Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen kolmikko saapui paikkaan, jonka Minttu tunnisti. He olivat Viherkylän ala-asteen takapihalla. Juuri tämän ison kuusen takana Minttu oli polttanut ensimmäisen tupakkansa Vilin ja Mönkkösen kanssa joskus kuudennen luokan kevätjuhlavalmistelujen aikaan. Täältä he olivat naureskelleet muille pihalla leikkiville lapsille ja pitäneet itseään niin paljon järkevimpinä, lähes aikuisina. Olivathan he siirtymässä syksyllä yläasteelle. Koulun piha näytti kuitenkin erilaiselta. Maali oli rapistunut rakennusten seinistä ja tonttia kiertävä puuaita oli niin laho, että se oli osittain jo lähes maatunut.
Sade huomasi hänen katseensa kiertävän ympäriinsä ja totesi kuivasti: "Niin, täällä mahtaa olla hieman eri näköistä, kuin sinun todellisuudessasi. Sinun vanhempasi tekivät aikanaan kai oikeanlaisia valintoja, meillä tulos on tämä. Vedessä ei voi uida ja kaikki lahoaa käsiin." Mattison ei sanonut mitään, katsoi vain heitä vuorotellen ja käänsi sitten harmaat silmänsä takaisin koulun pihalle.
"Mennään ennenkuin tulee pimeää." Sade sanoi ja he kävelivät ränsistyneen koulun pihamaan läpi. "Vieläkö täällä on opetusta?" Minttu kysyi hiljaa. Hänellä oli oikeastaan muutakin kysyttävää mutta ajatus ei kulkenut kunnolla. Sade hymähti hiljaa mutta Mattison suorastaan nauroi ääneen. "Opetusta" Hän hekotti. "Tässä maassa ei ole ollut opetusta vuosiin. Ei kukaan jaksa mennä kouluun tai sen puoleen mihinkään muuallekaan joka aamu. Hän pyöritteli päätään ja hymyili, aivan kuin hyvän vitsin jälkimainingeissa. Minttu ei kysynyt enää mitään, seurasi vain kaksosten vanavedessä. He kävelivät tuttuun lähiöön, jonka ränsistyneisyys ei enää yllättänyt Minttua. Tuossa oli Vaian kotitalo, lähes kivijalkaan asti palaneena. Sen naapurissa asui äidin ystävän ex-mies, mikä sen hassun ukon nimi olikaan ollut? Puutarha oli tämän silmäterä. Minttu tuijotti jättimäisiä pensaita, jotka olivat vallanneet tontin. Niiden oksat näyttivät siltä, että saattaisivat kuristaa hänet hetkenä minä hyvänsä.
Sade ja Mattison eivät sanoneet mitään, joten Minttukaan ei jaksanut ihmetellä asiaa. Hän olisi halunnut kysyä miksei pihoilla liikkunut ihmisiä, missä olivat puistossa yleensä telmivät lapset, missä tuon metsittyneen puutarhan innokas hoitaja, missä Murolan muorin keltainen kissa, joka yleensä tuli vastaan tällä tiellä. He olivat ainoat elolliset hahmot. Edes kesäpäivän kärpäset eivät pörisseet ympärillä.
Sade ja Mattison pysähtyivät tutun talon pihaan. Ellie, hänen serkkunsa, jonka kanssa he olivat käyneet samoilla pianotunneilla lähes kymmenen vuotta, asui tässä. Tai ainakin asui hänen todellisuudessaan. Minttu huomasi miettivänsä. He menivät sisään ruskeaksi maalatusta ovesta, jonka saranat antaisivat periksi hetkenä minä hyvänsä. Minttu tuli viimeisenä. Hän oli juuri astumassa sisään ulkoeteiseen mutta oli törmätä Sateen selkään tämän pysähdyttyä äkisti. "Menkää takaisin." Mattisonin käskevä ääni kuului eteisestä. Sade kääntyi ja viittilöi Minttua seuraamaan. He väistivät ovelta ja näkivät Mattisonin huitovan luudalla ja manaavan itsekseen. Ensin Minttu uskoi näkevänsä sittenkin Murolan muorin keltaraitaisen kissan mutta kun totuus valkeni hän tunsi polviensa pettävän. Kissan kokoinen hämähäkki juoksi karkuun Mattisonin luudan edellä. Se oli väritykseltään ruskea ja ruumista koristivat keltaiset ja lähes valkoiset raidat. Otuksen takapuolesta roikkui pätkä vaaleaa seittiä. Minttu avasi suunsa huutaakseen mutta ääntä ei tullut. Sade tökkäsi häntä selkään ja sanoi rohkaisevasti: "Ne eivät yleensä käy ihmisten kimppuun sen enempää kuin sinunkaan maailmassasi. Tosin ne tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta suuremmiksi. Ihmiset eivät enää päästä lemmikkejään ulos, sillä nuo syövät kissat ja pienet koirat suihinsa. Uskotaan, että sen takia ne ovat alun perin alkaneetkin kasvaa. Tule, ne eivät asetu taloksi, joten sisällä ollaan turvassa." Sade kuulosti jo hieman myötätuntoisemmalta ja se lohdutti Minttua. Hän oli jo yrittänyt nipistää itseään herätäkseen tästä painajaisesta mutta märkien sukkien verhoamat jalkapohjat tunsivat hiekkaisen pihatien ja kostean nurmikon, nenä haistoi rikin katkuisen ilman ja iholla tuntui kylmä väristys, kun aurinko oli alkanut laskea. Hän oli keskellä omaa painajaistaan, eikä hänellä ollut aavistustakaan kuinka hän oli tähän joutunut tai mikä vielä pelottavampaa, kuinka tästä pääsisi pois.
Sade huomasi hänen katseensa kiertävän ympäriinsä ja totesi kuivasti: "Niin, täällä mahtaa olla hieman eri näköistä, kuin sinun todellisuudessasi. Sinun vanhempasi tekivät aikanaan kai oikeanlaisia valintoja, meillä tulos on tämä. Vedessä ei voi uida ja kaikki lahoaa käsiin." Mattison ei sanonut mitään, katsoi vain heitä vuorotellen ja käänsi sitten harmaat silmänsä takaisin koulun pihalle.
"Mennään ennenkuin tulee pimeää." Sade sanoi ja he kävelivät ränsistyneen koulun pihamaan läpi. "Vieläkö täällä on opetusta?" Minttu kysyi hiljaa. Hänellä oli oikeastaan muutakin kysyttävää mutta ajatus ei kulkenut kunnolla. Sade hymähti hiljaa mutta Mattison suorastaan nauroi ääneen. "Opetusta" Hän hekotti. "Tässä maassa ei ole ollut opetusta vuosiin. Ei kukaan jaksa mennä kouluun tai sen puoleen mihinkään muuallekaan joka aamu. Hän pyöritteli päätään ja hymyili, aivan kuin hyvän vitsin jälkimainingeissa. Minttu ei kysynyt enää mitään, seurasi vain kaksosten vanavedessä. He kävelivät tuttuun lähiöön, jonka ränsistyneisyys ei enää yllättänyt Minttua. Tuossa oli Vaian kotitalo, lähes kivijalkaan asti palaneena. Sen naapurissa asui äidin ystävän ex-mies, mikä sen hassun ukon nimi olikaan ollut? Puutarha oli tämän silmäterä. Minttu tuijotti jättimäisiä pensaita, jotka olivat vallanneet tontin. Niiden oksat näyttivät siltä, että saattaisivat kuristaa hänet hetkenä minä hyvänsä.
Sade ja Mattison eivät sanoneet mitään, joten Minttukaan ei jaksanut ihmetellä asiaa. Hän olisi halunnut kysyä miksei pihoilla liikkunut ihmisiä, missä olivat puistossa yleensä telmivät lapset, missä tuon metsittyneen puutarhan innokas hoitaja, missä Murolan muorin keltainen kissa, joka yleensä tuli vastaan tällä tiellä. He olivat ainoat elolliset hahmot. Edes kesäpäivän kärpäset eivät pörisseet ympärillä.
Sade ja Mattison pysähtyivät tutun talon pihaan. Ellie, hänen serkkunsa, jonka kanssa he olivat käyneet samoilla pianotunneilla lähes kymmenen vuotta, asui tässä. Tai ainakin asui hänen todellisuudessaan. Minttu huomasi miettivänsä. He menivät sisään ruskeaksi maalatusta ovesta, jonka saranat antaisivat periksi hetkenä minä hyvänsä. Minttu tuli viimeisenä. Hän oli juuri astumassa sisään ulkoeteiseen mutta oli törmätä Sateen selkään tämän pysähdyttyä äkisti. "Menkää takaisin." Mattisonin käskevä ääni kuului eteisestä. Sade kääntyi ja viittilöi Minttua seuraamaan. He väistivät ovelta ja näkivät Mattisonin huitovan luudalla ja manaavan itsekseen. Ensin Minttu uskoi näkevänsä sittenkin Murolan muorin keltaraitaisen kissan mutta kun totuus valkeni hän tunsi polviensa pettävän. Kissan kokoinen hämähäkki juoksi karkuun Mattisonin luudan edellä. Se oli väritykseltään ruskea ja ruumista koristivat keltaiset ja lähes valkoiset raidat. Otuksen takapuolesta roikkui pätkä vaaleaa seittiä. Minttu avasi suunsa huutaakseen mutta ääntä ei tullut. Sade tökkäsi häntä selkään ja sanoi rohkaisevasti: "Ne eivät yleensä käy ihmisten kimppuun sen enempää kuin sinunkaan maailmassasi. Tosin ne tuntuvat kasvavan vuosi vuodelta suuremmiksi. Ihmiset eivät enää päästä lemmikkejään ulos, sillä nuo syövät kissat ja pienet koirat suihinsa. Uskotaan, että sen takia ne ovat alun perin alkaneetkin kasvaa. Tule, ne eivät asetu taloksi, joten sisällä ollaan turvassa." Sade kuulosti jo hieman myötätuntoisemmalta ja se lohdutti Minttua. Hän oli jo yrittänyt nipistää itseään herätäkseen tästä painajaisesta mutta märkien sukkien verhoamat jalkapohjat tunsivat hiekkaisen pihatien ja kostean nurmikon, nenä haistoi rikin katkuisen ilman ja iholla tuntui kylmä väristys, kun aurinko oli alkanut laskea. Hän oli keskellä omaa painajaistaan, eikä hänellä ollut aavistustakaan kuinka hän oli tähän joutunut tai mikä vielä pelottavampaa, kuinka tästä pääsisi pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti