Mattison ja Sade katsoivat toisiaan ja sitten Minttua. "No asia on niin, että Britakin on hieman.." Sade haki oikeaa sanaa ja Mattison päätyi täydentämään tämän lauseen: "Erikoinen. Brita on hieman erikoinen. Hän on sokeutunut jo monta vuotta sitten mutta silti hän tuntuu näkevän ihmiset ympärillään. Brita on paasannut maailmanlopusta jo siitä asti, kun me olimme ala-asteella. Sinä, siis tämän todellisuuden sinä, häpesit mummoasi oikein toden teolla." Mattison jatkoi ja katsoi Minttua tutkivasti.
Minttu istui sohvan reunalla ja mietti. Isä ei ollut juurikaan puhunut äidistään. Hän tiesi, että Brita oli asunut jossain tässä lähistöllä, kenties samassa talossa jossa nytkin. Hän ei ollut juurikaan pitänyt yhteyttä poikaansa, sen isä oli joskus sanonut. Isä oli kuitenkin kerran näyttänyt mihin Brita oli haudattu, Hiljaisuuden lehdon eteläpäätyyn, suuren kuusen alle, sen Minttu muisti.
"Homman nimi on se, että sinun pitää käydä mummosi luona ja kysyä häneltä kirjeestä. Hän tietää kyllä mistä sinä puhut." Sade sanoi kärsimättömästi. "Kun saat selville missä kirje on, me haemme sen, saamme tarvittavat koordinaatit kasaan ja kahden päivän päästä sinä pääset takaisin ja kaikki tämä on sinulle vain pahaa unta, jota kukaan ei usko." Hän jatkoi ja nousi seisomaan. "Tule, mennään. Aikaa on vähän, sillä tämä pitää tehdä täydenkuun aikaan. Mikä klisee, tiedän, mutta minä en päätä näistä asioista." Sade puuskahti ja viittoi Minttua nousemaan.
"Tuota, tietääkö mummo että minä olen..kuollut?" Minttu nousi hitaasti ja puristeli sormiaan nyrkkiin. Kaksoset katsahtivat jälleen toisiaan. He tekivät sen huomaamattomasti mutta Minttu näki välähdyksen heijastuvan kummankin katseesta. He salasivat jotain. "Sehän tässä onkin sellainen pieni lisäjännitys, kun sinun mummosi ei ole muuta tehnytkään, kuin puhunut sinusta aina kylillä käydessään. Hän ei suostu hyväksymään, että sinä kuolit siinä kolarissa, vaan hän uskoo edelleen sinun elävän. Kun kävimme kerran kysymässä häneltä kirjeestä, Brita sanoi kertovansa asiasta vain ja ainoastaan sinulle. Sitten yritimme huijata häntä, pyysimme erästä ystäväämme esiintymään sinuna mutta ehei, mummoa ei niin vain huijattukaan. Kuten sanottu, hän näkee vaikka onkin umpisokea." Sade pudisteli päätään puhuessaan. "Tuon tapauksen jälkeen hän huusi kurkku suorana, että meidän tulisi yrittää edes, keinot olivat saatavilla, jos vain haluaisimme käyttää niitä. Sitten hän rauhoittui, puhui selkeästi ja rauhallisesti. En ikinä unohda sitä vakavaa äänensävyä, jolla hän läksytti meitä. Hän pyysi meitä tuomaan sinut hänen puheilleen, "Juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna ikkuna aukeaa." Sade madalsi ääntään matkiessaan Britan puhetta ja se sai kylmät väreet hiipimään pitkin Mintun selkärankaa.
"Tarvittiin vain Jan, pari ananasshottia ja oikeanlainen paikka, jossa todellisuuksien raja oli hämärä ja siinä sinä olet." Mattison täydensi Sateen tarinan. "On tietysti valitettavaa, että sinä et ole kovin älykkään oloinen omassa todellisuudessasi mutta olet silti ainoa toivomme." Hän sanoi ja katsoi Minttua arvioivasti päästä varpaisiin. Minttu ei jaksanut edes suutahtaa. Hän ei jaksanut kysellä, ei ihmetellä, ei vastustella. Hän uskoi tulleensa hulluksi ja ainut keino olisi seurata noita outoja kaksosia. Ehkä hän todella heräisi tästä painajaisesta jonain päivänä. Sitten hän muisti, "Jan!" Hän huudahti tahtomattaan. Se jännittävä muukalainen ja ananasshotit. Kulkuri veljeni Jan, isoisä hyräili sitä vanhaa sävelmää jatkuvasti. Siitä Minttu oli muistanut että miehen nimi liittyi johonkin lauluun.
"Niin, se mökki jonka pihaan törmäsit kuuluu hänelle. Paitsi että tässä todellisuudessa se mies houkuttelee marjastajia mökkiinsä, joka on itseasiassa tehty sokerista, niinkuin kunnon Hannu ja Kerttu-sadussa konsanaan. Mökissä tapahtuu sitten mitä tapahtuu, eikä kukaan palaa sieltä omana itsenään. Janin liikkeistä ei koskaan tiedä. En uskalla edes ajatella mitä olisi tapahtunut, jos sinä olisit törmännyt häneen ensin!" Sade sanoi. "Hän pelkää kuitenkin pimeää, joten siksi lähdemme liikkeelle öiseen aikaan." Mattison täydensi ja jatkoi: "Mutta nyt kyllä syödään!"
Sade taikoi ruokaa kaapista löytyneistä säilykkeistä. Minttu inhosi sardiineja mutta jostain syystä ne tuntuivat nyt maistuvan maailman parhaalta hienostoruoalta. Paperilautanen näytti aivan kuninkaiden posliinilta ja samea vesi maistui kalliilta shamppanjalta. He söivät hiljaisuudessa, kukin omiin mietteisiinsä vajonneena. Minttu katseli keittiötä. Se näytti tismalleen sellaiselta, kun hän muisti lapsuudestaan. Miksi hän oli lakannut käymästä Ellien luona? Tämä oli ollut mukava, liiankin mukava, siinä se syy varmasti oli. Ellie oli rauhallinen, tottelevainen ja kiltti. Ei koskaan lähtenyt mukaan mihinkään hullutuksiin. Hänen todellisuudessaan Ellie opiskeli nyt Englannissa pianon soittoa. Ellie ei olisi takuulla joutunut tälläiseen liemeen.
Pimeä laskeutui äkkiä. Mattison oli seisonut jo hetken aikaa ikkunassa ulos katsellen. Nyt hän kääntyi ja sanoi: "Alkaa olla tarpeeksi pimeää. Ottakaa taskulamput mukaan."
Minttu tarttui ojennettuun lamppuun ja muisti sitten: "Minulla ei ole kenkiä." Hän katsoi likaisia sukkiaan ja nosti toista jalkaansa. "Ota nämä." Sade ojensi hänelle pitkävartiset saappaat. "Ne suojaavat myös myrkylliseltä liejulta, jota saattaa olla vanhan tehtaan ojan varrella." Minttua inhotti, saappaat tuntuivat kosteilta mutta ajatus myrkylliseen liejuun astumisesta ei houkuttanut yhtään enempää. Mattison meni edeltä. Hän pysähtyi ovelle, katseli molempiin suuntiin, huhuili ja kuunteli. Reitti oli ilmeisesti selvä, sillä hän avasi oven kunnolla auki, astui ulos ja viittoili muita seuraamaan. He lähtivät kulkemaan hiljaista katua Litasuon katua kohti. Minttu tunnisti maisemat vaikka ei sittenkään tunnistanut. Hetken päästä he pysähtyivät pienen tiilitalon portille.
"Tästä sinä saat jatkaa yksin." Sade sanoi ja tökkäsi Minttua kevyesti selkään. "Me pidämme vahtia mutta pidä silti kiirettä." Mattison sanoi ja osoitti lampullaan viereisten talojen pihoja, jotka näyttivät yhtä autioilta. Missään ei näkynyt liikettä.
Minttu istui sohvan reunalla ja mietti. Isä ei ollut juurikaan puhunut äidistään. Hän tiesi, että Brita oli asunut jossain tässä lähistöllä, kenties samassa talossa jossa nytkin. Hän ei ollut juurikaan pitänyt yhteyttä poikaansa, sen isä oli joskus sanonut. Isä oli kuitenkin kerran näyttänyt mihin Brita oli haudattu, Hiljaisuuden lehdon eteläpäätyyn, suuren kuusen alle, sen Minttu muisti.
"Homman nimi on se, että sinun pitää käydä mummosi luona ja kysyä häneltä kirjeestä. Hän tietää kyllä mistä sinä puhut." Sade sanoi kärsimättömästi. "Kun saat selville missä kirje on, me haemme sen, saamme tarvittavat koordinaatit kasaan ja kahden päivän päästä sinä pääset takaisin ja kaikki tämä on sinulle vain pahaa unta, jota kukaan ei usko." Hän jatkoi ja nousi seisomaan. "Tule, mennään. Aikaa on vähän, sillä tämä pitää tehdä täydenkuun aikaan. Mikä klisee, tiedän, mutta minä en päätä näistä asioista." Sade puuskahti ja viittoi Minttua nousemaan.
"Tuota, tietääkö mummo että minä olen..kuollut?" Minttu nousi hitaasti ja puristeli sormiaan nyrkkiin. Kaksoset katsahtivat jälleen toisiaan. He tekivät sen huomaamattomasti mutta Minttu näki välähdyksen heijastuvan kummankin katseesta. He salasivat jotain. "Sehän tässä onkin sellainen pieni lisäjännitys, kun sinun mummosi ei ole muuta tehnytkään, kuin puhunut sinusta aina kylillä käydessään. Hän ei suostu hyväksymään, että sinä kuolit siinä kolarissa, vaan hän uskoo edelleen sinun elävän. Kun kävimme kerran kysymässä häneltä kirjeestä, Brita sanoi kertovansa asiasta vain ja ainoastaan sinulle. Sitten yritimme huijata häntä, pyysimme erästä ystäväämme esiintymään sinuna mutta ehei, mummoa ei niin vain huijattukaan. Kuten sanottu, hän näkee vaikka onkin umpisokea." Sade pudisteli päätään puhuessaan. "Tuon tapauksen jälkeen hän huusi kurkku suorana, että meidän tulisi yrittää edes, keinot olivat saatavilla, jos vain haluaisimme käyttää niitä. Sitten hän rauhoittui, puhui selkeästi ja rauhallisesti. En ikinä unohda sitä vakavaa äänensävyä, jolla hän läksytti meitä. Hän pyysi meitä tuomaan sinut hänen puheilleen, "Juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna ikkuna aukeaa." Sade madalsi ääntään matkiessaan Britan puhetta ja se sai kylmät väreet hiipimään pitkin Mintun selkärankaa.
"Tarvittiin vain Jan, pari ananasshottia ja oikeanlainen paikka, jossa todellisuuksien raja oli hämärä ja siinä sinä olet." Mattison täydensi Sateen tarinan. "On tietysti valitettavaa, että sinä et ole kovin älykkään oloinen omassa todellisuudessasi mutta olet silti ainoa toivomme." Hän sanoi ja katsoi Minttua arvioivasti päästä varpaisiin. Minttu ei jaksanut edes suutahtaa. Hän ei jaksanut kysellä, ei ihmetellä, ei vastustella. Hän uskoi tulleensa hulluksi ja ainut keino olisi seurata noita outoja kaksosia. Ehkä hän todella heräisi tästä painajaisesta jonain päivänä. Sitten hän muisti, "Jan!" Hän huudahti tahtomattaan. Se jännittävä muukalainen ja ananasshotit. Kulkuri veljeni Jan, isoisä hyräili sitä vanhaa sävelmää jatkuvasti. Siitä Minttu oli muistanut että miehen nimi liittyi johonkin lauluun.
"Niin, se mökki jonka pihaan törmäsit kuuluu hänelle. Paitsi että tässä todellisuudessa se mies houkuttelee marjastajia mökkiinsä, joka on itseasiassa tehty sokerista, niinkuin kunnon Hannu ja Kerttu-sadussa konsanaan. Mökissä tapahtuu sitten mitä tapahtuu, eikä kukaan palaa sieltä omana itsenään. Janin liikkeistä ei koskaan tiedä. En uskalla edes ajatella mitä olisi tapahtunut, jos sinä olisit törmännyt häneen ensin!" Sade sanoi. "Hän pelkää kuitenkin pimeää, joten siksi lähdemme liikkeelle öiseen aikaan." Mattison täydensi ja jatkoi: "Mutta nyt kyllä syödään!"
Sade taikoi ruokaa kaapista löytyneistä säilykkeistä. Minttu inhosi sardiineja mutta jostain syystä ne tuntuivat nyt maistuvan maailman parhaalta hienostoruoalta. Paperilautanen näytti aivan kuninkaiden posliinilta ja samea vesi maistui kalliilta shamppanjalta. He söivät hiljaisuudessa, kukin omiin mietteisiinsä vajonneena. Minttu katseli keittiötä. Se näytti tismalleen sellaiselta, kun hän muisti lapsuudestaan. Miksi hän oli lakannut käymästä Ellien luona? Tämä oli ollut mukava, liiankin mukava, siinä se syy varmasti oli. Ellie oli rauhallinen, tottelevainen ja kiltti. Ei koskaan lähtenyt mukaan mihinkään hullutuksiin. Hänen todellisuudessaan Ellie opiskeli nyt Englannissa pianon soittoa. Ellie ei olisi takuulla joutunut tälläiseen liemeen.
Pimeä laskeutui äkkiä. Mattison oli seisonut jo hetken aikaa ikkunassa ulos katsellen. Nyt hän kääntyi ja sanoi: "Alkaa olla tarpeeksi pimeää. Ottakaa taskulamput mukaan."
Minttu tarttui ojennettuun lamppuun ja muisti sitten: "Minulla ei ole kenkiä." Hän katsoi likaisia sukkiaan ja nosti toista jalkaansa. "Ota nämä." Sade ojensi hänelle pitkävartiset saappaat. "Ne suojaavat myös myrkylliseltä liejulta, jota saattaa olla vanhan tehtaan ojan varrella." Minttua inhotti, saappaat tuntuivat kosteilta mutta ajatus myrkylliseen liejuun astumisesta ei houkuttanut yhtään enempää. Mattison meni edeltä. Hän pysähtyi ovelle, katseli molempiin suuntiin, huhuili ja kuunteli. Reitti oli ilmeisesti selvä, sillä hän avasi oven kunnolla auki, astui ulos ja viittoili muita seuraamaan. He lähtivät kulkemaan hiljaista katua Litasuon katua kohti. Minttu tunnisti maisemat vaikka ei sittenkään tunnistanut. Hetken päästä he pysähtyivät pienen tiilitalon portille.
"Tästä sinä saat jatkaa yksin." Sade sanoi ja tökkäsi Minttua kevyesti selkään. "Me pidämme vahtia mutta pidä silti kiirettä." Mattison sanoi ja osoitti lampullaan viereisten talojen pihoja, jotka näyttivät yhtä autioilta. Missään ei näkynyt liikettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti