Aurinko kutitti nenää. Se oli Mintun ensimmäinen ajatus. Ei hän ollut koskaan ajatellut miten aurinko voisi ketään kutitella, mitä se muka tarkoitti. Nyt asia tuntui kuitenkin selkiytyvän hänelle. Kasvoille nouseva käsi oli raskas, aivan kuin siihen olisi asetettu kymmenen kilon lisäpaino. Kutina nenänpäässä helpotti ja hän laski kätensä takaisin alas. Alas johonkin pehmeään mutta samalla karvaisen karheaan, aivan kuin..sammalmättäälle. Mitä helvettiä?
Minttu raotti silmiään varovasti, sillä nekin tuntuivat olevan kuin kiinni liimatut. Hän ei jaksanut liikuttaa tonnin painoista kättään hieroakseen rähmää pois ripsistään, joten hän tyytyi varovasti availemaan silmiään vain sulkeakseen ne uudestaan. Ei, hän ei uskonut tätä todeksi. Uni, tai ainakin hän uskoi olleensa unessa, väistyi häivähdys kerrallaan ja joka hetki Minttu alkoi tulla tietoisemmaksi ympäröivästä maailmasta. Hän todellakin makasi keskellä metsää, sammalmättään päällä. Aurinko paistoi korkealta, joten nyt oli varmaankin jo lähemmäs keskipäivä. Valo siivilöityi tiheän metsän oksiston läpi juuri siihen kohtaan, jossa hänen kasvonsa olivat. Äkkiä Minttu oli täysin hereillä, repäisi rähmäiset silmänsä auki yhdellä nykäisyllä ja nosti nyt jo kevyemmältä tuntuvaa kättäänkin, jolla hieroi kasvojaan. Sitten hän alkoi muistella eilisen tapahtumia samalla, kun kömpi varovasti istumaan ja katseli ympärilleen.
He olivat menneet baariin, Minkan ja Donin kanssa, sen hän muisti. Ensin Kristallipubiin, sitten Ketuhäntään ja päätyneet lopulta jonkun epämääräisen joukkion mukana laitakaupungin räkälään, Tre kronoriin, josta viimeiset muistikuvat päättyvät ananaksen makuisiin shotteihin ja.. kyllä, siihen kaunissilmäiseen muukalaiseen, joka oli porukan mukana. Minttu ei kuollakseenkaan muistanut miehen nimeä, vaikka kuinka yritti. Jotenkin nimi yhdistyi lauluun, sen hän muisti. Mutta mihin lauluun ja miten? Minttu pudisteli päätään, aivan kuin se auttaisi selvittämään ajatuksia. Pitäisi kysyä Minkalta, ehkä tämä tiesi kuka muukalainen oli. He olivat keskustelleet pitkään Kruunun baaritiskillä, hän ja kaunissilmäinen muukalainen, sen hän muisti. Illan muistot vyöryivät hiljalleen mieleen ja Minttua vuoroin hymyilytti, vuoroin nolotti. Sen hippabiisin-karaokeversion hoilotuksen olisi voinut mielihyvin jättää väliin mutta minkäs teet. Eikai hän ollut ensimmäinen, eikä sen puoleen viimeinenkään henkilö, joka nolasi itsensä liian monen ananasshotin jälkeen lähiöbaarin karaoke-estradilla. Haluaisikohan muukalainen edes enää tavata häntä uudelleen nähtyään hänen esiintymistaitonsa koko komeudessaan. Minttu läimäytti kasvojaan kädellään, hän oli idiootti juotuaan liikaa alkoholia mutta tuskin muukalainenkaan oli aivan selvänä ollut.
Hetkinen, ananasshotti. Eihän sellaista edes ole olemassa, vai onko? Oliko se joku baarimikon oma sekoitus? Seuraava ajatus iski Mintun jo hieman enemmän selvinneeseen tajuntaan: Oliko shoteissa ollut jonkinlaista huumetta? Tyrmäystippoja? Siksikö hän heräsi nyt umpipusikossa muistinsa menettäneenä? Minttu pomppasi pystyyn ja mieli terävöityi salamana hämärän muukalaisen haaveilusta todellisuuteen. Hän katsoi vaatteitaan, kopeloi itseään ympäri vartaloaan, nosti hamettaan ja katseli kengänkärkiään. Ei, kaikki näytti olevan niinkuin piti, ainoastaan vaalealla silkkipaidalla kävelevä muurahainen sai hänet värähtämään inhosta. Hänestä tuntui, ettei mitään kamalaa ollut tapahtunut illan aikana.
Minttu käänsi päätään ja näki mustan nahkaisen käsilaukkunsa vieressään. Hän nosti sen maasta ja kaivoi puhelimensa esiin. Akku oli vähissä mutta kyllä sillä vielä soittaisi. Hetkinen, ehkä hänen pitäisi ensin selvittää olinpaikkansa. Tähän kohtaan ei johtanut polkua mutta maasto oli helppokulkuisen oloista. Minttu yritti miettiä kuinka hän oli tälläiseen paikkaan torkahtanut mutta ei saanut muistiaan hätyyteltyä ananasshotteja pidemmälle. Okei, nyt ei auttaisi muu kuin ajatella järkevästi. Hän saattoi olla kaukanakin, joten nyt ei kannattanut soittaa Minkalle hätäpuhelua, vaan kannattaisi säästää puhelimen vähänlainen akkulataus taksin soittamista varten. Minttu onnitteli itseään järkevästä päätöksestä. Hän ei myöskään aukaisisi yhtään sosiaalisen median kanavaa ennekuin saisi virtaa. Sekin oli hyvä päätös. Nyt pitäisi muistella selviytymisoppeja, auringon suuntaa ja siitä suunnistamista. Ala-asteen opettaja Mönkkönen oli ollut innokas survivalisti, kuten hän itseään kutsui. Mönkkönen oli pitänyt heille useita selviytymisoppitunteja niin luokassa kuin metsässäkin. Kumpa hän olisi kiinnittänyt höppänään Mönkköseen ja tämän silloin niin kaukaiselta ja turhalta tuntuviin neuvoihinsa tuolloin hieman enemmän huomiota. Edes sen verran että hän osaisi nyt päätellä auringon suunnasta mihin päin hänen kannattaisi lähteä. Vai oliko sillä merkitystä, jos ei ollut yhtään kartalla mistä suunnasta hän oli tänne päätynyt? Ei kai.
Minttu katseli vielä hetken ympärilleen mutta metsä näytti, noh, metsältä. Sammalta, risuja, puolukanvarpuja ja sata varmana hirvenkakkaa ja lisää inhottavia muurahaisia. Viimeiset mielikuvat saivat hänet lähtemään liikkeelle. Hän puhdistaisi kalliit kenkänsä heti kotiin päästyään. Tai vielä parempi, soittaisi kenties isäpuolelleen, josko tämä haluaisi sponsoroida hänelle ennakkojoululahjana uudet kengät. Ajatus piristi Minttua. Hän voisi valita ne ruskeat nauhalliset Minime:n avokkaat, joita oli katsellut jo pitkään. Sen hän tekisi, heti kun pääsisi pois tästä hiton pusikosta ja saisi akkuunsa hieman virtaa.
Metsä tuntui kuitenkin vain tiivistyvän. Minttu, jolla oli taipumusta jäädä jumiin haavemaailmaansa, koki äkillisen havahtumisen todellisuuteen kompastuessaan juurakkoon. Vaikka maa oli pehmeä eikä häntä varsinaisesti sattunut, kirosanat lipsahtivat huulilta kuin itsestään hänen tömähdettyään polvilleen pehmeään maahan. Sukkahousuissa oli nyt reikä Minttu ajatteli ensimmäisenä. Tämäkin vielä. Hän lisäisi ostoslistalleen uudet sukkahousut. Jimi, hänen isäpuolensa ei tietenkään tiennyt kuinka paljon hänen havittelemansa kengät maksaisivat, joten hän voisi surutta lisätä summaan muutaman kympin. Tämä sai Mintun jälleen paremmalle tuulelle. Äh, oli jatkettava matkaa, eikä jäätävä murehtimaan tai hän ei pääsisi ikinä pois tästä kirotusta metsästä.
Ylös noustessaan hän huomasi jonkin pienen punaisen pilkahduksen aivan maan rajassa. Suorana seisoessa sitä ei näkynyt mutta kun kyykistyi hieman, se vilahti jälleen edessä olevan kuusen tuuheiden oksien lomasta. Minttu kumartui uudestaan ja katsoi nyt tarkemmin. Kyllä, tuolla oli jotain, joka näytti aivan.. autolta! Ihanaa, missä auto, siellä oli myös tie ja ehkä myös asutusta. Ehkä heillä olisi myös hänen uusimpaan Motorolaansa sopiva laturi. Minttu lähti raivaamaan tietään kuusikon läpi kohti punaista autoa. Päästyään muutaman tuuhean oksiston ohitse, hän näki tarkemmin paikan johon oli tähtäämässä ja pysähtyi niille sijoilleen. Hän tuijotti eteensä kokonaisen minuutin ja alkoi sitten pyöritellä päätään etsien jotakuta, joka hyppäisi pusikosta ja huutaisi "Olet piilokamerassa" tai "Aprillia" (Aprillia, keskellä kesää? No, ei hänen kavereistaan tiennyt. Dani ainakin oli hyvä keksimään outojakin piloja.)
Minttu tuijotti edessään kiiltelevää autoa. Se ei ollut mikä tahansa auto, vaan uutuuttaan kiiltävä Ferrari. Avo-Ferrari. Miten keskellä metsää saattoi olla punainen urheiluauto? Minttu alkoi nauraa ääneen. Mitä helvettiä hänen juomaansa oli eilen laitettu? Hän oli joskus kokeillut huumeita, tietenkin, mutta niistä oli tullut aina lähinnä vatsan ympäri kääntävä pahoinvointi tai niin kova sydämentykytys, että hän oli uskonut lähtevänsä äkkikuoleman korjaamana tästä maailmasta sillä sekunnilla. Mutta että tälläisiä hallusinaatioita? Hän ei ehkä halunnutkaan herätä. Hän toivoi, että tämä trippi jatkuisi niin pitkään, että hän ehtisi käydä ajelulla tuolla autolla.
Auto oli parkkeerattu pienen hirsimökin pihaan. Minttu käveli lähemmäs ja huhuili varovasti mennessään ettei säikäyttäisi mökin omistajaa. Hän ei todellakaan haluaisi yllättää ketään nurmikolta naimasta tai puskaan kusemasta. Omalla tontillaan kun sai tehdä mitä halusi, varsinki jos omisti tuollaisen auton. Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista. Tässä oli nyt jotain omituista. Mintusta tuntui entistä enemmän siltä, että hän oli hereillä, tajuissaan ja järjissään, eikä niinkään tajunnan räjäyttävällä huumematkalla. Varmistuakseen asiasta hän kosketti autoa. Se tuntui metalliselta ja auringon säteissä lämmenneeltä. Nahkapenkkien hento tuoksu leijui ilmassa. Autossa ei näkynyt pölyhiukkastakaan ei ulko, eikä sisäpuolella. Tämä oli varmasti omistajansa silmäterä, Minttu ajatteli.
Hän kääntyi mökin puoleen. Se näytti tavalliselta hirsimökiltä. Hän kiipesi kolme porrasta ylös kuistille ja katsoi vielä kerran ympärilleen ja huhuili samalla "haloo" muutamaan kertaan. Ei vastausta. Ovessa roikkui joulupiparin muotoinen, karkeilla ja muilla värikkäillä asioilla koristeltu ovikoriste. Se oli ripustettu värikkään nauhan varaan ja kiinnitetty pienellä naulalla. Minttu tajusi sitä katsoessaan olevansa nälkäinen. Asuisipa mökissä mukava mummeli, joka olisi juuri tehnyt makaronilaatikkoa tai lihapullia ja kutsuisi hänet syömään ennenkuin heittäsi hänet kotiin Ferrarillaan. Nyt Minttu nauroi jo ääneen koputtaessaan oveen. Tästä lähtien hän joisi aina vain ananasshotteja mutta varmistaisi kotiin pääsynsä etukäteen. Palkkaisi vaikka henkivartijan matkaansa. Jimi kyllä maksaisi senkin, jos hän perustelisi sitä turvallisuussyillä.
Minttu koputti uudestaan oveen varoen pudottamasta piparikoristetta. Se näytti syötävän hyvältä. Ehkä hän voisi hätätapauksessa maistaa sitä hieman ja toimittaa sitten mökin omistajalle uuden piparin tilalle. Niitä sai varmasti kaupungin herkkukaupasta. Hän koputti vielä kolmannen kerran mutta kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan..
Minttu raotti silmiään varovasti, sillä nekin tuntuivat olevan kuin kiinni liimatut. Hän ei jaksanut liikuttaa tonnin painoista kättään hieroakseen rähmää pois ripsistään, joten hän tyytyi varovasti availemaan silmiään vain sulkeakseen ne uudestaan. Ei, hän ei uskonut tätä todeksi. Uni, tai ainakin hän uskoi olleensa unessa, väistyi häivähdys kerrallaan ja joka hetki Minttu alkoi tulla tietoisemmaksi ympäröivästä maailmasta. Hän todellakin makasi keskellä metsää, sammalmättään päällä. Aurinko paistoi korkealta, joten nyt oli varmaankin jo lähemmäs keskipäivä. Valo siivilöityi tiheän metsän oksiston läpi juuri siihen kohtaan, jossa hänen kasvonsa olivat. Äkkiä Minttu oli täysin hereillä, repäisi rähmäiset silmänsä auki yhdellä nykäisyllä ja nosti nyt jo kevyemmältä tuntuvaa kättäänkin, jolla hieroi kasvojaan. Sitten hän alkoi muistella eilisen tapahtumia samalla, kun kömpi varovasti istumaan ja katseli ympärilleen.
He olivat menneet baariin, Minkan ja Donin kanssa, sen hän muisti. Ensin Kristallipubiin, sitten Ketuhäntään ja päätyneet lopulta jonkun epämääräisen joukkion mukana laitakaupungin räkälään, Tre kronoriin, josta viimeiset muistikuvat päättyvät ananaksen makuisiin shotteihin ja.. kyllä, siihen kaunissilmäiseen muukalaiseen, joka oli porukan mukana. Minttu ei kuollakseenkaan muistanut miehen nimeä, vaikka kuinka yritti. Jotenkin nimi yhdistyi lauluun, sen hän muisti. Mutta mihin lauluun ja miten? Minttu pudisteli päätään, aivan kuin se auttaisi selvittämään ajatuksia. Pitäisi kysyä Minkalta, ehkä tämä tiesi kuka muukalainen oli. He olivat keskustelleet pitkään Kruunun baaritiskillä, hän ja kaunissilmäinen muukalainen, sen hän muisti. Illan muistot vyöryivät hiljalleen mieleen ja Minttua vuoroin hymyilytti, vuoroin nolotti. Sen hippabiisin-karaokeversion hoilotuksen olisi voinut mielihyvin jättää väliin mutta minkäs teet. Eikai hän ollut ensimmäinen, eikä sen puoleen viimeinenkään henkilö, joka nolasi itsensä liian monen ananasshotin jälkeen lähiöbaarin karaoke-estradilla. Haluaisikohan muukalainen edes enää tavata häntä uudelleen nähtyään hänen esiintymistaitonsa koko komeudessaan. Minttu läimäytti kasvojaan kädellään, hän oli idiootti juotuaan liikaa alkoholia mutta tuskin muukalainenkaan oli aivan selvänä ollut.
Hetkinen, ananasshotti. Eihän sellaista edes ole olemassa, vai onko? Oliko se joku baarimikon oma sekoitus? Seuraava ajatus iski Mintun jo hieman enemmän selvinneeseen tajuntaan: Oliko shoteissa ollut jonkinlaista huumetta? Tyrmäystippoja? Siksikö hän heräsi nyt umpipusikossa muistinsa menettäneenä? Minttu pomppasi pystyyn ja mieli terävöityi salamana hämärän muukalaisen haaveilusta todellisuuteen. Hän katsoi vaatteitaan, kopeloi itseään ympäri vartaloaan, nosti hamettaan ja katseli kengänkärkiään. Ei, kaikki näytti olevan niinkuin piti, ainoastaan vaalealla silkkipaidalla kävelevä muurahainen sai hänet värähtämään inhosta. Hänestä tuntui, ettei mitään kamalaa ollut tapahtunut illan aikana.
Minttu käänsi päätään ja näki mustan nahkaisen käsilaukkunsa vieressään. Hän nosti sen maasta ja kaivoi puhelimensa esiin. Akku oli vähissä mutta kyllä sillä vielä soittaisi. Hetkinen, ehkä hänen pitäisi ensin selvittää olinpaikkansa. Tähän kohtaan ei johtanut polkua mutta maasto oli helppokulkuisen oloista. Minttu yritti miettiä kuinka hän oli tälläiseen paikkaan torkahtanut mutta ei saanut muistiaan hätyyteltyä ananasshotteja pidemmälle. Okei, nyt ei auttaisi muu kuin ajatella järkevästi. Hän saattoi olla kaukanakin, joten nyt ei kannattanut soittaa Minkalle hätäpuhelua, vaan kannattaisi säästää puhelimen vähänlainen akkulataus taksin soittamista varten. Minttu onnitteli itseään järkevästä päätöksestä. Hän ei myöskään aukaisisi yhtään sosiaalisen median kanavaa ennekuin saisi virtaa. Sekin oli hyvä päätös. Nyt pitäisi muistella selviytymisoppeja, auringon suuntaa ja siitä suunnistamista. Ala-asteen opettaja Mönkkönen oli ollut innokas survivalisti, kuten hän itseään kutsui. Mönkkönen oli pitänyt heille useita selviytymisoppitunteja niin luokassa kuin metsässäkin. Kumpa hän olisi kiinnittänyt höppänään Mönkköseen ja tämän silloin niin kaukaiselta ja turhalta tuntuviin neuvoihinsa tuolloin hieman enemmän huomiota. Edes sen verran että hän osaisi nyt päätellä auringon suunnasta mihin päin hänen kannattaisi lähteä. Vai oliko sillä merkitystä, jos ei ollut yhtään kartalla mistä suunnasta hän oli tänne päätynyt? Ei kai.
Minttu katseli vielä hetken ympärilleen mutta metsä näytti, noh, metsältä. Sammalta, risuja, puolukanvarpuja ja sata varmana hirvenkakkaa ja lisää inhottavia muurahaisia. Viimeiset mielikuvat saivat hänet lähtemään liikkeelle. Hän puhdistaisi kalliit kenkänsä heti kotiin päästyään. Tai vielä parempi, soittaisi kenties isäpuolelleen, josko tämä haluaisi sponsoroida hänelle ennakkojoululahjana uudet kengät. Ajatus piristi Minttua. Hän voisi valita ne ruskeat nauhalliset Minime:n avokkaat, joita oli katsellut jo pitkään. Sen hän tekisi, heti kun pääsisi pois tästä hiton pusikosta ja saisi akkuunsa hieman virtaa.
Metsä tuntui kuitenkin vain tiivistyvän. Minttu, jolla oli taipumusta jäädä jumiin haavemaailmaansa, koki äkillisen havahtumisen todellisuuteen kompastuessaan juurakkoon. Vaikka maa oli pehmeä eikä häntä varsinaisesti sattunut, kirosanat lipsahtivat huulilta kuin itsestään hänen tömähdettyään polvilleen pehmeään maahan. Sukkahousuissa oli nyt reikä Minttu ajatteli ensimmäisenä. Tämäkin vielä. Hän lisäisi ostoslistalleen uudet sukkahousut. Jimi, hänen isäpuolensa ei tietenkään tiennyt kuinka paljon hänen havittelemansa kengät maksaisivat, joten hän voisi surutta lisätä summaan muutaman kympin. Tämä sai Mintun jälleen paremmalle tuulelle. Äh, oli jatkettava matkaa, eikä jäätävä murehtimaan tai hän ei pääsisi ikinä pois tästä kirotusta metsästä.
Ylös noustessaan hän huomasi jonkin pienen punaisen pilkahduksen aivan maan rajassa. Suorana seisoessa sitä ei näkynyt mutta kun kyykistyi hieman, se vilahti jälleen edessä olevan kuusen tuuheiden oksien lomasta. Minttu kumartui uudestaan ja katsoi nyt tarkemmin. Kyllä, tuolla oli jotain, joka näytti aivan.. autolta! Ihanaa, missä auto, siellä oli myös tie ja ehkä myös asutusta. Ehkä heillä olisi myös hänen uusimpaan Motorolaansa sopiva laturi. Minttu lähti raivaamaan tietään kuusikon läpi kohti punaista autoa. Päästyään muutaman tuuhean oksiston ohitse, hän näki tarkemmin paikan johon oli tähtäämässä ja pysähtyi niille sijoilleen. Hän tuijotti eteensä kokonaisen minuutin ja alkoi sitten pyöritellä päätään etsien jotakuta, joka hyppäisi pusikosta ja huutaisi "Olet piilokamerassa" tai "Aprillia" (Aprillia, keskellä kesää? No, ei hänen kavereistaan tiennyt. Dani ainakin oli hyvä keksimään outojakin piloja.)
Minttu tuijotti edessään kiiltelevää autoa. Se ei ollut mikä tahansa auto, vaan uutuuttaan kiiltävä Ferrari. Avo-Ferrari. Miten keskellä metsää saattoi olla punainen urheiluauto? Minttu alkoi nauraa ääneen. Mitä helvettiä hänen juomaansa oli eilen laitettu? Hän oli joskus kokeillut huumeita, tietenkin, mutta niistä oli tullut aina lähinnä vatsan ympäri kääntävä pahoinvointi tai niin kova sydämentykytys, että hän oli uskonut lähtevänsä äkkikuoleman korjaamana tästä maailmasta sillä sekunnilla. Mutta että tälläisiä hallusinaatioita? Hän ei ehkä halunnutkaan herätä. Hän toivoi, että tämä trippi jatkuisi niin pitkään, että hän ehtisi käydä ajelulla tuolla autolla.
Auto oli parkkeerattu pienen hirsimökin pihaan. Minttu käveli lähemmäs ja huhuili varovasti mennessään ettei säikäyttäisi mökin omistajaa. Hän ei todellakaan haluaisi yllättää ketään nurmikolta naimasta tai puskaan kusemasta. Omalla tontillaan kun sai tehdä mitä halusi, varsinki jos omisti tuollaisen auton. Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista. Tässä oli nyt jotain omituista. Mintusta tuntui entistä enemmän siltä, että hän oli hereillä, tajuissaan ja järjissään, eikä niinkään tajunnan räjäyttävällä huumematkalla. Varmistuakseen asiasta hän kosketti autoa. Se tuntui metalliselta ja auringon säteissä lämmenneeltä. Nahkapenkkien hento tuoksu leijui ilmassa. Autossa ei näkynyt pölyhiukkastakaan ei ulko, eikä sisäpuolella. Tämä oli varmasti omistajansa silmäterä, Minttu ajatteli.
Hän kääntyi mökin puoleen. Se näytti tavalliselta hirsimökiltä. Hän kiipesi kolme porrasta ylös kuistille ja katsoi vielä kerran ympärilleen ja huhuili samalla "haloo" muutamaan kertaan. Ei vastausta. Ovessa roikkui joulupiparin muotoinen, karkeilla ja muilla värikkäillä asioilla koristeltu ovikoriste. Se oli ripustettu värikkään nauhan varaan ja kiinnitetty pienellä naulalla. Minttu tajusi sitä katsoessaan olevansa nälkäinen. Asuisipa mökissä mukava mummeli, joka olisi juuri tehnyt makaronilaatikkoa tai lihapullia ja kutsuisi hänet syömään ennenkuin heittäsi hänet kotiin Ferrarillaan. Nyt Minttu nauroi jo ääneen koputtaessaan oveen. Tästä lähtien hän joisi aina vain ananasshotteja mutta varmistaisi kotiin pääsynsä etukäteen. Palkkaisi vaikka henkivartijan matkaansa. Jimi kyllä maksaisi senkin, jos hän perustelisi sitä turvallisuussyillä.
Minttu koputti uudestaan oveen varoen pudottamasta piparikoristetta. Se näytti syötävän hyvältä. Ehkä hän voisi hätätapauksessa maistaa sitä hieman ja toimittaa sitten mökin omistajalle uuden piparin tilalle. Niitä sai varmasti kaupungin herkkukaupasta. Hän koputti vielä kolmannen kerran mutta kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti