Minttu yritti kurkistaa mökin ikkunasta mutta verho oli vedetty eteen, eikä hän nähnyt muuta kuin oman kuvajaisensa heijastuvan lasin pinnasta. Kamalaa miltä hän näytti. Tukka oli takussa ja silmänalusia reunustivat tummat meikkijäämät. Hän pyyhkäisi nopeasti kasvojaan ja kiepsautti hiuslakasta jäykän vaalean tukkansa ponihännälle.
Mitäs nyt. Minttu kääntyi ja palasi auton luo. Hän kurkisti vielä kerran sisään. Olisiko hän todella lainannut autoa, jos avaimet olisivat sattuneet olemaan virtalukossa? Ei, ei noin kallista autoa, vaikka toisaalta olihan tämä hätätapaus. Avaimet eivät kuitenkaan olleet näkyvillä, eikä Minttu kokenut omaavansa niin suuria teknisiä taitoja, että saisi auton käynnistymään johdoista, kuten elokuvissa tehtiin. Ei auttanut kuin lähteä talsimaan tietä pitkin. Hän päätti liftata ensimmäisen vastaan tulevan auton kyytiin.
Aurinko lämmitti mukavasti ja hiekkatiekin muuttui asfalttipäällysteiseksi vajaan kilometrin kävelyn jälkeen. Mintun mieliala nousi entisestään ja hän päätti käyttää viimeiset akunrippeensä nyt kuitenkin siihen, että soittaisi Minkalle. Ehkä tämä oli huolissaankin.
"Valitsemanne numero ei ole käytössä." Kuului puhelimesta. Minttu katsoi puhelimensa näyttöä kummissaan varmistaakseen, että oli soittanut oikeaan numeroon. Kummallista. Hän katkaisi puhelun ja yritti uudestaan samoin tuloksin. Äh, se on taas tietysti hukannut puhelimensa ja kuolettanut liittymänsä. Minttu ajatteli ja päätti sen sijaan soittaa Danille. Saadessaan saman vastauksen myös tämän numerosta, hän nöyrtyi ja päätti soittaa isäpuolelleen. Jimi tulisi hakemaan hänet, ihan sama kuinka pitkälle syrjäseudulle hän oli joutunut. "Valitsemanne numero ei ole käytössä." Sama monotoninen ääni hoki Mintun korvaan. Hän yritti soittaa vielä muutamalle muulle ystävälleen mutta tuloksetta. Jaa, täytyisi siis lisätä toivelistalle myös uusi puhelin. Sitä Jimi ei kyllä enää maksaisi, tämäkin oli hädin tuskin kolme kuukautta vanha. Täytyi keksiä jokin toinen keino mutta äidiltä hän ei kyllä kysyisi.
Hän valitsi puhelimestaan karttaohjelman ja painoi "paikanna minut"- toimintoa. Näytölle ilmestyi omituisen värinen kartta, jossa pieni nuoli pyöri villisti ympyrää. "Helvetin helvetti." Minttu kirosi ääneen. Miksei mikään toimi silloin kuin pitäisi! Hän oli juuri työntämässä puhelintaan takaisin kassiinsa kun huomasi näytöllä vilahtavan tutunnäköisen kohteen. Tuon täytyi olla Virtalahden uimahuone ja rantalaituri. Tietenkin. Tästä muutama sata metriä vielä ja hän päätyisi uimarannalle. Siellä olisi varmasti porukkaa ja hän voisi lainata jonkun puhelinta. Kyllä Minkalla nyt olisi selitettävää eilisestä illasta. Kaikkea hänelle oli tapahtunut mutta tämä oli jo liian paksua.
Rantaviiva pilkisti jo vihreiden koivujen lomasta. Minttu näki tutun uimarannan mutta uimakoppi oli erilainen. Viime kesänä se oli ollut vielä sinivalkoraidallinen ja peltikattoinen mutta nyt sen paikalla seisoi paljon suurempi rakennus, joka oli maalattu kylmän valkoiseksi. Se ei näyttänyt paikalta, jossa lapset vaihtaisivat kesäasunsa uimapukuihin, vaan pikemminkin rakennukselta, jonka suojissa tehtiin tietellisiä eläinkokeita. Vain piikkilanka-aita puuttui, Minttu ajatteli ja äkkiä häntä puistatti auringon paisteesta huolimattaa. Ja miksi rannalla ei ollut ketään, vaikka päivä oli lämmin, eikä taivalla näkynyt pilven kiharaakaan? Outoa. Mitä lähemmäs rantavettä Minttu asteli, sen paremmin hän kuitenkin ymmärsi mikseivät perheet olleet viettämässä päivää täällä. Vesirajassa soljui mustaa, paksua limaa, joka haisi makealta, aivan kuin jonkinlaiselta siirapilta. Ehkä tuo oli sinilevää? Minttu mietti mielessään. Hän ei oikeastaan ollut viettänyt rantaelämää lapsuusvuosiensa jälkeen, eikä muistanut miltä sinilevä näytti mutta sen hän kyllä ymmärsi, ettei kukaan halunnut uida tuossa liejussa.
Noh, tästä ei olisi enää pitkä matka keskustaan, joten jos kohta ei tulisi yhtään autoilijaa vastaan, hän voisi yhtä hyvin kävellä loputkin matkasta. Hän ei ollut muistanut, että tie jatkui niin pitkään rannan jälkeen, eikä sitä, että tien päässä olisi ollut mökki. Rakennus ei näyttänyt kovin uudelta mutta ei vanhaltakaan. Se oli hyvin voinut olla piilossa tien päässä hänen lapsuudessaankiin, eikä hän olisi tiennyt asiasta. Ehkä mökki oli periytynyt jollekin rikkaalle miehelle, joka oli nyt ajanut paikalle Ferrarillaan tutkimaan tiluksia. Niin sen täytyi olla. Ja niin kuin hän oli ajatellut, ettei tässä tuppukylässä ikinä tapahtunut mitään. Suunnitelma oli häipyä heti, kun hän saisi tarpeeksi rahaa säästettyä oman kämpän takuuvuokraan. Tällä hetkellä kaupan kassalla tienatut pennoset menivät elämiseen ja pieniin elämän iloihin.
"Minttu!" "Onko tuo muka Minttu?" Edestäpäin kuuluvat äänet pudottivat Mintun jälleen maan pinnalle. Joku kutsui häntä nimeltä. Hyvä, kavereiden olikin jo korkea aika kaivata häntä. Olivat tietysti nukkuneet jonkun mökissä, kun hän oli vedellyt hirsiä sammalmättäällä muurahaisten tunkiessa sisään joka ruumiinaukosta. Mintun jo aiemmin saavuttama tyyneys oli tipotiessään ja hän alkoi kerätä raivoa ystäviään kohtaan. Nyt hahmot tulivat lähemmäs ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa värikkäin sanankääntein mitä mieltä hän tästä kaikesta oli, Minttu näki paremmin ketkä olivat tulossa häntä vastaan. Ei, tuossa eivät olleet hänen ystäväns Minka ja Dani vaan hänen lukioaikaiset luokkatoverinsa Mattison ja Sade. Ei, ei ja vielä kerran ei. Noita nörttejä ja heidän seuraansa hän nyt ihan viho viimeiseksi kaipasi. Nuo kaksoset olivat jo lukioaikana olleet yliviisaita opettajan suosikkeja, jotka saivat jokaisesta kokeesta täydet pisteet, vaikka eivät osallistuneet koko kurssille. Ja mitä niillä oli nyt päällään, naamiaisiinko nuo olivat menossa?
Minttu tuijotti Mattisonia, joka yleensä pukeutui tylsästi. Farkkuihin, jotka eivät istuneet päälle ja huppariin, jonka taskuihin hän ei ikimaailmassa haluaisi työntää käsiään. Ja Sade, joka osasi nimetä kaikkien maailman valtioiden pääkaupungit mutta ei varmana tiennyt miten ripsiväriä käytettiin. Pukeutumistyyli sama kuin veljellään. Nyt ne tulivat häntä kohti. Molemmat olivat vetäneet päähänsä vihreänhohtoisen peruukin, silmämeikki loisti tänne asti ja farkut olivat vaihtuneet jonkinlaiseen kalastajahaalariin. Minttu ei osannut päättää pitäisikö hänen itkeä, nauraa, paeta vai kenties esittää sen aikaa ystävällistä, että saisi huijattua jompaa kumpaa lainaamaan puhelintaan, jotta hän saisi soitettua itselleen taksin.
"Minttu?" Mattison tuli hänen eteensä ja katsoi häntä kysyvästi. "Minä sanoin että se on Minttu." Sade tökkäsi veljeään kylkeen ja kääntyi sitten Mintun puoleen sanoen tälle: "Ala tulla, en haluaisi patistella mutta meillä on ihan pikkuisen kiire. Odottelimme sinua väärässä paikassa, pahoittelut siitä." Minttu tunsi liikuttelevansa suutaan mutta ääntä ei tullut. Jos tämä oli Danin mielestä hauska pila, hän järjestäisi tälle seuraavaksi sellasen yllätyksen, ettei tämä uskaltaisi pilailla hänen kustannuksellaan enää ikinä. Sade oli tarttunut Mintun käsivarteen ja alkoi määrätietoisesti vetää häntä tietä eteenpäin Mattisonin seuratessa vierellä ympärilleen vilkuillen.
"Näkikö kukaan sinua, oletko puhunut kellekkään?" Sade kysyi nyt hiljaisemmalla äänellä. "Ööö, ei?" Minttukin pyöritteli päätään. Nyt hän ymmärsi olevansa hereillä mutta huomasi toivovansa että tämä kaikki olisi vain outoa unta. "Tuota, voisinko lainata puhelinta, minun.." "Shh!" Sade keskeytti Mintun ja pysähtyi äkisti. "Selitän sinulle kaiken ihan tuota pikaa mutta tässä on nyt vähän eräänlaisia miinoja matkassa, meidän pitää olla varovaisia." Sitten Sade tuntui tajuavan jotain. "Hetkinen, sinä tulit tuota tietä pitkin, et kai vain ole käynyt hirsimökillä?"
Minttu katsoi vielä kerran sivuilleen varmistuakseen, ettei puskissa piileskellyt aprillia-kuvausryhmää ja käänsi sitten katseensa Sateen sinisiin silmiin. "No kyllä, kävin koputtelemassa oveen mutta kukaan ei vastannut. Pihassa oli kyllä erittäin hieno kulkupeli, jolla olisin toivonut mökin omistajan vievän minut kotiin, kun tässä on nyt.." Sen pidemmälle Minttu ei jatkanut, sillä hän näki edessään seisovan naisen silmien värin vaihtuvan sinisestä kalpean harmaiksi. Vai johtuiko se auringon valon heijastuksesta? "Ei perkele, Mattison, kuulitko!" Hänen veljensä heilautti levänvihreää lettiään ja he katsoivat toisiaan hetken, kuin ajatustenlukijat tai kaksoset toisiaan katsovat. "Nyt jos koskaan Minttu kuuntelet minua. Tiedän ettemme ole olleet minkäänlaisia ystäviä sinun todellisuudessasi mutta täällä asiat ovat toisin, joten jos henkesi on sinulle kallis, uskot nyt minua ja juokset perässäni." Sade piteli kiinni Mintun molemmista käsivarsista ja katsoi tätä silmiin puhuessaan. Jokin tämän olemuksessa sai Mintun hätkähtämään. Kun Sade ja Mattison pinkaisivat juoksuun, ei Minttukaan jäänyt ottamaan selvää minkä takia he pinkoivat kuin heikkopäiset pitkin hiljaista hiekkatietä. Onneksi krapula ei pahemmin vaivannut, Minttu mietti mielessään pinkoessaan outojen kaksosten perässä.
Mitäs nyt. Minttu kääntyi ja palasi auton luo. Hän kurkisti vielä kerran sisään. Olisiko hän todella lainannut autoa, jos avaimet olisivat sattuneet olemaan virtalukossa? Ei, ei noin kallista autoa, vaikka toisaalta olihan tämä hätätapaus. Avaimet eivät kuitenkaan olleet näkyvillä, eikä Minttu kokenut omaavansa niin suuria teknisiä taitoja, että saisi auton käynnistymään johdoista, kuten elokuvissa tehtiin. Ei auttanut kuin lähteä talsimaan tietä pitkin. Hän päätti liftata ensimmäisen vastaan tulevan auton kyytiin.
Aurinko lämmitti mukavasti ja hiekkatiekin muuttui asfalttipäällysteiseksi vajaan kilometrin kävelyn jälkeen. Mintun mieliala nousi entisestään ja hän päätti käyttää viimeiset akunrippeensä nyt kuitenkin siihen, että soittaisi Minkalle. Ehkä tämä oli huolissaankin.
"Valitsemanne numero ei ole käytössä." Kuului puhelimesta. Minttu katsoi puhelimensa näyttöä kummissaan varmistaakseen, että oli soittanut oikeaan numeroon. Kummallista. Hän katkaisi puhelun ja yritti uudestaan samoin tuloksin. Äh, se on taas tietysti hukannut puhelimensa ja kuolettanut liittymänsä. Minttu ajatteli ja päätti sen sijaan soittaa Danille. Saadessaan saman vastauksen myös tämän numerosta, hän nöyrtyi ja päätti soittaa isäpuolelleen. Jimi tulisi hakemaan hänet, ihan sama kuinka pitkälle syrjäseudulle hän oli joutunut. "Valitsemanne numero ei ole käytössä." Sama monotoninen ääni hoki Mintun korvaan. Hän yritti soittaa vielä muutamalle muulle ystävälleen mutta tuloksetta. Jaa, täytyisi siis lisätä toivelistalle myös uusi puhelin. Sitä Jimi ei kyllä enää maksaisi, tämäkin oli hädin tuskin kolme kuukautta vanha. Täytyi keksiä jokin toinen keino mutta äidiltä hän ei kyllä kysyisi.
Hän valitsi puhelimestaan karttaohjelman ja painoi "paikanna minut"- toimintoa. Näytölle ilmestyi omituisen värinen kartta, jossa pieni nuoli pyöri villisti ympyrää. "Helvetin helvetti." Minttu kirosi ääneen. Miksei mikään toimi silloin kuin pitäisi! Hän oli juuri työntämässä puhelintaan takaisin kassiinsa kun huomasi näytöllä vilahtavan tutunnäköisen kohteen. Tuon täytyi olla Virtalahden uimahuone ja rantalaituri. Tietenkin. Tästä muutama sata metriä vielä ja hän päätyisi uimarannalle. Siellä olisi varmasti porukkaa ja hän voisi lainata jonkun puhelinta. Kyllä Minkalla nyt olisi selitettävää eilisestä illasta. Kaikkea hänelle oli tapahtunut mutta tämä oli jo liian paksua.
Rantaviiva pilkisti jo vihreiden koivujen lomasta. Minttu näki tutun uimarannan mutta uimakoppi oli erilainen. Viime kesänä se oli ollut vielä sinivalkoraidallinen ja peltikattoinen mutta nyt sen paikalla seisoi paljon suurempi rakennus, joka oli maalattu kylmän valkoiseksi. Se ei näyttänyt paikalta, jossa lapset vaihtaisivat kesäasunsa uimapukuihin, vaan pikemminkin rakennukselta, jonka suojissa tehtiin tietellisiä eläinkokeita. Vain piikkilanka-aita puuttui, Minttu ajatteli ja äkkiä häntä puistatti auringon paisteesta huolimattaa. Ja miksi rannalla ei ollut ketään, vaikka päivä oli lämmin, eikä taivalla näkynyt pilven kiharaakaan? Outoa. Mitä lähemmäs rantavettä Minttu asteli, sen paremmin hän kuitenkin ymmärsi mikseivät perheet olleet viettämässä päivää täällä. Vesirajassa soljui mustaa, paksua limaa, joka haisi makealta, aivan kuin jonkinlaiselta siirapilta. Ehkä tuo oli sinilevää? Minttu mietti mielessään. Hän ei oikeastaan ollut viettänyt rantaelämää lapsuusvuosiensa jälkeen, eikä muistanut miltä sinilevä näytti mutta sen hän kyllä ymmärsi, ettei kukaan halunnut uida tuossa liejussa.
Noh, tästä ei olisi enää pitkä matka keskustaan, joten jos kohta ei tulisi yhtään autoilijaa vastaan, hän voisi yhtä hyvin kävellä loputkin matkasta. Hän ei ollut muistanut, että tie jatkui niin pitkään rannan jälkeen, eikä sitä, että tien päässä olisi ollut mökki. Rakennus ei näyttänyt kovin uudelta mutta ei vanhaltakaan. Se oli hyvin voinut olla piilossa tien päässä hänen lapsuudessaankiin, eikä hän olisi tiennyt asiasta. Ehkä mökki oli periytynyt jollekin rikkaalle miehelle, joka oli nyt ajanut paikalle Ferrarillaan tutkimaan tiluksia. Niin sen täytyi olla. Ja niin kuin hän oli ajatellut, ettei tässä tuppukylässä ikinä tapahtunut mitään. Suunnitelma oli häipyä heti, kun hän saisi tarpeeksi rahaa säästettyä oman kämpän takuuvuokraan. Tällä hetkellä kaupan kassalla tienatut pennoset menivät elämiseen ja pieniin elämän iloihin.
"Minttu!" "Onko tuo muka Minttu?" Edestäpäin kuuluvat äänet pudottivat Mintun jälleen maan pinnalle. Joku kutsui häntä nimeltä. Hyvä, kavereiden olikin jo korkea aika kaivata häntä. Olivat tietysti nukkuneet jonkun mökissä, kun hän oli vedellyt hirsiä sammalmättäällä muurahaisten tunkiessa sisään joka ruumiinaukosta. Mintun jo aiemmin saavuttama tyyneys oli tipotiessään ja hän alkoi kerätä raivoa ystäviään kohtaan. Nyt hahmot tulivat lähemmäs ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa värikkäin sanankääntein mitä mieltä hän tästä kaikesta oli, Minttu näki paremmin ketkä olivat tulossa häntä vastaan. Ei, tuossa eivät olleet hänen ystäväns Minka ja Dani vaan hänen lukioaikaiset luokkatoverinsa Mattison ja Sade. Ei, ei ja vielä kerran ei. Noita nörttejä ja heidän seuraansa hän nyt ihan viho viimeiseksi kaipasi. Nuo kaksoset olivat jo lukioaikana olleet yliviisaita opettajan suosikkeja, jotka saivat jokaisesta kokeesta täydet pisteet, vaikka eivät osallistuneet koko kurssille. Ja mitä niillä oli nyt päällään, naamiaisiinko nuo olivat menossa?
Minttu tuijotti Mattisonia, joka yleensä pukeutui tylsästi. Farkkuihin, jotka eivät istuneet päälle ja huppariin, jonka taskuihin hän ei ikimaailmassa haluaisi työntää käsiään. Ja Sade, joka osasi nimetä kaikkien maailman valtioiden pääkaupungit mutta ei varmana tiennyt miten ripsiväriä käytettiin. Pukeutumistyyli sama kuin veljellään. Nyt ne tulivat häntä kohti. Molemmat olivat vetäneet päähänsä vihreänhohtoisen peruukin, silmämeikki loisti tänne asti ja farkut olivat vaihtuneet jonkinlaiseen kalastajahaalariin. Minttu ei osannut päättää pitäisikö hänen itkeä, nauraa, paeta vai kenties esittää sen aikaa ystävällistä, että saisi huijattua jompaa kumpaa lainaamaan puhelintaan, jotta hän saisi soitettua itselleen taksin.
"Minttu?" Mattison tuli hänen eteensä ja katsoi häntä kysyvästi. "Minä sanoin että se on Minttu." Sade tökkäsi veljeään kylkeen ja kääntyi sitten Mintun puoleen sanoen tälle: "Ala tulla, en haluaisi patistella mutta meillä on ihan pikkuisen kiire. Odottelimme sinua väärässä paikassa, pahoittelut siitä." Minttu tunsi liikuttelevansa suutaan mutta ääntä ei tullut. Jos tämä oli Danin mielestä hauska pila, hän järjestäisi tälle seuraavaksi sellasen yllätyksen, ettei tämä uskaltaisi pilailla hänen kustannuksellaan enää ikinä. Sade oli tarttunut Mintun käsivarteen ja alkoi määrätietoisesti vetää häntä tietä eteenpäin Mattisonin seuratessa vierellä ympärilleen vilkuillen.
"Näkikö kukaan sinua, oletko puhunut kellekkään?" Sade kysyi nyt hiljaisemmalla äänellä. "Ööö, ei?" Minttukin pyöritteli päätään. Nyt hän ymmärsi olevansa hereillä mutta huomasi toivovansa että tämä kaikki olisi vain outoa unta. "Tuota, voisinko lainata puhelinta, minun.." "Shh!" Sade keskeytti Mintun ja pysähtyi äkisti. "Selitän sinulle kaiken ihan tuota pikaa mutta tässä on nyt vähän eräänlaisia miinoja matkassa, meidän pitää olla varovaisia." Sitten Sade tuntui tajuavan jotain. "Hetkinen, sinä tulit tuota tietä pitkin, et kai vain ole käynyt hirsimökillä?"
Minttu katsoi vielä kerran sivuilleen varmistuakseen, ettei puskissa piileskellyt aprillia-kuvausryhmää ja käänsi sitten katseensa Sateen sinisiin silmiin. "No kyllä, kävin koputtelemassa oveen mutta kukaan ei vastannut. Pihassa oli kyllä erittäin hieno kulkupeli, jolla olisin toivonut mökin omistajan vievän minut kotiin, kun tässä on nyt.." Sen pidemmälle Minttu ei jatkanut, sillä hän näki edessään seisovan naisen silmien värin vaihtuvan sinisestä kalpean harmaiksi. Vai johtuiko se auringon valon heijastuksesta? "Ei perkele, Mattison, kuulitko!" Hänen veljensä heilautti levänvihreää lettiään ja he katsoivat toisiaan hetken, kuin ajatustenlukijat tai kaksoset toisiaan katsovat. "Nyt jos koskaan Minttu kuuntelet minua. Tiedän ettemme ole olleet minkäänlaisia ystäviä sinun todellisuudessasi mutta täällä asiat ovat toisin, joten jos henkesi on sinulle kallis, uskot nyt minua ja juokset perässäni." Sade piteli kiinni Mintun molemmista käsivarsista ja katsoi tätä silmiin puhuessaan. Jokin tämän olemuksessa sai Mintun hätkähtämään. Kun Sade ja Mattison pinkaisivat juoksuun, ei Minttukaan jäänyt ottamaan selvää minkä takia he pinkoivat kuin heikkopäiset pitkin hiljaista hiekkatietä. Onneksi krapula ei pahemmin vaivannut, Minttu mietti mielessään pinkoessaan outojen kaksosten perässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti