He kävelivät peräkanaa pitkin hiljaista kylätietä. Minttu katseli ympärilleen tuttuja rakennuksia vilkuillen. Tuossa korttelissa oli kenkäkauppa, johon äiti oli aina raahannut hänet lapsena. Hän muisti kaupan myyjän paksusankaiset silmälasit ja pahanhajuisen hengityksen, kun tämä oli kumartunut kokeilemaan, olivatko ne rumat samettikengät sopivat hänen pieneen jalkaansa. Kaupan ikkunat olivat rikki, eikä oven yläpuolella olevasta kyltistä saanut selvää. Ehkä se ei ollutkaan kenkäkauppa.
Kenkäkaupan vieressä oli supermarket, jonka valikoimista sai sushia. Minttu ei oikeastaan edes pitänyt raa´asta kalasta mutta koska kaikki muut söivät sitä, oli hänenkin tietysti näyteltävä pitävänsä siitä. Market näytti melko samalta kuin hänen todellisuudessaan, ainoastaan sen seinissä olevat mainostekstit oli kirjoitettu hieman eri fontilla. Vastapäätä oli eläinlääkäriasema, tosin tässä paikassa se näytti olevan jonkinlainen baari tai pubi. Sisällä oli pimeää mutta toisaalta nyt olikin melkein keskiyö. Samassa Minttu tajusi, että oli outoa, että täällä tuli pimeää keskellä kesää.
"Ei, ei täällä ole aina ollut pimeää kesäöisin." Sade sanoi ennenkuin Minttu ehti kysyä. Tämä yllätti hänet joten Sade jatkoi: "Eikä täällä ole aina ollut näin räjähtänyttä. Minunkin lapsuudessani tämä oli eloisa pieni kaupunki." Mattison katsoi sisartaan ja sitten rikottuja ikkunoita ja rähjäisiä liikehuoneistoja mutta ei sanonut mitään. "Tiedätkö, kaikki alkoi siitä, että joku heitti ensimmäisen karkkipaperin maahan ja joku näki sen. Näki, ettei sillä ollut väliä, vaikka roska leijailikin pitkin puison vihreää nurmea. Sitten toinen ihminen heitti roskan, kolmas ihminen laski jätevetensä jokeen, neljäs käytti kiellettyä ainetta aamukahvissaan ja sitä rataa. Kaikki tämä alkoi jo meidän isovanhempiemme aikaan mutta tahti kiihtyi huomattavasti silloin ku me olimme ala-asteikäisiä. Viimeinen isku oli paperitehtaan räjähdys toissakesänä. Se sai aikaan jättimäisen muuttoaallon ja tämän, että saaste laskeutuu iltaisin taivaalle peittäen auringon. Talvisin täällä ei näe metriäkään eteenpäin, varsinkin, kun lunta ei enää sada." Sade sanoi tyynesti. Hän jutteli kauheuksista aivan kuin olisi pohtinut viikonlopun kauppalistaa.
"Miten Britalta saatu kirje auttaa teitä?" Minttu kysyi. Sade huokaisi syvään ja hidasti askeleitaan. "Emme ole edes varmoja auttaako se mutta siinä on meidän paras mahdollisuutemme." Sade pudisteli päätään nyt selvästi surullisen oloisena. "Aiotteko matkustaa menneisyyteen ja muuttaa asioiden kulkua?" Minttu kysyi innoissaan siitä, että oli mahdollisesti keksinyt kuinka kaksoset olivat aikoneet ratkaista asian. Nyt Sade ja Mattison pysähtyivät ja Mattison hihkaisi innoissaan: "Tiedätkö sinä kuinka ajassa pääsee taaksepäin?" Minttu tuijotti tätä hölmistyneenä. "E..en?" Hän kakoi ja näki samalla kuinka innokas ilme suli molempien kasvoilta. "Ai. No etpä tietenkään. Sehän olisi ollut aivan liian helppoa." Mattison puisteli päätään ja lähti kävelemään pitkin askelin katua eteenpäin muiden seuratessa muutaman metrin tämän jäljessä. Minttu ei uskaltanut sanoa enää mitään mutta Sade osoitti hetken päästä metsän reunaa kohti, jossa Isomäen vanhan puukirkon siluetti piirtyi vaaleana vasten tummaa metsänreunaa. "Tuo on Siilaksen ja Annan vihkikirkko." Minttu katsoi kauempana olevaa kirkkoa. Hän oli päässyt ripille tuossa kirkossa. Ainakin kaukaa se näytti aivan samalta kuin hänen todellisuudessaan.
"Uskomme, että jos menemme kirkolle heidän hääpäivänään ja yritämme saada yhteyden Siilakseen, saamme tämän kirouksen purettua. Tietojemme mukaan Siilas hirttäytyi hääpäivänsä aamuna kirkon kellotapulissa. Anna tuli hulluksi ja hänet suljettiin johonkin laitokseen. Meille kerrottiin lapsena tarinaa, että Siilas kulkee tuon kirkon käytävillä ja levittää ihmisiin tunteettomuutta ja välinpitämättömyyttä. Kaikki on mennyt pikkuhiljaa päin helvettiä ja tilanne on pahenemassa. Tätä tuhoa ei voi korjata mutta ehkä sen voi pysäyttää. Emme ole löytäneet mistään varmaa tietoa koska Siilaksen virallinen hääpäivä oli. Tarina kertoo, että Brita on muuttanut tänne Siilaksen kuoleman jälkeen ja puhunut joskus juovuspäissään kirjeestä. Ilmeisesti Britan ja Siilaksen suhde oli salainen, sillä kukaan ei tunnu tietävän heidän yhteydestään. Kaikki merkit ovat kuitenkin luettavissa ja vaikka tässäkin todellisuudessa on sinunlaisiasi uunoja, jotka eivät niitä ymmärrä, on myös meitä, jotka näemme selvästi mitä nähtävissä on." Sade katsoi vuoroin Minttua vuoroin kirkkoa puhuessaan.
"Kirkon käytävillä kulkevia haamuja, merkkejä, maailmanloppu.." Minttu naurahti. "Minun todellisuudessani te kaksi olette tietokoneiden maailmassa viihtyviä nörttejä, jotka eivät ikinä värjäisi hiuksiaan, varsinkaan vihreiksi." Hänen hihittelynsä yltyi hekotukseksi. Jännitys alkoi purkautua pulppuavana nauruna ja Minttu piteli hetken päästä vatsaansa taipuen kaksinkerroin. Hän sulki silmänsä ja antoi kyynelten valua naurun lomassa. "Olen aina tiennyt että te olette tylsiä tyyppejä minun todellisuudessani mutta tämä kertoo että teidän elämänne voisi olla aidosti niin paljon jännempää!"
Aikansa naurettuaan Minttu keräsi itsensä, suoristi selkänsä ja pyyhki kyyneleitään paidan hihaansa. "Sade?" Minttu katsoi ympärilleen, eikä nähnyt ketään. "Mattison?" Hän huhuili kysyvästi ja kääntyi toiseen suutaan. "Sade ja Mattison, tämä ei ole hauskaa!" Hän karjaisi kovempaa ja kuuli ainoastaan oman hätäisen äänensä kaikuvan rikkinäisten talojen seinistä. Minttu jähmettyi paikoilleen. Ne paskiaiset olivat jättäneet hänet yksin keskelle pimeää kylää, pimeää, jossa kuhisi jättimäisiä hämähäkkejä.. "Sade!" Minttu huusi ja tunsi äänensä särkyvän. Kyyneleet polttivat kurkussa ja hän otti muutaman haparoivan askeleen.
"Minttu." Minttu käännähti kuullessaan jonku kutsuvan häntä matalalla äänellä. Se ei ollut kuitenkaan Mattison, eikä varsinkaan Sade. Minttu otti vielä yhden askeleen äänen suuntaan ja näki nyt edessään piirtyvän pitkän ihmishahmon. Hahmo tuli vielä lähemmäs, jolloin Minttu tunnisti tämän, Jan. Eivätkö Sade ja Mattison juuri hänestä varoitelleet? Hän mietti kauhuissaan mutta ei tiennyt mitä tehdä.
"Kaksoset ovat varoittaneet sinua minusta, eikö niin?" Jan sanoi rauhallisesti. Nämä ihmiset lukivat näköjään ajatuksia, Minttu tajusi ja otti varovaisen askeleen taaksepäin. Hahmo tuli vieläkin lähemmäs ja ojensi varovasti kätensä. "Tule nyt, en tee sinulle mitään pahaa. Sinun on aika palata takaisin kotiin." Minttu katsoi miestä, tutki tämän silmiä, jotka muisti edelliseltä illalta. Ne olivat tummat ja kiltit. Suu tuntui kaartuvan hymyyn, vaikka mies oli vakavissaan. "Jan, kulkuri veljeni Jan." Minttu sanoi ja tarttui miehen käteen. Tämä hymyili. "Tiedät sen vanhan laulun. Minäkin pidän siitä." Muukalainen naurahti ja lähti johdattamaan Minttua tietä pitkin. Hetken päästä pimeässä erottui punainen auto, sama Ferrari, jonka Minttu oli nähnyt aiemmin päivällä. "Astu kyytiin." Jan avasi hänelle oven ja Minttu istui varovasti pehmeälle nahkapenkille. Jan käynnisti auton ja Minttu unohti kaiken muun. Hän painautui syvälle selkänojaan nojaten ja sulki silmänsä. Hän tunsi kuinka auto kiihdytti, kiihdytti yhä kovempaan vauhtiin. Alkuun hän ei tuntenut viimaa kasvoillaan mutta yht´äkkiä kasvoilla alkoi tuntua kylmä tuuli. Auton tasainen vauhti alkoi tuntua epätasaiselta, tuntui kuin Jan olisi ajanut perunapellolle. Minttu kuuli korvissaan ääniä, ainakin kolme eri ihmistä puhui, eikä yksikään heistä ollut Jan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti