Paluu tulevaisuudesta viimeinen osa

 Tähän alkuun kirjoittajan huomiot. Osa 1. Kiitos rakkaat lukijat, eli kaikki te n.5kpl, jotka olette tätä päivittäin käyneet lukemassa. Työ estää täyspäiväisenä kirjailijana toimimisen vielä tällä hetkellä, joten tekstiä tulee vaihtelevasti. Rakas puolisoni vihjaili, että kannattais kuulema tehä joku etukäteiskässäri aiheesta, niin ois helpompi sitte kirjottaa koko tarina. Sehä o vähä sama ku lukis ohjeet, eli ei onnistu miulta. Oon siis tuottanu Mintun tarinaa minkä oon muilta kiireiltäni ehtiny, joten jos et ole kyllästynyt matkan varrella, niin ISO KIITOS siitä! Erityiskiitos terapeutille, siulehan mie tätä oikeestaan teen :D

Osa2. Siinähän ne tärkeimmät tuliki. Enskerralla sitte jälleen jotai jänniä sattumuksia yhen kiukuttelevan alkion arjesta. Sitä ennen haluutte varmaan tietää mitä Mintulle kävi.. Jos helvetti sentää luet tätä blogia nyt ekaa kertaa tai et muuten vaa o ollu linjoilla iha hetkee, niin skippaa tää stoori nyt ihan kokonaan. Ei tässä ollu mitää järkee. Te muut, tässä teille tarinan loppu. Vai onko se sittenkään loppu.. 

                                                - - - - - - 

"Kaksikymmentä kaksi vuotias nuori nainen, ohikulkija löytänyt metsän reunasta makaamasta, ei tietoa kuinka kauan on siellä ollut. Mahdollisesti päihteiden käyttöä, ei ulkoisia vamman merkkejä, GCS kolmetoista, örisee, availee silmiään.." Minttu kuuli jonkun puhuvan aivan korvansa juuressa mutta ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Häntä väsytti mutta nukkuminen ei tällä tärisevällä sängyllä tuntunut hyvältä. Seuraavassa hetkessä hän tunsi, kuinka hänet kiskaistiin sivuun. Minttu kuvitteli ensin tippuvansa syvän jyrkänteen reunalta mutta havahtui samalla hetkellä ja avasi silmänsä. Hän näki edessään nimikyltin, jossa oli hymyilevän keski-ikäisen naisen kuva ja teksti sairaanhoitaja Merja Virtanen. Sairaanhoitaja?

Minttu nousi ylös niin äkkiä, että häntä alkoi pyörryttää. Huone keinui silmissä kuin meri ruotsinlaivan hytin ikkunassa. Hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä välittämättä ystävällisestä äänestä, joka puhui hänelle. Joku kosketti, sitten tuotiin lämmin peitto, johon Minttu halusi kääriytyä ja vain nukkua. 

Kellotaulu, iso kellotaulu, jonka viisarit näyttivät puoli neljää iltapäivällä. Minttu avasi silmänsä ja hieroi kasvojaan. Kellon lisäksi hän näki vihreän verhon ja kaksi hoitajaa, jotka puhuivat vieressään seisovalle mummolle hiljaisella äänellä. Toinen huomasi hänet ja käveli sängyn vierelle. "Huomenta Minttu, mikä vointi?" Minttu tuijotti hoitajaa ja vastasi: "Ihan hyvä. Kai. Kurkku tuntuu kuivalta." "Tässä, ota vähän mehua." Hoitaja ojensi muovisen mukin, josta törötti musta pilli. Minttu otti sen huuliensa väliin ja joi. Hän ei muistanut että laimea marjamehu olisi ikinä maistunut niin hyvältä. "Tiedätkö sinä missä sinä olet?" Hoitaja kysyi kärsivällisesti ja nosti mukin pöydälle. "En." Minttu vastasi totuudenmukaisesti. Hän oli edelleen liian väsynyt kunnolliseen jutusteluun. "Olet Haarakosken sairaalassa, ensiavussa. Sinut löydettiin metsästä makaamasta. Olivatkohan eiliset juhlat menneet vähän pitkäksi, mitä luulet? Muistatko mitään viimeisestä vuorokaudesta?" Hoitaja piteli käsissään pientä lehtiötä ja punaista sairaalan mainoskynää. Minttu katseli tämän pieniä käsiä ja siistiä työasua pyöritellessään päätään. "Sinun vanhempasi ovat tulossa hakemaa sinua." Tämä jatkoi samalla monotonisella ammattiäänellään. "Hyvä." Minttu sai sanotuksi ja vaipui takaisin pehmeän tyynyn syövereihin.

"Me olimme niin huolissamme!" Minttu kuunteli äitinsä puhetta puolella korvalla ja äänähti välillä näyttääkseen että oli hereillä vaikka ajatus laukkasikin toisaalla. "Kerro minulle Brita-mummosta." Minttu tokaisi keskeyttäen äitinsä puhetulvan joka käsitteli huumeiden vaaroja. "Mitä?" Tämä äännähti ja kääntyi katsomaan Minttua etupenkiltä. 

"Miksei isä koskaan puhunut hänestä?" Minttu jatkoi mietteliäänä ja näki äitinsä ilmeen muuttuvan. "Brita.. hän oli erikoinen persoona." Äiti sanoi välttelevästi ja kiinnitti huomionsa edessäpäin näkyvään huoltoasemaan. "Tuolta saa hyvää kauraleipää,pitäisikö pysähtyä?" 

"Millä tavalla erikoinen? Ja mihin hänet on haudattu,miksi emme koskaan vieneet kukkia tai kynttilöitä sinne jouluna?" Minttu intti nojautuen hieman eteenpäi.

"Haudattu.." Emme ole käyneet tai puhuneet Britasta,koska häntä ei ole haudattu varsinaisesti mihinkään koska hän..katosi." Mintun äiti totesi viimeisen lauseen hiljaa, aivan kuin siitä ei saisi puhua ääneen. Isäsi kieltäytyi puhumasta aiheesta, enkä minä oikeastaan tiedä muuta. Isäsi oli nuori mies,parikymppinen katoamisen aikaan. Huhutaan, että Brita teki itsemurhan mutta siitä ei ole varmuutta, koska häntä ei koskaan löydetty. Britan muistolle on tietääkseni pystytetty pieni laatta Rastasniemen hautausmaan kallion muistolehtoon.

"Ajetaan sitä kautta." Minttu totesi, eikä hänen äitinsä väittänyt vastaan.

Hautausmaa oli kaunis, isojen kuusien varjostama paikka, jonka ympäri kiersi ruosteinen rauta-aita. Minttu nousi autosta jo ennekuin se ehti kunnolla pysähtyä ja sanoi äidilleen haluavansa mennä yksin. Muistolehto oli ison kallion seinämä, johon oli kiinnitetty erikokoisia muistolaattoja. Ne eivät olleet minkäänlaisessa järjestyksessä, eikä missään näkynyt listaa nimistä. Tämä olisi toivoton tehtävä, Minttu mietti mielessään. Hän silmäili laattoja sieltä täältä mutta Britan nimi ei osunut kohdalle. Hän oli juuri luovuttamassa kun toisen rivin alareunassa hänen katseensa kiinnittyi tuttuun symboliin, merkkiin,jonka hän oli nähnyt Britan antaman kirjeen yläreunassa. 

"Brita" laatassa luki. Ei sukunimeä, ei syntymä- tai kuolinvuotta. Tämän arvoituksen hän selvittäisi, aivan varmasti. Hän aloittaisi soittamalla isälleen ja tekisi sen jo tänä iltana.

Tässä,rakkaat lukijani teille vielä yks biisi. Saatan vähä samaistua tähän 🙂 enskerralla uudet stoorit!

https://www.youtube.com/watch?v=lBmFwsgz944