Minttu pysähtyi vasta päästyään takaisin kadulle. Hän kuuli oman läähättävän hengityksensä hiljaisessa yössä. Kaksosia ei näkynyt. Hän tasasin hengitystään ja katsoi taakseen. Talon ovi oli yhä raollaan mutta muuten kaikki näytti rauhalliselta. Kirje. Hän oli saanut sen! Vanha paperi tuntui hauraalta sormissa.
"Minttu, Minttu! Tule tänne!" Mattisonin kuiskaava ääni kuului jostain läheltä. Minttu kääntyi ympäri mutta ei nähnyt ketään. "Täällä vasemmalla, alhaalla." Minttu yritti terästää katsettaan äänen suuntaan mutta kaikkialla oli liian pimeää. Hän otti muutaman askeleen ja tunsi jotain tarttuvan niskaansa. Mielikuva jättiläismäisestä hämähäkistä välähti mielessä eikä huuto ollut kaukana. Ääntä ei kuitenkaan tullut ja samalla hetkellä hän kuuli korvansa juuressa Mattisonin äänen: "Kumarru, äkkiä." Nyt Minttu tajusi että Mattison painoi häntä niskasta ja kumartui. Sade oli polvillaan suuren puskan alla jonne Mattison ohjasi häntä ryömien perässä. Juuri kun Minttu oli kysymässä jotain, he kuulivat vaimeaa auton ääntä, joka voimistui nopeasti. Joku kiihdytti autoaan nollasta sataan varsin tehokkaasti jossain lähistöllä. "Jan ajelee täällä päin toisinaan. Näillä kulmilla ei juurikaan ole enää asutusta ja hän tietää, että me olemme yhä täällä. Muistat varmasti sen punaisen ferrarin?" Sade kuiskutteli Mintun korvan juuressa. Hän haisi eukalyptukselta. Minttu yritti muistella haisiko Sade hänen todellisuudessaan samalta? "Odotetaan vielä hetki. Auton äänen kuulee onneksi kauas, eikä hän liiku juuri koskaan jalkaisin, joten tiedämme koska on turvallista jatkaa matkaa." Hän jatkoi kuiskailuaa.
"Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos Jan näkee meidät?" Minttu kuiskutti takaisin. Pimeässäkin Minttu näki Sateen kohauttavan olkapäitään ja kuuli Mattisonin huokaisevan syvään. "Ei hän sinua puukota sydämeen, jos sitä luulet." Sade sanoi ja hieroi kasvojaan turhautuneen oloisena. "Hän tulee juttelemaan sinulle, hän tunnistaa sinut kyllä. Osa meistä ymmärtää eri aikatasojen olemassaolon ja osa pystyy jopa siirtymään niiden välillä melko vaivattomasti. Jan on yksi heistä. Hänelle kaikki tämä on vain hauskaa leikkiä. Hänellä on rahaa ja joissain todellisuuksissa myös valtaa. Hän sotkee asiat ja poistuu sitten paikalta jättäen jälkeensä milloin särkyneitä sydämiä, milloin paikalleen jämähtäneen poliisitutkinnan, milloin epätietoisuuden. Jos hän näkee sinut, hän viettelee sinut silmänräpäyksessä, emmekä me saa tehtävää onnistumaan." Sade jatkoi vakavana. Minttua alkoi jo hieman huvittaa. Kuvittelivatko nuo höhlät nörtit, etteikö hänellä olisi minkäänlaista itsekontrollia? Ettäkö hän lankeaisi jokaisen lirkuttelijan haaviin tuosta noin vain? Siinä he olivat kyllä väärässä. "Tuota, nyt on kyllä pakko sanoa, että en minä nyt ihan niin helppo saalis ole." Minttu hymähti ja katsoi kaksosia tarkoituksenaan rauhoittaa heitä. "Minä päätän itse kenen matkaan lähden, enkä ole niin vietävissä, mitä te nyt selvästi kuvittelette." Nyt Minttu hymyili jo leveästi ja pyöritteli päätään. Nuo kaksi eivät ymmärtäneet tässäkään todellisuudessa mitään oikeasta elämästä. Siitä miten flirttailtiin ja pidettiin hauskaa ilman sen suurempia sitoumuksia. Mattison palautti hänet kuitenkin nopeasti maan pinnalle sanoen: "Ja silti sinä olet täällä, oudossa todellisuudessa, koska lähdit mukavan miehen matkaan. Miehen, joka on totta tässäkin hetkessä. Sinua vedätettiin, heräsit pusikosta tietämättä kuinka olit sinne joutunut. Jatkanko?"
Minttu oli vastaamassa jotain nasevaa mutta sanat tökkäsivät kielen päälle. Mattison saattoi olla oikeassa. Parasta olisi vaihtaa puheenaihetta ja äkkiä. "Sain kirjeen. Brita antoi sen minulle, ihan noin vain." Hän nosti käsissään puristamaa kuorta hieman, jotta kaksosetkin näkisivät sen. "Hyvä!" Sade sanoi lyhyesti ja tähyili tielle. "Katsotaan sitä heti kun päästään kotiin. Tulkaa, tie vaikuttaa hiljaiselta." He nousivat ja kävelivät kyyryssä talon vierustaa takapihalle ja loikkivat kaatuneen aidan yli takaisin tielle. Vain teelautasen kokoinen ristilukki seurasi heidän menoaan talon nurkkalaudan alta. Se olisi hetken päästä yrittänyt saada saaliikseen yhden noista, tuon vaaleatukkaisen. Se näytti puhtaalta, ei saastuneelta kuten nuo kaksi muuta. Ristilukki vetäytyi kuitenkin koloonsa odottamaan, että varikset heräisivät aamulla ja lentäisivät sen omenapuun oksistoon kutomaan verkkoon. Se jaksaisi kyllä odottaa. Aikaa oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti