmiskokeita, eikä ylipäätään yritetty kauheesti parantaa ketään, pidettiin vaan hullut ja hysteeriset, sekä kevytkenkäiset naiset poissa herraskansan silmistä :D

Kaunis paikka, ehdottomasti käymisen arvonen! Kovin monet sinne saarelle syystä tai toisesta joutuneet eivät sieltä koskaan palanneet takaisin mutta Skidi tässä oottaa paattia saapuvaksi ja omakin askel käy  kevyenä kohti satamaa ja Turun kaupungin vilskettä :)

Seuraavana aamuna pakattiin pösö ja karistettiin Turun pölyt kintuista. Suunnattiin kotimatkalla Mathildedalin ruukkikylään. Oli kyllä just sellanen mesta, jossa kauhuelokuvia kuvataan. On kesä, aurinkoista, kylän raitilla tulee joku amissi vastaan ja tarjoaa illallista. Sitte perhe menee sinne pimeän laskeuduttua ja miettii missäköhän se meidän Musti-koira on, kun ei o näkyny. Takassa kierii jättimäinen, Musti-koiran mallinen lihavarras ja perheen tyttö tuijottaa maanisella katseella..

No, sitä fiilistä lukuunottamatta Mathildedal on pistäytymisen arvoinen pikku yhteisö. On alpakkakauppaa, kirppistä, taidekauppaa ja ekologisia tiskiharjoja myyvä puoti. Kauniina kesäpäivänä terassilla Happy Joe-varjojen katveessa istuu ihana polttariporukka(?) kukkaseppeleet päässä ja verkahattuinen amissi seuraa tilannetta sivummalta..

Sieltä löytyy ihania kahviloita, suklaapuoti ja salainen puutarha, jossa tee maistuu kitkerältä jäätyään pannuun liian pitkäksi aikaa. 

Tässä vielä näkymää tuppukyläläisestä auringonlaskusta. Että kyllä vaan täällä meillä Suomessakin on kaikkee näkemisen ja kokemisen arvosta :)

 

Paluu tulevaisuudesta viimeinen osa

 Tähän alkuun kirjoittajan huomiot. Osa 1. Kiitos rakkaat lukijat, eli kaikki te n.5kpl, jotka olette tätä päivittäin käyneet lukemassa. Työ estää täyspäiväisenä kirjailijana toimimisen vielä tällä hetkellä, joten tekstiä tulee vaihtelevasti. Rakas puolisoni vihjaili, että kannattais kuulema tehä joku etukäteiskässäri aiheesta, niin ois helpompi sitte kirjottaa koko tarina. Sehä o vähä sama ku lukis ohjeet, eli ei onnistu miulta. Oon siis tuottanu Mintun tarinaa minkä oon muilta kiireiltäni ehtiny, joten jos et ole kyllästynyt matkan varrella, niin ISO KIITOS siitä! Erityiskiitos terapeutille, siulehan mie tätä oikeestaan teen :D

Osa2. Siinähän ne tärkeimmät tuliki. Enskerralla sitte jälleen jotai jänniä sattumuksia yhen kiukuttelevan alkion arjesta. Sitä ennen haluutte varmaan tietää mitä Mintulle kävi.. Jos helvetti sentää luet tätä blogia nyt ekaa kertaa tai et muuten vaa o ollu linjoilla iha hetkee, niin skippaa tää stoori nyt ihan kokonaan. Ei tässä ollu mitää järkee. Te muut, tässä teille tarinan loppu. Vai onko se sittenkään loppu.. 

                                                - - - - - - 

"Kaksikymmentä kaksi vuotias nuori nainen, ohikulkija löytänyt metsän reunasta makaamasta, ei tietoa kuinka kauan on siellä ollut. Mahdollisesti päihteiden käyttöä, ei ulkoisia vamman merkkejä, GCS kolmetoista, örisee, availee silmiään.." Minttu kuuli jonkun puhuvan aivan korvansa juuressa mutta ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Häntä väsytti mutta nukkuminen ei tällä tärisevällä sängyllä tuntunut hyvältä. Seuraavassa hetkessä hän tunsi, kuinka hänet kiskaistiin sivuun. Minttu kuvitteli ensin tippuvansa syvän jyrkänteen reunalta mutta havahtui samalla hetkellä ja avasi silmänsä. Hän näki edessään nimikyltin, jossa oli hymyilevän keski-ikäisen naisen kuva ja teksti sairaanhoitaja Merja Virtanen. Sairaanhoitaja?

Minttu nousi ylös niin äkkiä, että häntä alkoi pyörryttää. Huone keinui silmissä kuin meri ruotsinlaivan hytin ikkunassa. Hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä välittämättä ystävällisestä äänestä, joka puhui hänelle. Joku kosketti, sitten tuotiin lämmin peitto, johon Minttu halusi kääriytyä ja vain nukkua. 

Kellotaulu, iso kellotaulu, jonka viisarit näyttivät puoli neljää iltapäivällä. Minttu avasi silmänsä ja hieroi kasvojaan. Kellon lisäksi hän näki vihreän verhon ja kaksi hoitajaa, jotka puhuivat vieressään seisovalle mummolle hiljaisella äänellä. Toinen huomasi hänet ja käveli sängyn vierelle. "Huomenta Minttu, mikä vointi?" Minttu tuijotti hoitajaa ja vastasi: "Ihan hyvä. Kai. Kurkku tuntuu kuivalta." "Tässä, ota vähän mehua." Hoitaja ojensi muovisen mukin, josta törötti musta pilli. Minttu otti sen huuliensa väliin ja joi. Hän ei muistanut että laimea marjamehu olisi ikinä maistunut niin hyvältä. "Tiedätkö sinä missä sinä olet?" Hoitaja kysyi kärsivällisesti ja nosti mukin pöydälle. "En." Minttu vastasi totuudenmukaisesti. Hän oli edelleen liian väsynyt kunnolliseen jutusteluun. "Olet Haarakosken sairaalassa, ensiavussa. Sinut löydettiin metsästä makaamasta. Olivatkohan eiliset juhlat menneet vähän pitkäksi, mitä luulet? Muistatko mitään viimeisestä vuorokaudesta?" Hoitaja piteli käsissään pientä lehtiötä ja punaista sairaalan mainoskynää. Minttu katseli tämän pieniä käsiä ja siistiä työasua pyöritellessään päätään. "Sinun vanhempasi ovat tulossa hakemaa sinua." Tämä jatkoi samalla monotonisella ammattiäänellään. "Hyvä." Minttu sai sanotuksi ja vaipui takaisin pehmeän tyynyn syövereihin.

"Me olimme niin huolissamme!" Minttu kuunteli äitinsä puhetta puolella korvalla ja äänähti välillä näyttääkseen että oli hereillä vaikka ajatus laukkasikin toisaalla. "Kerro minulle Brita-mummosta." Minttu tokaisi keskeyttäen äitinsä puhetulvan joka käsitteli huumeiden vaaroja. "Mitä?" Tämä äännähti ja kääntyi katsomaan Minttua etupenkiltä. 

"Miksei isä koskaan puhunut hänestä?" Minttu jatkoi mietteliäänä ja näki äitinsä ilmeen muuttuvan. "Brita.. hän oli erikoinen persoona." Äiti sanoi välttelevästi ja kiinnitti huomionsa edessäpäin näkyvään huoltoasemaan. "Tuolta saa hyvää kauraleipää,pitäisikö pysähtyä?" 

"Millä tavalla erikoinen? Ja mihin hänet on haudattu,miksi emme koskaan vieneet kukkia tai kynttilöitä sinne jouluna?" Minttu intti nojautuen hieman eteenpäi.

"Haudattu.." Emme ole käyneet tai puhuneet Britasta,koska häntä ei ole haudattu varsinaisesti mihinkään koska hän..katosi." Mintun äiti totesi viimeisen lauseen hiljaa, aivan kuin siitä ei saisi puhua ääneen. Isäsi kieltäytyi puhumasta aiheesta, enkä minä oikeastaan tiedä muuta. Isäsi oli nuori mies,parikymppinen katoamisen aikaan. Huhutaan, että Brita teki itsemurhan mutta siitä ei ole varmuutta, koska häntä ei koskaan löydetty. Britan muistolle on tietääkseni pystytetty pieni laatta Rastasniemen hautausmaan kallion muistolehtoon.

"Ajetaan sitä kautta." Minttu totesi, eikä hänen äitinsä väittänyt vastaan.

Hautausmaa oli kaunis, isojen kuusien varjostama paikka, jonka ympäri kiersi ruosteinen rauta-aita. Minttu nousi autosta jo ennekuin se ehti kunnolla pysähtyä ja sanoi äidilleen haluavansa mennä yksin. Muistolehto oli ison kallion seinämä, johon oli kiinnitetty erikokoisia muistolaattoja. Ne eivät olleet minkäänlaisessa järjestyksessä, eikä missään näkynyt listaa nimistä. Tämä olisi toivoton tehtävä, Minttu mietti mielessään. Hän silmäili laattoja sieltä täältä mutta Britan nimi ei osunut kohdalle. Hän oli juuri luovuttamassa kun toisen rivin alareunassa hänen katseensa kiinnittyi tuttuun symboliin, merkkiin,jonka hän oli nähnyt Britan antaman kirjeen yläreunassa. 

"Brita" laatassa luki. Ei sukunimeä, ei syntymä- tai kuolinvuotta. Tämän arvoituksen hän selvittäisi, aivan varmasti. Hän aloittaisi soittamalla isälleen ja tekisi sen jo tänä iltana.

Tässä,rakkaat lukijani teille vielä yks biisi. Saatan vähä samaistua tähän 🙂 enskerralla uudet stoorit!

https://www.youtube.com/watch?v=lBmFwsgz944

Paluu tulevaisuudesta osa 11

 He kävelivät peräkanaa pitkin hiljaista kylätietä. Minttu katseli ympärilleen tuttuja rakennuksia vilkuillen. Tuossa korttelissa oli kenkäkauppa, johon äiti oli aina raahannut hänet lapsena. Hän muisti kaupan myyjän paksusankaiset silmälasit ja pahanhajuisen hengityksen, kun tämä oli kumartunut kokeilemaan, olivatko ne rumat samettikengät sopivat hänen pieneen jalkaansa. Kaupan ikkunat olivat rikki, eikä oven yläpuolella olevasta kyltistä saanut selvää. Ehkä se ei ollutkaan kenkäkauppa. 

Kenkäkaupan vieressä oli supermarket, jonka valikoimista sai sushia. Minttu ei oikeastaan edes pitänyt  raa´asta kalasta mutta koska kaikki muut söivät sitä, oli hänenkin tietysti näyteltävä pitävänsä siitä. Market näytti melko samalta kuin hänen todellisuudessaan, ainoastaan sen seinissä olevat mainostekstit oli kirjoitettu hieman eri fontilla. Vastapäätä oli eläinlääkäriasema, tosin tässä paikassa se näytti olevan jonkinlainen baari tai pubi. Sisällä oli pimeää mutta toisaalta nyt olikin melkein keskiyö. Samassa Minttu tajusi, että oli outoa, että täällä tuli pimeää keskellä kesää. 

"Ei, ei täällä ole aina ollut pimeää kesäöisin." Sade sanoi ennenkuin Minttu ehti kysyä. Tämä yllätti hänet joten Sade jatkoi: "Eikä täällä ole aina ollut näin räjähtänyttä. Minunkin lapsuudessani tämä oli eloisa pieni kaupunki." Mattison katsoi sisartaan ja sitten rikottuja ikkunoita ja rähjäisiä liikehuoneistoja mutta ei sanonut mitään. "Tiedätkö, kaikki alkoi siitä, että joku heitti ensimmäisen karkkipaperin maahan ja joku näki sen. Näki, ettei sillä ollut väliä, vaikka roska leijailikin pitkin puison vihreää nurmea. Sitten toinen ihminen heitti roskan, kolmas ihminen laski jätevetensä jokeen, neljäs käytti kiellettyä ainetta aamukahvissaan ja sitä rataa. Kaikki tämä alkoi jo meidän isovanhempiemme aikaan mutta tahti kiihtyi huomattavasti silloin ku me olimme ala-asteikäisiä. Viimeinen isku oli paperitehtaan räjähdys toissakesänä. Se sai aikaan jättimäisen muuttoaallon ja tämän, että saaste laskeutuu iltaisin taivaalle peittäen auringon. Talvisin täällä ei näe metriäkään eteenpäin, varsinkin, kun lunta ei enää sada." Sade sanoi tyynesti. Hän jutteli kauheuksista aivan kuin olisi pohtinut viikonlopun kauppalistaa.

"Miten Britalta saatu kirje auttaa teitä?" Minttu kysyi. Sade huokaisi syvään ja hidasti askeleitaan. "Emme ole edes varmoja auttaako se mutta siinä on meidän paras mahdollisuutemme." Sade pudisteli päätään nyt selvästi surullisen oloisena. "Aiotteko matkustaa menneisyyteen ja muuttaa asioiden kulkua?" Minttu kysyi innoissaan siitä, että oli mahdollisesti keksinyt kuinka kaksoset olivat aikoneet ratkaista asian. Nyt Sade ja Mattison pysähtyivät ja Mattison hihkaisi innoissaan: "Tiedätkö sinä kuinka ajassa pääsee taaksepäin?" Minttu tuijotti tätä hölmistyneenä. "E..en?" Hän kakoi ja näki samalla kuinka innokas ilme suli molempien kasvoilta. "Ai. No etpä tietenkään. Sehän olisi ollut aivan liian helppoa." Mattison puisteli päätään ja lähti kävelemään pitkin askelin katua eteenpäin muiden seuratessa muutaman metrin tämän jäljessä. Minttu ei uskaltanut sanoa enää mitään mutta Sade osoitti hetken päästä metsän reunaa kohti, jossa Isomäen vanhan puukirkon siluetti piirtyi vaaleana vasten tummaa metsänreunaa. "Tuo on Siilaksen ja Annan vihkikirkko." Minttu katsoi kauempana olevaa kirkkoa. Hän oli päässyt ripille tuossa kirkossa. Ainakin kaukaa se näytti aivan samalta kuin hänen todellisuudessaan. 

"Uskomme, että jos menemme kirkolle heidän hääpäivänään ja yritämme saada yhteyden Siilakseen, saamme tämän kirouksen purettua. Tietojemme mukaan Siilas hirttäytyi hääpäivänsä aamuna kirkon kellotapulissa. Anna tuli hulluksi ja hänet suljettiin johonkin laitokseen. Meille kerrottiin lapsena tarinaa, että Siilas kulkee tuon kirkon käytävillä ja levittää ihmisiin tunteettomuutta ja välinpitämättömyyttä. Kaikki on mennyt pikkuhiljaa päin helvettiä ja tilanne on pahenemassa. Tätä tuhoa ei voi korjata mutta ehkä sen voi pysäyttää. Emme ole löytäneet mistään varmaa tietoa koska Siilaksen virallinen hääpäivä oli. Tarina kertoo, että Brita on muuttanut tänne Siilaksen kuoleman jälkeen ja puhunut joskus juovuspäissään kirjeestä. Ilmeisesti Britan ja Siilaksen suhde oli salainen, sillä kukaan ei tunnu tietävän heidän yhteydestään. Kaikki merkit ovat kuitenkin luettavissa ja vaikka tässäkin todellisuudessa on sinunlaisiasi uunoja, jotka eivät niitä ymmärrä, on myös meitä, jotka näemme selvästi mitä nähtävissä on." Sade katsoi vuoroin Minttua vuoroin kirkkoa puhuessaan. 

"Kirkon käytävillä kulkevia haamuja, merkkejä, maailmanloppu.." Minttu naurahti. "Minun todellisuudessani te kaksi olette tietokoneiden maailmassa viihtyviä nörttejä, jotka eivät ikinä värjäisi hiuksiaan, varsinkaan vihreiksi." Hänen hihittelynsä yltyi hekotukseksi. Jännitys alkoi purkautua pulppuavana nauruna ja Minttu piteli hetken päästä vatsaansa taipuen kaksinkerroin. Hän sulki silmänsä ja antoi kyynelten valua naurun lomassa. "Olen aina tiennyt että te olette tylsiä tyyppejä minun todellisuudessani mutta tämä kertoo että teidän elämänne voisi olla aidosti niin paljon jännempää!" 

Aikansa naurettuaan Minttu keräsi itsensä, suoristi selkänsä ja pyyhki kyyneleitään paidan hihaansa. "Sade?" Minttu katsoi ympärilleen, eikä nähnyt ketään. "Mattison?" Hän huhuili kysyvästi ja kääntyi toiseen suutaan. "Sade ja Mattison, tämä ei ole hauskaa!" Hän karjaisi kovempaa ja kuuli ainoastaan oman hätäisen äänensä kaikuvan rikkinäisten talojen seinistä. Minttu jähmettyi paikoilleen. Ne paskiaiset olivat jättäneet hänet yksin keskelle pimeää kylää, pimeää, jossa kuhisi jättimäisiä hämähäkkejä.. "Sade!" Minttu huusi ja tunsi äänensä särkyvän. Kyyneleet polttivat kurkussa ja hän otti muutaman haparoivan askeleen. 

"Minttu." Minttu käännähti kuullessaan jonku kutsuvan häntä matalalla äänellä. Se ei ollut kuitenkaan Mattison, eikä varsinkaan Sade. Minttu otti vielä yhden askeleen äänen suuntaan ja näki nyt edessään piirtyvän pitkän ihmishahmon. Hahmo tuli vielä lähemmäs, jolloin Minttu tunnisti tämän, Jan. Eivätkö Sade ja Mattison juuri hänestä varoitelleet? Hän mietti kauhuissaan mutta ei tiennyt mitä tehdä.

 "Kaksoset ovat varoittaneet sinua minusta, eikö niin?" Jan sanoi rauhallisesti. Nämä ihmiset lukivat näköjään ajatuksia, Minttu tajusi ja otti varovaisen askeleen taaksepäin. Hahmo tuli vieläkin lähemmäs ja ojensi varovasti kätensä. "Tule nyt, en tee sinulle mitään pahaa. Sinun on aika palata takaisin kotiin." Minttu katsoi miestä, tutki tämän silmiä, jotka muisti edelliseltä illalta. Ne olivat tummat ja kiltit. Suu tuntui kaartuvan hymyyn, vaikka mies oli vakavissaan. "Jan, kulkuri veljeni Jan." Minttu sanoi ja tarttui miehen käteen. Tämä hymyili. "Tiedät sen vanhan laulun. Minäkin pidän siitä." Muukalainen naurahti ja lähti johdattamaan Minttua tietä pitkin. Hetken päästä pimeässä erottui punainen auto, sama Ferrari, jonka Minttu oli nähnyt aiemmin päivällä. "Astu kyytiin." Jan avasi hänelle oven ja Minttu istui varovasti pehmeälle nahkapenkille. Jan käynnisti auton ja Minttu unohti kaiken muun. Hän painautui syvälle selkänojaan nojaten ja sulki silmänsä. Hän tunsi kuinka auto kiihdytti, kiihdytti yhä kovempaan vauhtiin. Alkuun hän ei tuntenut viimaa kasvoillaan mutta yht´äkkiä kasvoilla alkoi tuntua kylmä tuuli. Auton tasainen vauhti alkoi tuntua epätasaiselta, tuntui kuin Jan olisi ajanut perunapellolle. Minttu kuuli korvissaan ääniä, ainakin kolme eri ihmistä puhui, eikä yksikään heistä ollut Jan..

Paluu tulevaisuudesta osa 10

 "Näytä sitä kirjettä." Sade ojensi kättään pöydän yli Minttua kohti. Tämän kynnet olivat lyhyeksi pureksitut ja paidan hihassa näkyi punaisia tahroja. Minttu tuijotti niitä hetken ja ojensi sitten kuoren. Mattisonkin istui pöydän äärelle ja laski kolme kupillista höyryävää, imelän hajuista juomaa heidän eteensä. Kukaan ei kuitenkaan koskenut mukeihin, sillä kaikki tuijottivat Sateen käsissä olevaa kirjettä.

"Avaa se." Mattison sanoi hiljaisella äänellä ja kumartui hieman lähemmäs sisartaan. Tunnelma tuntui tiivistyvän. Mintun päässä pyöri miljoona kysymystä mutta hän ei sanonut mitään. Sade käänteli kirjettä hetken ja raotti sen sitten auki. Sisältä putosi keskeltä taiteltu kirjepaperi, jonka molemmin puolin oli tekstiä:

25.6.1971

Rakas Brita

Olipahan reissu, kuka olisi uskonut! En edelleenkään pysty astelemaan Valkeasaaren hiekkarantoja kuvittelematta sitä, mitä silloin tapahtui. Vai tapahtuiko se? Sinä olit siellä ja näit myös kaiken, emmehän me hulluja ole, emmehän?

Eno kysyi asiasta, sanoin että olimme ottaneet huumeita. Hän läksytti minua aiheesta mutta antoi sitten olla. Annetaan mekin asian olla, eikö niin. Oikeastaan kirjoitan sinulle siksi, että olen menossa naimisiin syksyllä, naimisiin Annan kanssa. Älä nyt hermostu rakas Brita, sinä olet ja tulet aina olemaan minun elämäni suuri rakkaus mutta asiat eivät aina mene niinkuin suunnittelee. Älä anna tämän katkeroittaa itseäsi, jatka eteenpäin. Jos joskus tapaamme kadulla, et ehkä tunnista minua enää mutta minä kyllä tunnistan sinut, aina. Jos joku vieraan näköinen mies kerran hymyilee sinulle, voit uskoa, että se olen minä. 

Minä menen nyt. Häävalmisteluja pitää tehdä vielä aika paljon. En lähetä sinulle kutsua mutta ajattelen sinua hääpäivänäni. Se on kuudestoista syyskuuta. Puotilan rovasti vihkii meidät Isomäen vanhassa kirkossa kun kello lyö kaksitoista. Kaikki tämä oli Annan toivetta eikä minussa ole miestä sanomaan hänelle vastaan. 

Pidä huolta itsestäsi ja voi hyvin. Unohda, että koskaan kirjoitin sinulle. Unohda, että koskaan teimme mitään uskomatonta. Unohda minut, niin sinun on parempi. 

Rakkain terveisin Siilas.

Mattison luki kirjeen vielä toistamiseen ja laski sen sitten käsistään. "Arvasin että kaikki tapahtuu siinä madon syömässä kirkossa!" Hän sihahti hampaidensa välistä. "Meillä on vielä pari päivää aikaa, kirje on kirjattu 25. kesäkuuta, eli ylihuomenna." Sade laskeskeli ja sanoi sitten Mintulle: "Kiitos, olit suureksi avuksi. Me pärjäämme tästä omillamme." Hän nousi ja otti jäähtyneen, pahanhajuisen juoman käsiinsä ja joi ison kulauksen. Minttua oksetti pelkkä ajatus, että hän koskisi tuohon litkuun, vaikka vatsa kurnikin jo aika lailla. "Tuota, tämä voi olla tyhmä kysymys mutta miten minä pääsen takaisin kotiin?" Häntä pelotti oikeastaan edes kysyä mutta enemmän Minttua pelotti ajatus siitä, että hän jäisi tähän saasteiden pilaamaan todellisuuteen yhtään pidemmäksi aikaa, kun mitä oli pakko. 

Sade ja Mattison katsoivat jälleen toisiaan miettiliäästi. "Onko liian vaarallista kokeilla samaa konstia, kuin Mintun saamiseksi tänne? Vai pitäisikö meidän odottaa syyskuun kuudettatoista, se olisi varmasti kaikkein turvallisinta?" Sade raapi vihreää tukkaansa ja Mattison kohautti harteitaan. "Annetaan Mintun päättää." He käänsivät kiiluvat silmänsä nyt Minttuun. "Sinulla on kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen ja helpoin on, että odotat Siilaksen ja Annan hääpäivään, eli kuudestoista syyskuuta asti. Silloin portista on helpointa kulkea. Toinen vaihtoehto on odottaa pari päivää, kirjeen kirjaamisen päivään asti. En ole varma onko sillä merkitystä mutta luulisin." Sade luetteli ja Mattison täydensi kolmannen vaihtoehdon: "Tai sitten yritämme saada sinut omaan todellisuuteesi vaikka heti mutta siinä on riskinsä. Emme tiedä mihin paikkaan päädyt, kun lähdet. Voi olla että heräät tällä kertaa vaikka keskeltä valtatietä tai jostain muusta vaarallisesta paikasta. Meidän ei missään nimessä ollut tarkoitus tuoda sinua keskelle metsää tänä aamunakaan" 

Minttu pyöritteli päätään kuin siellä olisi surissut ampiaispesä. Hän ei jäisi tänne enää hetkeksikään. "Ei, minä haluan kotiin, NYT!" Hän miltei kiljaisi. Paniikki alkoi vallata mieltä jälleen kerran. Minttu tunsi käsiensä hikoavan ja samaan aikaan kylmä viima tuntui hivelevän selkää. 

"Selvä. Pitää tehdä hieman laskelmia ja sitten mennään." Sade sanoi rauhallisesti ja viittasi Mattisonin mukaansa. "Odota tässä."

Paluu tulevaisuudesta osa 9

 Minttu pysähtyi vasta päästyään takaisin kadulle. Hän kuuli oman läähättävän hengityksensä hiljaisessa yössä. Kaksosia ei näkynyt. Hän tasasin hengitystään ja katsoi taakseen. Talon ovi oli yhä raollaan mutta muuten kaikki näytti rauhalliselta. Kirje. Hän oli saanut sen! Vanha paperi tuntui hauraalta sormissa.

 "Minttu, Minttu! Tule tänne!" Mattisonin kuiskaava ääni kuului jostain läheltä. Minttu kääntyi ympäri mutta ei nähnyt ketään. "Täällä vasemmalla, alhaalla." Minttu yritti terästää katsettaan äänen suuntaan mutta kaikkialla oli liian pimeää. Hän otti muutaman askeleen ja tunsi jotain tarttuvan niskaansa. Mielikuva jättiläismäisestä hämähäkistä välähti mielessä eikä huuto ollut kaukana. Ääntä ei kuitenkaan tullut ja samalla hetkellä hän kuuli korvansa juuressa Mattisonin äänen: "Kumarru, äkkiä." Nyt Minttu tajusi että Mattison painoi häntä niskasta ja kumartui. Sade oli polvillaan suuren puskan alla jonne Mattison ohjasi häntä ryömien perässä. Juuri kun Minttu oli kysymässä jotain, he kuulivat vaimeaa auton ääntä, joka voimistui nopeasti. Joku kiihdytti autoaan nollasta sataan varsin tehokkaasti jossain lähistöllä. "Jan ajelee täällä päin toisinaan. Näillä kulmilla ei juurikaan ole enää asutusta ja hän tietää, että me olemme yhä täällä. Muistat varmasti sen punaisen ferrarin?" Sade kuiskutteli Mintun korvan juuressa. Hän haisi eukalyptukselta. Minttu yritti muistella haisiko Sade hänen todellisuudessaan samalta? "Odotetaan vielä hetki. Auton äänen kuulee onneksi kauas, eikä hän liiku juuri koskaan jalkaisin, joten tiedämme koska on turvallista jatkaa matkaa." Hän jatkoi kuiskailuaa. 

"Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos Jan näkee meidät?" Minttu kuiskutti takaisin. Pimeässäkin Minttu näki Sateen kohauttavan olkapäitään ja kuuli Mattisonin huokaisevan syvään. "Ei hän sinua puukota sydämeen, jos sitä luulet." Sade sanoi ja hieroi kasvojaan turhautuneen oloisena. "Hän tulee juttelemaan sinulle, hän tunnistaa sinut kyllä. Osa meistä ymmärtää eri aikatasojen olemassaolon ja osa pystyy jopa siirtymään niiden välillä melko vaivattomasti. Jan on yksi heistä. Hänelle kaikki tämä on vain hauskaa leikkiä. Hänellä on rahaa ja joissain todellisuuksissa myös valtaa. Hän sotkee asiat ja poistuu sitten paikalta jättäen jälkeensä milloin särkyneitä sydämiä, milloin paikalleen jämähtäneen poliisitutkinnan, milloin epätietoisuuden. Jos hän näkee sinut, hän viettelee sinut silmänräpäyksessä, emmekä me saa tehtävää onnistumaan." Sade jatkoi vakavana. Minttua alkoi jo hieman huvittaa. Kuvittelivatko nuo höhlät nörtit, etteikö hänellä olisi minkäänlaista itsekontrollia? Ettäkö hän lankeaisi jokaisen lirkuttelijan haaviin tuosta noin vain? Siinä he olivat kyllä väärässä. "Tuota, nyt on kyllä pakko sanoa, että en minä nyt ihan niin helppo saalis ole." Minttu hymähti ja katsoi kaksosia tarkoituksenaan rauhoittaa heitä. "Minä päätän itse kenen matkaan lähden, enkä ole niin vietävissä, mitä te nyt selvästi kuvittelette." Nyt Minttu hymyili jo leveästi ja pyöritteli päätään. Nuo kaksi eivät ymmärtäneet tässäkään todellisuudessa mitään oikeasta elämästä. Siitä miten flirttailtiin ja pidettiin hauskaa ilman sen suurempia sitoumuksia. Mattison palautti hänet kuitenkin nopeasti maan pinnalle sanoen: "Ja silti sinä olet täällä, oudossa todellisuudessa, koska lähdit mukavan miehen matkaan. Miehen, joka on totta tässäkin hetkessä. Sinua vedätettiin, heräsit pusikosta tietämättä kuinka olit sinne joutunut. Jatkanko?" 

Minttu oli vastaamassa jotain nasevaa mutta sanat tökkäsivät kielen päälle. Mattison saattoi olla oikeassa. Parasta olisi vaihtaa puheenaihetta ja äkkiä. "Sain kirjeen. Brita antoi sen minulle, ihan noin vain." Hän nosti käsissään puristamaa kuorta hieman, jotta kaksosetkin näkisivät sen. "Hyvä!" Sade sanoi lyhyesti ja tähyili tielle. "Katsotaan sitä heti kun päästään kotiin. Tulkaa, tie vaikuttaa hiljaiselta." He nousivat ja kävelivät kyyryssä talon vierustaa takapihalle ja loikkivat kaatuneen aidan yli takaisin tielle. Vain teelautasen kokoinen ristilukki seurasi heidän menoaan talon nurkkalaudan alta. Se olisi hetken päästä yrittänyt saada saaliikseen yhden noista, tuon vaaleatukkaisen. Se näytti puhtaalta, ei saastuneelta kuten nuo kaksi muuta. Ristilukki vetäytyi kuitenkin koloonsa odottamaan, että varikset heräisivät aamulla ja lentäisivät sen omenapuun oksistoon kutomaan verkkoon. Se jaksaisi kyllä odottaa. Aikaa oli. 

Paluu tulevaisuudesta osa 8

Minttu istahti sängyn reunalle Britan viereen ja ojensi painavan albumin hänelle. Vanhus piteli sitä käsissään ja sulki silmänsä. "Tässä on niin paljon muistoja. En ole aukaissut tätä vuosiin. En sen jälkeen kun Albin kuoli." Brita nosti katseensa ja yksinäinen kyynel valui pitkin poskea. Minttua alkoi hermostuttaa entistä enemmän. Hän ei ollut kuullut puhuttavan isoisästään yhtään sen enempää kuin Brita-mummostaan, eikä häntä kiinnostanut vanhojen muistelu. Kuinka tuon vanhuksen saisi palaamaan tähän kammottavaan nykyhetkeen ilman, että tämä hermostuisi?

Mintun helpotukseksi Brita ryhdistäytyi nopeasti. "No niin, turha tässä on kaivella ikivanhoja arpia. Tiedän, ettet tullut tänne sen takia." Hän käänsi sokean oloiset silmänsä Minttuun ja kuivasi kyyneleensä. Sitten Brita tarttui rivakasti albumin etukanteen ja käänsi sen auki. Minttu ei edelleenkään ollut varma näkikö Brita jotain, vai muistiko hän vain kaikki valokuvat ulkoa. Hän osoitti ensimmäistä sivua ja sen kuvia. "Nämä otettiin kun minä olin suunnilleen sinun ikäisesi. Näetkö, kuinka luonto oli kukassa keskikesän aikaan. Vesi oli niin kirkasta, että pohja näkyi syvässäkin kohdassa." Hän käänsi sivua vastausta odottamatta ja jatkoi: "Nämä kuvat ovat meidän häistämme seuraavalta kesältä. Minä olin jo raskaana mutta ompelija onnistui tekemään sellaisen puvun, joka peitti vatsan seudun kauniisti. Tuo tuossa on Albin." Brita osoitti vaaleaan morsiuspukuun sonnustautuneen nuoren naisen vieressä seisovaa, huomattavasti vanhempaa miestä. Minttu olisi muutoin veikannut, että se oli Britan isä. Ehkä se oikeasti olikin, ainakin hän halusi uskoa niin. Mennäppä nyt naimisiin tuollaisen vanhan kurpan kanssa!

Brita käänsi jälleen sivua. Nyt aukeamalla näkyi äskeinen morsian kolmen leikki-ikäisen lapsen kanssa. Tässä ovat sinun isäsi ja Mikael sekä naapurin Viljo. Villejä lapsia olivat, toden totta." Brita nyökytteli päätään muistoihinsa vajonneena. Mintun teki mieli huutaa ääneen mutta hän ei uskaltanut hoputtaa. He katselivat vielä kuvia joulusta ja talvisesta hiihtopäivästä. Minttu tunnisti oman isänsä hämärästi viimeisistä kuvista, joissa tämä oli jo lähes aikuinen. Sama katse, sama rento asento, joka isällä oli aina kun tämä jäi nojailemaan oven pieleen tullessaan huoneeseen. Sitte kuvat loppuivat, albumin viimeiset sivut olivat tyhjät. "Nämä sivut oli tarkoitettu ristiäiskuville." Brita sanoi terävästi ja katsoi jälleen Minttua. "Tässä piti olla kuvia Mikaelin ja sinun isäsi Antin, lasten ristiäisistä. Mitä kävikään. Mikael katosi maailman tuuliin ja Antti nai sen huoran, jonka kanssa teki lapsia. Huoran lasten kuvia en tähän kirjaan liimannut. En tosiaan!" Vanhuksen ääni nousi ensin uhkaavaksi ja särkyi sitten aivan kuin tämä olisi alkanut itkeä. Hän kokosi kuitenkin itsensä, suoristi selkänsä ja rykäisi. "Antti olisi voinut valita toisin. Antaa Annukalle anteeksi, tehdä minut onnelliseksi edes kerran mutta ei." 

Minttu mietti tajusiko Brita että hän oli Antin ja tämän "huoravaimon" jälkeläinen. Ainakin tavallaan, ainakin omassa todellisuudessaan. "Mitä minun äitini sitten teki? Miksi vihaat häntä niin paljon?" Minttu lipsautti. Asia oli alkanut kiinnostaa häntä sittenkin. Brita hymähti ja katsoi Minttua. "En minä sinun äidistäsi puhu, hölmö. Minä en edes tiedä kuka äitisi on mutta sen tiedän, että Antti lähti hyvästä liitosta sen huoran matkaan. Vaan eipä kestänyt sekään liitto, ei." Hän sylkäisi maahan sen sanottuaan, aivan kuin karkoittaakseen pahan hengen. "Sinä olet myöhempää tuotosta. Sinä olet pikku Minttu, joka kuoli kolarissa joitain vuosia sitten. Olit tyhmyyksissäsi sellaisessa porukassa, joka ajaa humalassa päin pihakoivua, niin että viereisen talon postilaatikkokin kaatui. Siinä sitä mentiin, mentiin niin, että puskat rytkyivät. Ja kuitenkin, siinä sinä nyt olet, vaatimassa avainta jolla tämä tuho pelastetaan." Brita totesi tyynesti päätään pyöritellen ja käänsi samalla albumin takakannen näkyviin. Sen ja viimeisen sivun välistä putosi pieni, ruskea kirjekuori. 

Minttu katsoi kun kuori leijaili maahan ja kävi sitten nappaamassa sen käsiinsä. Hän istui takaisin Britan viereen ja käänteli kirjettä käsissään. Kuori oli avattu siististi leikkaamalla yläreunasta. Sen etupuolella luki vain "Brita Niemelä". Yläkulmassa oli pieni symboli, se näytti Mintun mielestä hieman partiolaisten logolta. "Onko tämä se kirje, jonka kaksoset tarvitsevat?" Minttu kysyi mutta ei ojentanut sitä vanhukselle. Brita tuijotti eteensä katse entistä lasittuneempana. "On." Hän vastasi lyhyesti ja veti henkeä ja puhalsi ilmaa ulos aivan kuin olisi laskenut harteiltaan suurenkin lastin.

"Kaksoset tietävät mitä tehdä. Vie se heille ja sano, että olen pahoillani. Olen pahoillani kaikesta." Brita alkoi itkeä ensin hiljaa ja sitten kunnolla nyyhkyttäen. "Tiedätkö.." Hän kakoi hiljaisella äänellä kyyneltulvan välissä. "Lapsi, jos minun pitäisi antaa sinulle yksi neuvo, sanoisin, että pitkä vihanpito ja kostonhalu pilaavat paljon muutakin, kuin oman elämäsi. Älä lähde sellaiseen." Hän painoi päänsä käsiinsä ja nyyhki katkonaista itkua. Minttu istui lamaantuneena. Mitä hänen pitäisi tehdä. Lähteä pois vai lohduttaa vanhusta. Hän laski varovasti kätensä tämän olalle ja Brita sävähti. Hän lopetti itkunsa ja katsoi Minttua harmailla silmillään. "Juokse tyhmä lapsi, ei tässä ole aikaa sääliin!" Hän sähähti ja nousi seisomaan kuin korostaakseen tilanteen vakavuutta. Minttu pomppasi jaloilleen ja teki työtä käskettyä. Hän juoksi pitkin pimeää käytävää ja saapui eteiseen. Hän tiedosti saappaissa rahisevan hiekan, homeen hajun, paksun ruskean oven jonka narisevat saranat kertoivat, että hän pääsi takaisin ulos, pimeään kesäyöhön. Hän puristi kirjettä käsissään kuin se olisi pelastusrengas hukkuvalle keskellä mustaa valtamerta.

Paluu tulevaisuudesta osa 7

Minttu otti muutaman askeleen kohti ruskeaa ulko-ovea, joka oli puoliksi raollaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki kaksosten tuijottavan häntä. Heidän vihreät hiuksensa tuntuivat kiiluvan pimeässä, vaikka se oli tietysti vain Mintun mielikuvitusta. Kaikkihan tämä oli.

Hän tarttui tahmaiseen ovenkahvaan ja veti oven auki. Sisällä loisti himmeä valonkajo, joka tuntui tulevan jostain edessä olevasta huoneesta, ehkä keittiöstä. "Huhuu." Minttu tervehti varovasti. Ääni ei kuulostanut omalta, se oli kuin ponneton henkäys, joka juuttui keuhkoihin. Hän kakisti kurkkuaan ja sanoi kovemmalla äänellä: "Brita, oletko kotona? Täällä on..Minttu." Minttu ei ollut varma oliko tuo järkevä tapa avata keskustelua mutta hän ei keksinyt parempaakaan. Lattialla ei ollut mattoja ja jalkojen alla tuntui rahisevaa hiekkaa, kun Minttu otti muutaman varovaisen askeleen peremmälle. Hän toisti Britan nimen vielä kerran ja käveli sitten valonkajoa kohti.

Päästyään keittiöön, Minttu näki pöydän äärellä istuvan kumaran hahmon, joka tuijotti edessään olevaa pientä kippoa. Astia näytti aivan lemmikin juoma-astialta. Tarkemmin katsottunut Minttu tunnisti kipon. Noita jaettiin joskus vuosia sitten erään koiranruoka kampanjan yhteydessä, heilläkin oli ollut tuollainen, kun Jaku-koira oli ollut vielä elossa. Pöydän päädyssä oli pieni öljylamppu, joka valaisi tilaa.

Brita ei nostanut katsettaan kupista mutta liikautti sormeaan tehdäkseen eleen, jonka Minttu tulkitsi kutsuksi käydä peremmälle. Hän seisoi vielä muutaman sekunnin keittiön ovella ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän ei ollut käynyt tässä talossa koskaan aiemmin, vaikka olikin joskus kulkenut tästä ohitse. Olikohan Brita asunut tässä hänenkin todellisuudessaan? Hahmo koukisti sormeaan uudestaan, viittilöi sitten kädellään vastapäiseen tuoliin. Minttu rohkaisi mielensä ja käveli huoneen poikki. Se vaikutti olevan siistimmässä kunnossa kuin eteinen. Lattialla ei ollut hiekkaa ja vieno homeen hajukaan ei tuntunut täällä. 

He istuivat hetken hiljaa, kunnes vanha nainen kohotti katseensa. Hänen vasen silmänsä oli niin turvoksissa, että se oli lähes umpeen muurautunut mutta oikea kiilui hämärässä kuin saaliseläimen katse. Brita tuijotti harmaalla silmällään Minttua vielä hetken ja sanoi sitten: "Sinä tulit. Tiesin että tulisit." Hän kopautti pöytää käppyräisellä sormellaan puhuessaan ja Minttu mietti näkikö vanha nainen hänet vai oliko tämä oikeasti sokea, kuten kaksoset väittivät. "Minun pitäisi saada sinulta jonkinlainen kirje.." Minttu aloitti varovasti. Hän oli päättänyt mennä suoraan asiaan, jotta pääsisi pois tästä painajaisesta. 

"Niin varmasti pitäisi. Niin varmasti." Vanhus nyökytteli ja jatkoi tiivistä tuijotustaan. "Ne kaksoset haluavat saada Siilaksen kirjeen käsiinsä, niin varmasti, niin varmasti, niin varmasti." Hän alkoi hokea ääneen. Minttu yritti nielaista äänettömästi mutta mitä enemmän hän yritti, se äänekkäämmältä se kuulosti hiljaisessa huoneessa. Vanhus ei tuntunut sitä kuitenkaan huomaavan vaan jatkoi: "Sinun isäsi vei kirjeen jo aika päiviä sitten, tiesitkös. Vei ja poltti tuhkaksi. Poltti siinä hienossa leivinuunissa, jossa se huoranpenikka paistoi lauantaisin piirakoita. Siitä tämä kaaos johtuu!" Britan äänensävy nousi lähes kirkumiseksi ja hän nousi seisomaan nojaten käsillään pöytään, jonka peitti pilkullinen vahakangas. Kylmät väreet kulkivat pitkin Mintun selkää, eikä hän osannut sanoa mitään. Hetken huojuvasti seisottuaan Brita istuutui alas ja sanoi rauhallisella äänensävyllä: "Ottaisitko kahvia? Minulla on vielä varastossa sitä Italialaista erikoiskahvia, josta sinä niin kovasti pidät. Laittaisitko pannullisen, minun näköni on heikentynyt entisestään ja moiset pienetkin tehtävät tuntuvat olevan jo ylivoimaisen vaikeita." 

Minttu oli aina inhonnu kahvia mutta ilmeisesti tässä todellisuudessa hän piti siitä. Vanhus oli istahtanut takaisin pöydän ääreen ja tuijotti jälleen keltaista ruokakuppia kuin kristallipalloa, josta voisi nähdä tulevaisuuteen. "Oikeastaan en tullut tänne nyt kahville." Minttu päätti avata keskustelun uudestaan. "Minä tarvitsen sen kirjeen." Hän jatkoi ja katsoi vanhusta. Tämä nosti päätään ja hymyili harvoilla hampaillaan. "Luuletko sinä todella, että minä olisin antanut kirjeen isällesi ja sille huoralle? Luuletko tosiaan, että antaisin heille anteeksi?" Sitten Brita suorastaan räjähti käheään nauruun. Hän heitti käsissään olevan ruokakupin seinään ja nousi ylös tuolista yhä ääneen hekotellen. "Tule tyhmä lapsi." Hän otti tukea tiskipöydästä ja heilautti kättään Mintun suuntaan. He poistuivat keittiöstä kohti pimeää olohuonetta. 

"Se kirje jota nyt haet, on viimeinen avain tähän kaikkeen, eikö niin. Kaksosilla on kaikki muut, vain kirjeen sisältämät numerot puuttuvat. Sinä et ole Minttu, olet joku muu. Olet jostain toisesta paikasta, eikö niin. Onko sinun isäsi kuvioissa? Onko sinun äitisi naimisissa minun poikani kanssa? Asuvatko he yhdessä siinä syntisessä kivitalossa?" Brita puhui yhteen hengenvetoon, eikä Minttu ollut varma pitäisikö hänen vastata. Hänen vanhempansa olivat eronneet, kun hän oli juuri aloittanut koulun ja äiti oli muutamaa vuotta myöhemmin löytänyt itselleen uuden miehen. Jimi oli suuren siivousalan firman toimitusjohtaja, joka oli harvoin kotona mutta ostin rahalla itselleen hyvän omatunnon. He olivat tulleet aina hyvin juttuun, koska Minttu piti tavaroista ja Jimi osti hänelle kaiken mitä rahalla sai, vain äiti ja tämän mielipiteet olivat rajana. Mintun isä asui vuokrakaksiossa kaupungin laidalla ja teki keikkatöitä eri rakennusfirmoille. He eivät olleet isän kanssa huonoissa väleissä mutta ei heillä ollut myöskään mitään yhteistä. Yhteydenpito oli ollut viime vuosina joulukorttien ja pakollisten syntymäpäiväpuheluiden tasolla. 

Brita pysähtyi ja kääntyi niin äkisti, että Minttu oli törmätä tähän. Hän haistoi nenässään vanhan ihmisen, pölyn, eltaantuneen hajuveden ja ryppyrasvan, jota hän muisti toisenkin mummonsa joskus käyttäneen. Hän astui tahtomattaan askeleen taaksepäin. Vanhus heristi sormeaan hänen silmiensä tasolla ja tämän suusta leijui kalman haju. "Se huoranpenikka sai kaiken, minun poikani oli paholaisen vietävissä, heikkoluontoinen nahjus ja tässä on tulos." Brita huitaisi huolettomasti kättään kuin näyttääkseen, että likainen talo oli jollain tavalla hänen poikansa onnettoman avioliiton syy. Tai niin Minttu ainakin asian ymmärsi. Brita jatkoi matkaa ja mutisi jotain, josta Minttu ei saanut selvää. Ulko-ovi jäi taakse kun he kävelivät kapeaa käytävää pitkin. Minttu mietti olisiko hänen pitänyt vain paeta, juosta pois, vaikka kotiin tai takaisin siihen metsään josta hän aamulla heräsi. Jokin sisäinen ääni kuitenkin kertoi hänelle, että tässä olisi vain yksi tie ja se oli tällä hetkellä homeisen talon käytävä jonka päässä, käytävän oikealla puolella, oli pieni makuuhuone.

Brita istahti tilkkutäkillä verhotun sängyn päätyyn ja osoitti tummaa lipastoa. "Avaa tuo ylin laatikko ja ota sieltä keltainen albumi." Minttu joutui hieman tökkimään turvonnutta laatikkoa, ennenkuin se antoi periksi ja aukeni narahtaen. Albumi oli päällimmäisenä muun roinan, vanhojen valokuvien, sanomalehtien ja epämääräisten esitteiden joukossa. Hän otti sen varovasti ja kääntyi kohti vanhusta. "Mitä tässä on?" Hän kysyi ja puristi kansiota rintaansa vasten. Vanhus ei kuitenkaan sanonut mitään, taputti vain sängyn reunaa vieressään. "Istuppa alas niin minä näytän."