Hän tarttui tahmaiseen ovenkahvaan ja veti oven auki. Sisällä loisti himmeä valonkajo, joka tuntui tulevan jostain edessä olevasta huoneesta, ehkä keittiöstä. "Huhuu." Minttu tervehti varovasti. Ääni ei kuulostanut omalta, se oli kuin ponneton henkäys, joka juuttui keuhkoihin. Hän kakisti kurkkuaan ja sanoi kovemmalla äänellä: "Brita, oletko kotona? Täällä on..Minttu." Minttu ei ollut varma oliko tuo järkevä tapa avata keskustelua mutta hän ei keksinyt parempaakaan. Lattialla ei ollut mattoja ja jalkojen alla tuntui rahisevaa hiekkaa, kun Minttu otti muutaman varovaisen askeleen peremmälle. Hän toisti Britan nimen vielä kerran ja käveli sitten valonkajoa kohti.
Päästyään keittiöön, Minttu näki pöydän äärellä istuvan kumaran hahmon, joka tuijotti edessään olevaa pientä kippoa. Astia näytti aivan lemmikin juoma-astialta. Tarkemmin katsottunut Minttu tunnisti kipon. Noita jaettiin joskus vuosia sitten erään koiranruoka kampanjan yhteydessä, heilläkin oli ollut tuollainen, kun Jaku-koira oli ollut vielä elossa. Pöydän päädyssä oli pieni öljylamppu, joka valaisi tilaa.
Brita ei nostanut katsettaan kupista mutta liikautti sormeaan tehdäkseen eleen, jonka Minttu tulkitsi kutsuksi käydä peremmälle. Hän seisoi vielä muutaman sekunnin keittiön ovella ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän ei ollut käynyt tässä talossa koskaan aiemmin, vaikka olikin joskus kulkenut tästä ohitse. Olikohan Brita asunut tässä hänenkin todellisuudessaan? Hahmo koukisti sormeaan uudestaan, viittilöi sitten kädellään vastapäiseen tuoliin. Minttu rohkaisi mielensä ja käveli huoneen poikki. Se vaikutti olevan siistimmässä kunnossa kuin eteinen. Lattialla ei ollut hiekkaa ja vieno homeen hajukaan ei tuntunut täällä.
He istuivat hetken hiljaa, kunnes vanha nainen kohotti katseensa. Hänen vasen silmänsä oli niin turvoksissa, että se oli lähes umpeen muurautunut mutta oikea kiilui hämärässä kuin saaliseläimen katse. Brita tuijotti harmaalla silmällään Minttua vielä hetken ja sanoi sitten: "Sinä tulit. Tiesin että tulisit." Hän kopautti pöytää käppyräisellä sormellaan puhuessaan ja Minttu mietti näkikö vanha nainen hänet vai oliko tämä oikeasti sokea, kuten kaksoset väittivät. "Minun pitäisi saada sinulta jonkinlainen kirje.." Minttu aloitti varovasti. Hän oli päättänyt mennä suoraan asiaan, jotta pääsisi pois tästä painajaisesta.
"Niin varmasti pitäisi. Niin varmasti." Vanhus nyökytteli ja jatkoi tiivistä tuijotustaan. "Ne kaksoset haluavat saada Siilaksen kirjeen käsiinsä, niin varmasti, niin varmasti, niin varmasti." Hän alkoi hokea ääneen. Minttu yritti nielaista äänettömästi mutta mitä enemmän hän yritti, se äänekkäämmältä se kuulosti hiljaisessa huoneessa. Vanhus ei tuntunut sitä kuitenkaan huomaavan vaan jatkoi: "Sinun isäsi vei kirjeen jo aika päiviä sitten, tiesitkös. Vei ja poltti tuhkaksi. Poltti siinä hienossa leivinuunissa, jossa se huoranpenikka paistoi lauantaisin piirakoita. Siitä tämä kaaos johtuu!" Britan äänensävy nousi lähes kirkumiseksi ja hän nousi seisomaan nojaten käsillään pöytään, jonka peitti pilkullinen vahakangas. Kylmät väreet kulkivat pitkin Mintun selkää, eikä hän osannut sanoa mitään. Hetken huojuvasti seisottuaan Brita istuutui alas ja sanoi rauhallisella äänensävyllä: "Ottaisitko kahvia? Minulla on vielä varastossa sitä Italialaista erikoiskahvia, josta sinä niin kovasti pidät. Laittaisitko pannullisen, minun näköni on heikentynyt entisestään ja moiset pienetkin tehtävät tuntuvat olevan jo ylivoimaisen vaikeita."
Minttu oli aina inhonnu kahvia mutta ilmeisesti tässä todellisuudessa hän piti siitä. Vanhus oli istahtanut takaisin pöydän ääreen ja tuijotti jälleen keltaista ruokakuppia kuin kristallipalloa, josta voisi nähdä tulevaisuuteen. "Oikeastaan en tullut tänne nyt kahville." Minttu päätti avata keskustelun uudestaan. "Minä tarvitsen sen kirjeen." Hän jatkoi ja katsoi vanhusta. Tämä nosti päätään ja hymyili harvoilla hampaillaan. "Luuletko sinä todella, että minä olisin antanut kirjeen isällesi ja sille huoralle? Luuletko tosiaan, että antaisin heille anteeksi?" Sitten Brita suorastaan räjähti käheään nauruun. Hän heitti käsissään olevan ruokakupin seinään ja nousi ylös tuolista yhä ääneen hekotellen. "Tule tyhmä lapsi." Hän otti tukea tiskipöydästä ja heilautti kättään Mintun suuntaan. He poistuivat keittiöstä kohti pimeää olohuonetta.
"Se kirje jota nyt haet, on viimeinen avain tähän kaikkeen, eikö niin. Kaksosilla on kaikki muut, vain kirjeen sisältämät numerot puuttuvat. Sinä et ole Minttu, olet joku muu. Olet jostain toisesta paikasta, eikö niin. Onko sinun isäsi kuvioissa? Onko sinun äitisi naimisissa minun poikani kanssa? Asuvatko he yhdessä siinä syntisessä kivitalossa?" Brita puhui yhteen hengenvetoon, eikä Minttu ollut varma pitäisikö hänen vastata. Hänen vanhempansa olivat eronneet, kun hän oli juuri aloittanut koulun ja äiti oli muutamaa vuotta myöhemmin löytänyt itselleen uuden miehen. Jimi oli suuren siivousalan firman toimitusjohtaja, joka oli harvoin kotona mutta ostin rahalla itselleen hyvän omatunnon. He olivat tulleet aina hyvin juttuun, koska Minttu piti tavaroista ja Jimi osti hänelle kaiken mitä rahalla sai, vain äiti ja tämän mielipiteet olivat rajana. Mintun isä asui vuokrakaksiossa kaupungin laidalla ja teki keikkatöitä eri rakennusfirmoille. He eivät olleet isän kanssa huonoissa väleissä mutta ei heillä ollut myöskään mitään yhteistä. Yhteydenpito oli ollut viime vuosina joulukorttien ja pakollisten syntymäpäiväpuheluiden tasolla.
Brita pysähtyi ja kääntyi niin äkisti, että Minttu oli törmätä tähän. Hän haistoi nenässään vanhan ihmisen, pölyn, eltaantuneen hajuveden ja ryppyrasvan, jota hän muisti toisenkin mummonsa joskus käyttäneen. Hän astui tahtomattaan askeleen taaksepäin. Vanhus heristi sormeaan hänen silmiensä tasolla ja tämän suusta leijui kalman haju. "Se huoranpenikka sai kaiken, minun poikani oli paholaisen vietävissä, heikkoluontoinen nahjus ja tässä on tulos." Brita huitaisi huolettomasti kättään kuin näyttääkseen, että likainen talo oli jollain tavalla hänen poikansa onnettoman avioliiton syy. Tai niin Minttu ainakin asian ymmärsi. Brita jatkoi matkaa ja mutisi jotain, josta Minttu ei saanut selvää. Ulko-ovi jäi taakse kun he kävelivät kapeaa käytävää pitkin. Minttu mietti olisiko hänen pitänyt vain paeta, juosta pois, vaikka kotiin tai takaisin siihen metsään josta hän aamulla heräsi. Jokin sisäinen ääni kuitenkin kertoi hänelle, että tässä olisi vain yksi tie ja se oli tällä hetkellä homeisen talon käytävä jonka päässä, käytävän oikealla puolella, oli pieni makuuhuone.
Brita istahti tilkkutäkillä verhotun sängyn päätyyn ja osoitti tummaa lipastoa. "Avaa tuo ylin laatikko ja ota sieltä keltainen albumi." Minttu joutui hieman tökkimään turvonnutta laatikkoa, ennenkuin se antoi periksi ja aukeni narahtaen. Albumi oli päällimmäisenä muun roinan, vanhojen valokuvien, sanomalehtien ja epämääräisten esitteiden joukossa. Hän otti sen varovasti ja kääntyi kohti vanhusta. "Mitä tässä on?" Hän kysyi ja puristi kansiota rintaansa vasten. Vanhus ei kuitenkaan sanonut mitään, taputti vain sängyn reunaa vieressään. "Istuppa alas niin minä näytän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti