"Tänne." Sade teki niin äkkinäisen loikan oikealle, että Minttu ei pysynyt perässä vaan jatkoi juoksuaan vielä monta metriä eteenpäin. Tajutessaan mitä tapahtui, hän katsahti polulle, johon kaksosten hahmot suuntasivat ja jäi paikoilleen seisomaan. Jalat alkoivat hankautua rakoille ja keuhkoja poltti. Hän ei ollut koskaan ollut innostunut juoksemisesta, eikä tilanne ollut muuttunut. Minttu kumartui riisumaan kenkänsä, jottei kantapään hiertymä pahenisi.
Huomattuaan, ettei Minttu seurannut, Sadekin pysähtyi ja alkoi viittilöidä käsillään. "Ala tulla nyt senkin laiska lehmä." Tämä sihahti hampaidensa välistä ja siniset silmät tuntuivat säkenöivän hänen tuijottaessaan Mintun suuntaan. Vau, tuo nainen on kasvattanut itselleen luonnetta, Minttu ajatteli ja empi edelleen tien reunassa. Hän ei halunnut painella takaisin metsikköön, mikseivät he voineet mennä tietä pitkin? Sade huomasi tämän ja palasi takaisin. Mattison jatkoi juoksuaan heistä välittämättä ja katosi pian näkyvistä. "Minä sanon tämän sinulle nyt yksinkertaisesti, koska et tunnu nyt käsittävän tätä koko tilannetta." Sade painotti jokaista sanaa, kuin puhuessaan pikku lapselle. Tämä ärsytti Minttua ja hän katsoi Sadetta haastavasti. "Sinä olet puuttuva lenkki isommassa palapelissä. Et ole nyt omassa todellisuudessasi, ymmärrä se. Kerron kaiken tarkemmin kun olemme turvallisemmassa paikassa mutta lyhykäisyydessään sinä olet avain, jolla tämä todellisuuksien välinen ovi saadaan suljettua ja me kaikki pääsemme elämään rauhassa omaa elämäämme. Olisin totta vie toivonut, että sinun todellisuutesi lähettäisi meille jonkun hieman älykkäämmän yksilön, jonkun, jota olisi valmisteltu hieman paremmin tähän tehtävään mutta meidän ei auta muu, kuin yrittää pärjätä. Tämän todellisuuden, siinä missä omasikin, toivo on sinun harteillasi. Ei paineita mutta ihan vain tiedoksi."
Sade puhui yhteen hengenvetoon, eikä antanut Mintulle aikaa esittää kysymyksiä. Saatuaan lauseensa loppuun hän heitti Mintun käsissään pitelemän kengät pusikkoon ja nykäisi tätä jälleen paidan hihasta. "Juokset nopeammin ilman noita. Ala tulla nyt."
Minttu uskoi tulleensa hulluksi. Tätä se varmasti tarkoitti. Häntä alkoi oksettaa ja pyörryttää. Perhana, krapula iski sittenkin. Sateen vahvat sormet eivät hellittäneet, joten hän päätti tehdä tälle mieliksi ja juosta pehmeää metsäpolkua eteenpäin. Pahoinvoinnin aalto helpotti ja askel kulki helpommin. Hetken päästä he tulivat pienelle puiselle sillalle, jonka päällä Mattison odotti. Kaksoset vaihtoivat jälleen tietäviä katseita, joita Minttu ei ymmärtänyt.
"Näkyikö kasveja?" Sade kysyi veljeltään ja tähyili sillan toiselle puolelle. "On siellä muutama mutta ne ovat vielä liian pieniä ollakseen ihmiselle vaarallisia. Yhden loukku oli kiinni, luulen että se on juuri syönyt rotan tai jäniksen." Mattison sanoi ja Sade nyökkäsi tyytyväisenä. Maasto muuttui vetiseksi melko pian sillan jälkeen. Sukat kastuivat, vaikka kostean alueen läpi vievälle polulle olikin aseteltu jonkinlaisia pitkospuita. Kun metsä jäi taa ja edessä avartui pelkkää aukeaa, Minttu näki siellä täällä kasvavia värikkäitä kasveja. Ne näyttivät..kärpäsloukuilta, siis lihansyöjäkasveilta. Hänellä oli ollut tuollainen kasvamassa ikkunalaudalla joskus lapsena mutta se oli mahtunut asumaan kahvikupissa. Minttu pysähtyi jälleen ja tuijotti suolla kasvavia kasveja. Osa niistä oli hänen mittaisiaan, osa hieman pienempiä. Punaiset loukut ammottivat auki, kuin pedon kidat ja niissä töröttävät värekarvat heiluvat hiljalleen. "Nyt, Minttu, sanon tämän viimeisen kerran.." Sade tiuskaisi entistä hermostuneempana. "Tuo kasvi on vielä liian pieni syödäkseen sinut suihinsa mutta jos seisot paikoillasi tarpeeksi kauan, se käy takuuvarmasti kiinni käteesi."
Minttu tunsi jalkojensa pettävän. Vatsaa kouristi ja hän oksensi aivan jättimäisen kasvin varren juurelle. Samalla hetkellä, kun hän tunsi Mattisonin kiskaisevan itsensä liikkeelle, hän pikemminkin aisti kuin näki kasvin heräävän eloon ja alkavan louskutella leukojaan. Se taivutti karvaista varttaan ja iski leukansa Mintun oksennuslammikkoon. Nyt häntä ei tarvinnut enää houkutella juoksemaan, vaan jalat liikkuivat kuin pikajuoksijalla. Onneksi suoalue loppui nopeasti ja metsäpolku jatkui jälleen. He kulkivat nyt vaitonaisina hetken aikaa, vain Mattison päästeli välillä pieniä vihelteleviä ääniä ja pysähtyi sitten kuuntelemaan. Normaalioloissa Minttu olisi nauranut ääneen tämän puuhille mutta nyt häntä ei naurattanut yhtään.
Huomattuaan, ettei Minttu seurannut, Sadekin pysähtyi ja alkoi viittilöidä käsillään. "Ala tulla nyt senkin laiska lehmä." Tämä sihahti hampaidensa välistä ja siniset silmät tuntuivat säkenöivän hänen tuijottaessaan Mintun suuntaan. Vau, tuo nainen on kasvattanut itselleen luonnetta, Minttu ajatteli ja empi edelleen tien reunassa. Hän ei halunnut painella takaisin metsikköön, mikseivät he voineet mennä tietä pitkin? Sade huomasi tämän ja palasi takaisin. Mattison jatkoi juoksuaan heistä välittämättä ja katosi pian näkyvistä. "Minä sanon tämän sinulle nyt yksinkertaisesti, koska et tunnu nyt käsittävän tätä koko tilannetta." Sade painotti jokaista sanaa, kuin puhuessaan pikku lapselle. Tämä ärsytti Minttua ja hän katsoi Sadetta haastavasti. "Sinä olet puuttuva lenkki isommassa palapelissä. Et ole nyt omassa todellisuudessasi, ymmärrä se. Kerron kaiken tarkemmin kun olemme turvallisemmassa paikassa mutta lyhykäisyydessään sinä olet avain, jolla tämä todellisuuksien välinen ovi saadaan suljettua ja me kaikki pääsemme elämään rauhassa omaa elämäämme. Olisin totta vie toivonut, että sinun todellisuutesi lähettäisi meille jonkun hieman älykkäämmän yksilön, jonkun, jota olisi valmisteltu hieman paremmin tähän tehtävään mutta meidän ei auta muu, kuin yrittää pärjätä. Tämän todellisuuden, siinä missä omasikin, toivo on sinun harteillasi. Ei paineita mutta ihan vain tiedoksi."
Sade puhui yhteen hengenvetoon, eikä antanut Mintulle aikaa esittää kysymyksiä. Saatuaan lauseensa loppuun hän heitti Mintun käsissään pitelemän kengät pusikkoon ja nykäisi tätä jälleen paidan hihasta. "Juokset nopeammin ilman noita. Ala tulla nyt."
Minttu uskoi tulleensa hulluksi. Tätä se varmasti tarkoitti. Häntä alkoi oksettaa ja pyörryttää. Perhana, krapula iski sittenkin. Sateen vahvat sormet eivät hellittäneet, joten hän päätti tehdä tälle mieliksi ja juosta pehmeää metsäpolkua eteenpäin. Pahoinvoinnin aalto helpotti ja askel kulki helpommin. Hetken päästä he tulivat pienelle puiselle sillalle, jonka päällä Mattison odotti. Kaksoset vaihtoivat jälleen tietäviä katseita, joita Minttu ei ymmärtänyt.
"Näkyikö kasveja?" Sade kysyi veljeltään ja tähyili sillan toiselle puolelle. "On siellä muutama mutta ne ovat vielä liian pieniä ollakseen ihmiselle vaarallisia. Yhden loukku oli kiinni, luulen että se on juuri syönyt rotan tai jäniksen." Mattison sanoi ja Sade nyökkäsi tyytyväisenä. Maasto muuttui vetiseksi melko pian sillan jälkeen. Sukat kastuivat, vaikka kostean alueen läpi vievälle polulle olikin aseteltu jonkinlaisia pitkospuita. Kun metsä jäi taa ja edessä avartui pelkkää aukeaa, Minttu näki siellä täällä kasvavia värikkäitä kasveja. Ne näyttivät..kärpäsloukuilta, siis lihansyöjäkasveilta. Hänellä oli ollut tuollainen kasvamassa ikkunalaudalla joskus lapsena mutta se oli mahtunut asumaan kahvikupissa. Minttu pysähtyi jälleen ja tuijotti suolla kasvavia kasveja. Osa niistä oli hänen mittaisiaan, osa hieman pienempiä. Punaiset loukut ammottivat auki, kuin pedon kidat ja niissä töröttävät värekarvat heiluvat hiljalleen. "Nyt, Minttu, sanon tämän viimeisen kerran.." Sade tiuskaisi entistä hermostuneempana. "Tuo kasvi on vielä liian pieni syödäkseen sinut suihinsa mutta jos seisot paikoillasi tarpeeksi kauan, se käy takuuvarmasti kiinni käteesi."
Minttu tunsi jalkojensa pettävän. Vatsaa kouristi ja hän oksensi aivan jättimäisen kasvin varren juurelle. Samalla hetkellä, kun hän tunsi Mattisonin kiskaisevan itsensä liikkeelle, hän pikemminkin aisti kuin näki kasvin heräävän eloon ja alkavan louskutella leukojaan. Se taivutti karvaista varttaan ja iski leukansa Mintun oksennuslammikkoon. Nyt häntä ei tarvinnut enää houkutella juoksemaan, vaan jalat liikkuivat kuin pikajuoksijalla. Onneksi suoalue loppui nopeasti ja metsäpolku jatkui jälleen. He kulkivat nyt vaitonaisina hetken aikaa, vain Mattison päästeli välillä pieniä vihelteleviä ääniä ja pysähtyi sitten kuuntelemaan. Normaalioloissa Minttu olisi nauranut ääneen tämän puuhille mutta nyt häntä ei naurattanut yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti