Mintun helpotukseksi Brita ryhdistäytyi nopeasti. "No niin, turha tässä on kaivella ikivanhoja arpia. Tiedän, ettet tullut tänne sen takia." Hän käänsi sokean oloiset silmänsä Minttuun ja kuivasi kyyneleensä. Sitten Brita tarttui rivakasti albumin etukanteen ja käänsi sen auki. Minttu ei edelleenkään ollut varma näkikö Brita jotain, vai muistiko hän vain kaikki valokuvat ulkoa. Hän osoitti ensimmäistä sivua ja sen kuvia. "Nämä otettiin kun minä olin suunnilleen sinun ikäisesi. Näetkö, kuinka luonto oli kukassa keskikesän aikaan. Vesi oli niin kirkasta, että pohja näkyi syvässäkin kohdassa." Hän käänsi sivua vastausta odottamatta ja jatkoi: "Nämä kuvat ovat meidän häistämme seuraavalta kesältä. Minä olin jo raskaana mutta ompelija onnistui tekemään sellaisen puvun, joka peitti vatsan seudun kauniisti. Tuo tuossa on Albin." Brita osoitti vaaleaan morsiuspukuun sonnustautuneen nuoren naisen vieressä seisovaa, huomattavasti vanhempaa miestä. Minttu olisi muutoin veikannut, että se oli Britan isä. Ehkä se oikeasti olikin, ainakin hän halusi uskoa niin. Mennäppä nyt naimisiin tuollaisen vanhan kurpan kanssa!
Brita käänsi jälleen sivua. Nyt aukeamalla näkyi äskeinen morsian kolmen leikki-ikäisen lapsen kanssa. Tässä ovat sinun isäsi ja Mikael sekä naapurin Viljo. Villejä lapsia olivat, toden totta." Brita nyökytteli päätään muistoihinsa vajonneena. Mintun teki mieli huutaa ääneen mutta hän ei uskaltanut hoputtaa. He katselivat vielä kuvia joulusta ja talvisesta hiihtopäivästä. Minttu tunnisti oman isänsä hämärästi viimeisistä kuvista, joissa tämä oli jo lähes aikuinen. Sama katse, sama rento asento, joka isällä oli aina kun tämä jäi nojailemaan oven pieleen tullessaan huoneeseen. Sitte kuvat loppuivat, albumin viimeiset sivut olivat tyhjät. "Nämä sivut oli tarkoitettu ristiäiskuville." Brita sanoi terävästi ja katsoi jälleen Minttua. "Tässä piti olla kuvia Mikaelin ja sinun isäsi Antin, lasten ristiäisistä. Mitä kävikään. Mikael katosi maailman tuuliin ja Antti nai sen huoran, jonka kanssa teki lapsia. Huoran lasten kuvia en tähän kirjaan liimannut. En tosiaan!" Vanhuksen ääni nousi ensin uhkaavaksi ja särkyi sitten aivan kuin tämä olisi alkanut itkeä. Hän kokosi kuitenkin itsensä, suoristi selkänsä ja rykäisi. "Antti olisi voinut valita toisin. Antaa Annukalle anteeksi, tehdä minut onnelliseksi edes kerran mutta ei."
Minttu mietti tajusiko Brita että hän oli Antin ja tämän "huoravaimon" jälkeläinen. Ainakin tavallaan, ainakin omassa todellisuudessaan. "Mitä minun äitini sitten teki? Miksi vihaat häntä niin paljon?" Minttu lipsautti. Asia oli alkanut kiinnostaa häntä sittenkin. Brita hymähti ja katsoi Minttua. "En minä sinun äidistäsi puhu, hölmö. Minä en edes tiedä kuka äitisi on mutta sen tiedän, että Antti lähti hyvästä liitosta sen huoran matkaan. Vaan eipä kestänyt sekään liitto, ei." Hän sylkäisi maahan sen sanottuaan, aivan kuin karkoittaakseen pahan hengen. "Sinä olet myöhempää tuotosta. Sinä olet pikku Minttu, joka kuoli kolarissa joitain vuosia sitten. Olit tyhmyyksissäsi sellaisessa porukassa, joka ajaa humalassa päin pihakoivua, niin että viereisen talon postilaatikkokin kaatui. Siinä sitä mentiin, mentiin niin, että puskat rytkyivät. Ja kuitenkin, siinä sinä nyt olet, vaatimassa avainta jolla tämä tuho pelastetaan." Brita totesi tyynesti päätään pyöritellen ja käänsi samalla albumin takakannen näkyviin. Sen ja viimeisen sivun välistä putosi pieni, ruskea kirjekuori.
Minttu katsoi kun kuori leijaili maahan ja kävi sitten nappaamassa sen käsiinsä. Hän istui takaisin Britan viereen ja käänteli kirjettä käsissään. Kuori oli avattu siististi leikkaamalla yläreunasta. Sen etupuolella luki vain "Brita Niemelä". Yläkulmassa oli pieni symboli, se näytti Mintun mielestä hieman partiolaisten logolta. "Onko tämä se kirje, jonka kaksoset tarvitsevat?" Minttu kysyi mutta ei ojentanut sitä vanhukselle. Brita tuijotti eteensä katse entistä lasittuneempana. "On." Hän vastasi lyhyesti ja veti henkeä ja puhalsi ilmaa ulos aivan kuin olisi laskenut harteiltaan suurenkin lastin.
"Kaksoset tietävät mitä tehdä. Vie se heille ja sano, että olen pahoillani. Olen pahoillani kaikesta." Brita alkoi itkeä ensin hiljaa ja sitten kunnolla nyyhkyttäen. "Tiedätkö.." Hän kakoi hiljaisella äänellä kyyneltulvan välissä. "Lapsi, jos minun pitäisi antaa sinulle yksi neuvo, sanoisin, että pitkä vihanpito ja kostonhalu pilaavat paljon muutakin, kuin oman elämäsi. Älä lähde sellaiseen." Hän painoi päänsä käsiinsä ja nyyhki katkonaista itkua. Minttu istui lamaantuneena. Mitä hänen pitäisi tehdä. Lähteä pois vai lohduttaa vanhusta. Hän laski varovasti kätensä tämän olalle ja Brita sävähti. Hän lopetti itkunsa ja katsoi Minttua harmailla silmillään. "Juokse tyhmä lapsi, ei tässä ole aikaa sääliin!" Hän sähähti ja nousi seisomaan kuin korostaakseen tilanteen vakavuutta. Minttu pomppasi jaloilleen ja teki työtä käskettyä. Hän juoksi pitkin pimeää käytävää ja saapui eteiseen. Hän tiedosti saappaissa rahisevan hiekan, homeen hajun, paksun ruskean oven jonka narisevat saranat kertoivat, että hän pääsi takaisin ulos, pimeään kesäyöhön. Hän puristi kirjettä käsissään kuin se olisi pelastusrengas hukkuvalle keskellä mustaa valtamerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti