Mikkeli mielessäin, on Mikkeli mielessäin..

Niin että tulisko Hämeenlinnasta vielä jotai biisiä mieleen? Laittakaa kommenttikenttään jos tulee. Biisiä mieleen siis. Tai mitä tahansa huolta tai murhetta tai asiaa. Mut nyt tän päivän(tai itseasiassa tästä on kohta jo viikko aikaa!) asiaan, eli uusimmat kotimaan matkavinkit by eiolluasiaa-blogin testimatkaajat. 

*tähän väliin toim.huom.että yritin eka tehä tätä päivitystä puhelimella, koska kaikki kuvat on nykysin siinä. Ongelma on vain, että ne kuvat mitä tänne sivustolle lataa, niitä ei saa pois, eikä niitten paikkaa saa muutettua. Että ompa vähän sieltä ja syvältä. Jos joku tietää ratkaisun tähän, niin KERTOKAA IHMEESSÄ?*

Tälläkin kertaa matkailtiin siis ihan vaan Suomen rajojen sisäpuolella, koska korona. Tää on tietysti siinäki mielessä vähä tylsää, ku vasta muutama vuos sitte sitä käytii ulkomailla harva se päivä! Ja jos joku sielä nyt viisastelee että Ruotsi ei ole ulkomaata, niin kyllä se lasketaan ja ihan vaikka ois käyny vaan karkkikaupassa tai Icamaxissa! 

Tällä kertaa kohteina meillä olivat Mikkeli ja Hämeenlinna. Ku matkaa savosta hämeeseen tulee melkei sama fiilis ku Kanadassa eri provinssien rajaa ylittäessä. Ainoa ero oli oikeestaan se, ettei tarvinnu siirtyä aikavyöhykkeeltä toiselle.

Tässä eka kohde eli Mikkeli-sity pähkinänkuoressa:

Provinssi: etelä-Savo

Kieli: suomi,savo

Valuutta: euro, käteinenkin käy 

Asukasluku: ketä nääki tiedot oikeesti kiinnostaa?

Koe tämä: sodan ja rauhan keskus Muisti

Jätä välistä: Naisvuoren tornikahvilan "maailmankuulut" vohvelit on oikeesti vaan vohveleita. (Vinkki:Lepran sataman marttakioskin kesätytöt tekee parempia!)

Mikkeli on mukavan kokoinen ja historialtaan mielenkiintoinen kaupunki Saimaan rannalla. Jokaiselle löytyy jotain, olit sitten innostunu Visulahden hupivahakabinetista(myönnän, en o varma onko se vielä toiminnassa mutta varmaan..), vesiaktiviteeteista (tänä kesänä kaikki risteilyt oli toki peruttu, koska korona) ja varsinkin jos sota on lähellä sydäntäsi. Joka toinen paikka, katu, ravintola ja rakennus on nimittäin nimetty jotenkin sotaan, päämajaan tai Mannerheimiin liittyen. 

Mennään siihen kohta tarkemmin mutta ensin pitänee mainostaa Naisvuorta ja sen näköalatornia. Älkää nyt innostuko, eihän se mikään Mont martren kukkula ole mutta käymisen arvoinen paikka toki. Torniin kiipeää peruskuntoinen hahmo ilman sen suurempaa puuskutusta ja vähän heikkokuntoisempi voi huilata vähän puolivälin jälkeen olevalla tasanteella. Näkymä avautuu kaupungin kattojen ylle ja siinä voi sitte kivasti suunnitella mitä kaikkea tahtoo nähä seuraavaks. Muuten kukkula vaikutti siltä, että jos se ois sijainnu Leprassa 90-luvun lopulla, 2000-luvun alussa, oltais istuttu sielä pussikaljottelemassa. Ehkä Mikkelissäki tehtiin niin sillo ku kännykät ei ollu vielä kasvanu käpälään kiinni. 

Tornin alakerrassa toimii kahvila, joka mainostaa maankuuluja vohveleitaan. Niitä saa niin makeana kuin suolaisena. Noh, käykää testaamassa ja tulkaa kommentoimaan makumaailmaa. Ei tuosta annoksesta ainakaan nälkä jääny..

(Kuvan nimi: Veriset pallit. Kuvaaja J.E.L.)

Kun kulttuuri ja kahvilat oli suoritettu, suunnattiin Kenkäveroon. Se on vähä niinku Fiskarin alue minikoossa 😊 Jos nyt menisin uusiks Mikkeliin, oisin luottanu enemmän tän mestan kahvilatarjontaan mutta ehkä enskerralla sitte. Kenkäveron alueella on ihania käsityöläisten kauppoja ja ainakaan korviksista pitävien henkilöiden on lähes mahdotonta poistua alueelta tyhjin käsin..

Kenkäverossa ratkeaa myös suuri mysteeri, eli missä joulupukki viettää kesää. Näköjään pukki ei kuitenkaan malta olla ihan vaan jouten kesämökilläänkään, hi hi. 

Jos et Mikkelistä mitään muuta jaksa suorittaa, niin käy tsekkaamassa juuri kesäkuun alussa avautunu sodan ja rauhan keskus Muisti. Sen yhteydessä toimii myös Päämajamuseo, jossa on nähtävillä mm. Mannerheimin työhuone ja mikä parasta, huussi!

Tuo museo kertoo Suomesta sodan keskellä ja ääneen pääsee monenlaisia tarinoita, eli luvassa ei ole pelkkää tykkien pauketta. Tosin sitäkin pääsee kokemaan ihan omakohtaisesti virtuaalilasit päässä.. Pysäyttävä kokemus!

Noh, sitte tärkein, eli ruokaa!

Ravintolasuosituksena erittäin lämpimästi bistro Holvi, sijaitsee teatterin yhteydessä. Tällä safkalla sai tyydytettyä kahden ja puolen päivän energiatarpeen ja oli kyllä hyvää! Uskaltaisin suositella ihan A-luokan lihansyöjillekin, vaikka kasvisannos olikin ;)

Seuraavaksi Hämeenlinna, Nästä Tavastehus.

Provinssi: Kanta-häme

Kieli: suomi, ei selkeitä murteita, joten kaikkien ymmärrettävissä

Valuutta: euro, käteinenkin käy 

Asukasluku: ketä nääki tiedot oikeesti kiinnostaa? Edelleenkään..

Koe tämä: Jos se linna on jo nähty, käy Aulangon joutsenlammella

Jätä välistä: Kellariravintola Hällän pitsa ei maistunu oikeen miltään. 

Hämeenlinna on ihana, hallittavissa oleva kaupunki, jossa on mukava tunnelma. Koska oltiin molemmat jo käyty sielä linnalinnassa (muistaakseni siinä oli aika paljon sellasta uutta osaa, että ei niin paljon niitä vanhoja, kolkkoja käytäviä. Pienoinen pettymys, vaikka onkin käymisen arvoinen mesta! Lisäksi sielä on kohta tosi hienosti entisöidyt ikkunat. Tää on sisäpiiritietoa..) suunnattiin nyt yhdessä Aulangolle. Jos joku ei nyt hitto soikoon tiedä tätä paikkaa, niin se on joku superkuuluisa, siis kuuluisampi ku Nuuksio tyyliin, luontoalue. Sielä on hyttysiä ja metsää ja tietty..

tadaa, näköalatori!

Tää näkymä ei suinkaan ole tornista, kun sinne ei jostain syystä päässy(en tiiä onko taas koska korona vai mikä?) mutta kyllä siitä tornin juureltaki oli ihan kivat näkymät :)

Jos luonto ja historia kyllästyttää, kannattaa suunnata ehdottomasti yöjuoksulle Suistoklubille. Siitä paikasta on niin monta legendaarista kertomusta, että jätän tämän nyt suosiolla toiseen postaukseen :) Miula ei näköjään ole myöskään kuvaa aiheesta, joten kuvitelkaa mielessänne sellanen Tavastia-klubi ja ottakaa siitä kaikki Helsinkivaikutteet pois. Eli sellanen sopivan boheemi mutta kuitenki maanläheinen mesta, joka on sellasella tiilirakennusten ympäröimällä sisäpihalla :) Jotenki kalja maistu siinä normaalia paremmalta, varsinki ku oli hyvää seuraa!

Hämeenlinnan tori ja sen seutu kerää porukkaa pitkin päivää hieman erityylisiin rientoihin. Tästä 1700-luvun lopulla valmistuneen kirkon luomasta maisemasta miula on hyviä muistoja kesältä 2013 ja niitä siinä vähän verestelin (samassa seurassa ;). MITÄ NOSTALGIAA! Suosittelen Hämeenlinnaan piipahtamista ihan kaikille mutta ruokavinkkinä, välttäkää Hällää (harmi, sielä on ollu oikeen hyvätki tarjoilut joskus!)ja menkää mielummi Popinoon. (Vai oliko se Pepino? Popito? Pepito? Joku sellanen..)

Suomimatkailkaa tyypit, kohta pääsee taas kauemmaski :)

 

Liftaten ehkä osa 6 tai 7?

 Muutama auto ajoi ohitse letkassa. Viimeinen Saab hidasti lupaavasti mutta kaasutti sitten viime hetkellä. Kello alkoi lähennellä kolmea ja mieleen hiipi epäilys, jonka Elviira totesi ääneen ensimmäisenä: ”Öö, mitä jos ei vaan saada tästä enää kyytiä? Tietty sitte voidaan mennä junalla, eihän tästä nyt ole pitkä matka asemalle mutta ois se nyt aika ankeeta. Mieti, tytöt lähtee liftaamaan Helsingistä Kuopioon ja jo Kouvolan kohdalla joudutaan turvautumaan julkiseen liikenteeseen.” Elviira veisteli kauhukuvaa kuin olisi lukenut tätä iltapäivälehden otsikosta. ”Äh, tää nyt vaan on Kouvola. Kaikki helpottaa, kun päästään tästä etenemään.” Inka yritti nostaa tunnelmaa mutta oli hiljaa mielessään samaa mieltä. Aurinko porotti nyt jo melko kuumasti ja siinä missä Elviira hikoili keltaisissa kumisaappaissaan, Inka tunsi naamansa käristyvän, vaikka lämpö tuntuikin tavallaan mukavalta. ”Tiiätkö, se on jännä miten sitä joka kerta jättää sen aurinkorasvan laittamatta naamaan vaan koska säätiedotus lupaa aamulla vesisadetta. Miten sitä ei tajua kattoo yhtään pidemmälle, että jos päivällä vaikka paistaa, niin olis sitte valmiina?” Inka tunnusteli poskiaan. ”Tarttetko rasvaa, täältä saattais löytyä.” Elviira osoitti rinkkaansa. ”Äh, damage on jo tapahtunu, luulen.” Inka naurahti ja istui samalla matalan kaiteen päälle Elviiran viereen. ”Eihän tää ole todellista. Kauanko tässä on seisoa pönötetty?” Elviira tuhahti. Inka katsoi kelloaan todeten: ”Aika tarkkaan tunti.” 

Heikko tuulenvire heilutti puita mutta muuten liikenne tuntui äkisti hiljentyneen. ”Kaikki on kai päässy töistä ja menny johonki mökeilleen tai jotain. Kohta täällä ei kulje enää kukaan.” Inka totesi kuivasti. Elviira oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun he näkivät punaisen auton lähestyvän. Kaverukset pomppasivat pystyyn ja nostivat peukalonsa esille, kuin uutta virtaa saaneena. Tämä tuotti kuin tuottikin tulosta! Audi pysähtyi reippaasti jarruttaen tien reunaan ja jäi siihen odottamaan matkalaisia. Elviira meni avoimen etuikkunan luo ja kurkisti sisään. Autossa istui keski-ikäinen mies, joka oli pukeutunut rentoihin kotivaatteisiin. Auto oli siisti, eikä missään roikkunut karvanoppia tai suomenlippuja. ”Moi, ootko mihin menossa?” Elviira piti kiinni suunnitelmasta tiedustella kuskin ajoreittiä, vaikka tässä tilanteessa he olisivat varmasti hypänneet kenen tahansa Charles Mansoniltakin näyttävän hahmon kyytiin vain päästäkseen eteenpäin. Mies katseli Elviiraa hetken ja vastasi sitten leppoisasti: ”Tuohon Valkealaan, mökille ollaan koiran kanssa matkalla. Mihis asti teiän tartteis päästä?” Elviira ja Inka vilkaisivat molemmat miehen osoittamaa takapenkkiä, jossa istui pieni ruskea sheltti, joka tuijotti heitä herkeämättä. ”Niin, tosiaan, ettekai ole allergisia koirille? Täällä on myös koiran karvaa joka penkillä.” ”Ei, ei olla allergisia. Elviira totesi ja avasi etuoven. ”Meillä on suunta Kuopiota kohti mutta kyllä Valkealakin taitaa auttaa meitä. Päästään tästä kohdasta pois.” 

Inka änkesi itsensä takapenkille koiran viereen ja sai saman tien ystävällisen tervehdyksen märästä kuononpäästä, jonka koira työnsi lähelle tämän naamaa. Seuraavaksi eläin haisteli Inkan rinkkaa innokkaana. ”Se on ihan kiltti piski, vähän utelias vaan. Työnnä pois edestä, jos se tunkee iholle tai et muuten vaan innostu koirista. Valitettavasti teidän vaatteet on tän reissun jälkeen kyllä ihan karvassa. Tuo on oikeastaan tyttären koira mutta Hanna on nyt jossain eurooppaturneella niin niinhän siinä käy, että minä olen se joka huolehtii koirasta. Vaikka ei sillä, onhan siitä seuraa. Se tykkää veneilystä ja lähtee aina mieluusti mukaan mökkireissulle.” Mies jutusteli mielellään eikä Inkan tai Elviiran tarvinnut huutaa musiikin yli osallistuakseen keskusteluun. ”Mikä tämän otuksen nimi on?” Inka piti koirista eikä voinut olla kysymättä. ”Veikko.” Mies vastasi ja jatkoi hieman selitellen: ”En kyllä ymmärrä kuka antaa koiralle nimeksi Veikko. Tai on sillä joku hieno kasvattajanimikin mutta se on niin pitkä, että en kyllä muista millään. Pentuna se tuntui vielä hassummalta mutta nyt kun tuo alkaa olla tuollanen seniori, niin jotenkin se Veikko sattuu sille paljon paremmin.” Koira nosti korviaan ja katsoi isäntäänsä aina kuullessaan nimensä. Sitten se kääntyi jälleen kiinnostuneena Inkan puoleen ja tiiraili tätä ruskeilla silmillään. Lopulta se luovutti ja asettui makuulle osittain oman huopansa, osittain Inkan jalkojen päälle.

”Kuuntelen tässä tätä Järviradiota, jos teitä ei haittaa. Tämä auttaa hyvin virittäytymään mökkitunnelmiin.” Kuski sanoi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Elviira ei ollut edes tajunnut, että keskustelu oli hiljentynyt. Hänkin piti rauhallisesta iskelmämusiikista, joka tulvi radiosta. Se oli kesämusiikkia, joka toi mieleen kukkamekot ja tanssilavat. Kuskin puhelin soi ja tämä vastasi siihen murahtaen. Muutaman lyhyen lauseen jälkeen tuli jälleen hiljaista. Olavi Virta lauloi hopeisesta kuusta ja kesäpäivään sopiva maisema vilahteli ohi auton ikkunasta. Veikko nosti välillä päätään ja painoi sen sitten takaisin penkille. Inka silitteli sen pehmeää turkkia hajamielisenä.

”Jos jätän teidät tähän bussipysäkille, niin tästä varmaan matka jatkuu leppoisasti?” Mies hidasti ja pysähtyi pikavuoropysäkin kohdalle. Inka ja Elviira kömpivät autosta ja joutuivat samalla jarruttelemaan innokasta Veikkoa, joka olisi selvästi ollut valmis lähtemään heidän matkaansa. ”Kiitos vielä ja hyvää mökkireissua!” Inka hihkaisi avoimesta ikkunasta ja he heilauttivat kumpikin kättään loittonevaa autoa kohti. 

liftaten osa 5

 Niko ajoi jokusen kilometrin hiljaisuudessa, kuin yrittäen keksiä jonkin uuden suostuttelutavan, jolla saada syy jatkaa ajelua. Kouvolan taajama tuli kuitenkin nopeasti ja sen ensimmäiset liikennevalot paloivat punaisena. Niko jarrutti ja Elviira heilahti hieman eteenpäin penkiltään. ”Jätä meidät vaikka johonkin tohon keskustaan, mihin nyt voit hyvin pysähtyä.” Inka korotti ääntään musiikin yli. Kun Niko löysi sopivan pysäkin ja pysäytti kulkuvälineen vetäen käsijarrun päälle, hän kääntyi kunnolla takaosassa istuvaan kaksikkoon päin. ”Mihin meinasitte mennä syömään? Vois tässä itekki miettiä ruokaa, ei ole tullu tänään pistettyä suuhun oikeen mitään muuta ku vissyä.” Hän raapi päätään ja Inka katseli tämän käsivarressa komeilevaa tatuointia tarkemmin. Se oli hieman suttuisen oloinen. ”No täytyy vähän katella. Mennään ehkä moikkaamaan yhtä vanhaa tuttua eka, voi olla että syödään sen luona. Mutta kiitti hei tosi paljon kyydistä. Ehkä nähdään Ilosaaressa, jos tuutte kavereiden kanssa sinne.” Hän keräili rinkkaansa ja astui Elviiran perässä ulos autosta. Ulkona oli häikäisevä auringonpaiste. ”Oi, ihana ilma!” Elviira hihkui ja Inkakin sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi kasvonsa kohti aurinkoa. ”Ota meidät kyytiin, jos näet meidät tuossa tienlaidassa liftaamassa.” Elviira sanoi Nikolle ja heilautti sitten kättään merkiksi siitä, että tämä tapaaminen päättyisi nyt tähän. ”Niin ja tsemppiä auton kanssa, tästä tulee varmasti tosi hieno!” Hän huikkasi vielä olkansa yli, ennenkuin nosti rinkan selkäänsä ja vetäisi auton sivuoven kiinni niin että pamahti. Ystävykset seisoivat bussipysäkillä niin pitkään, että musta auto lipui Kouvolan verkkaisen liikenteen sekaan ja katosi näkyvistä. Sitten he purskahtivat nauruun. 

”Ihana Niko.” Elviira sanoi ja pudisteli päätään. ”Jotenkin kaikki sopi niin hyvin yhteen.” Inka totesi ja jatkoi: ”Tuo auto, Niko ja Nikon habitus ruutupaitoineen ja suomileijona-tatuointeineen ja se, että se asuu Kouvolassa.” Inka pyöritteli päätään. ”Kouvolassa on varmasti paljon hyvää mutta mitä itse täällä asuin joitakin vuosia, niin voin todeta, että Niko on erittäin hyvä esimerkkiotos tämän sityn alkuperäiskansalaisten edustuksesta.” ”Sehän olisi ollut tietysti ihan näppärää, jos tuolla kyydillä olis päässy Kuopioon asti. Ainut vaan se melu siinä autossa.” Elviira sanoi ja Inka täydensi lauseen: ”Niin, ja turvavyöt olis ollu kivat.” ”Ja turvavyöt.” Elviira nyökkäsi.

”Hei, meksikolaista Nevillestä, eikö niin!” Inka lähti kävelemään kohti kävelykadun alkupäätä, jossa muisti ravintolan sijainneen. ”Toivottavasti se on vielä olemassa. Jos ei, niin mennään sitten vaikka Rossoon.” Tämä kuulosti Elviirankin mielestä suunnitelmalta, joten he kipittivät tien yli valon vaihtuessa vihreäksi. Ravintola löytyi kuin löytyikin edelleen samasta korttelista ja kasvistäytteinen burritokin oli juuri niin hyvää, kuin Inka muisteli. ”On tässä Kouvolassa hyviäkin puolia.” Inka puhui epäselvästi ruoka suussa. Saatuaan nielaistuksi hän jatkoi: ”Täällä on muutama ihan jees rokkibaari ja hyvät junayhteydet joka suuntaan.”  Elviira hymyili ja keihästi lautaselleen jääneen viimeisen papuparan haarukkaansa. ”Pitäisikö vähän tarkistaa kartasta mihin meidän kannattaa mennä tästä, vai osaatko suoraan heittää mikä tie vie pois Kouvolasta?” Hän kysyi ja tuijotti yksinäistä papua hetken ennenkuin laittoi sen suuhunsa. ”No päästään itseasiassa tosta samasta paikasta, mihin Niko jätti meidät, niin siitä vaan katua alas ja tuolta raviradan luota lähtee tie kohti Mikkeliä ja sitä pitkin sitten Kuopiokin alkaa lähestyä.” Inka sanoi ja yritti saada katsekontaktia tarjoilijaan, joka nojaili toimettoman oloisena tiskiin ja katseli telkkarista saippuasarjan uusintajaksoa. 

”Maistuiko ruoka, saisko olla jotain jälkkäriä?” Tarjoilija hääräsi pöydän ääressä ja toisti ystävällisesti mutta hieman innottomasti tuttuja fraasejaan. Inka tuijotti tämän pitkiä tekoripsiä ja hieman liian kovalla kädellä puuteroitua ihoa. ”Ei kiitti, ruoka oli tosi hyvää mutta meidän pitää tästä jatkaa matkaa.” Elviira sanoi ja jatkoi: ”Tuotko vaan laskut.” Tarjoilija häipyi ja palasi hetken päästä tuoden mukanaan kaksi Marianne-karkkia. Inka avasi omansa ja työnsi sen suuhunsa samalla kun kaivoi maksukorttiaan. Karkin tahmea kuori tarttui hampaisiin niin lujasti, että viimekuussa laitettu paikka takahampaan pinnalla tuntui irtoavan. ”Tervetuloa uudestaan!” Tarjoilija toivotti samalla opetellulla asiakaspalveluaksentillaan ja oli jo henkisesti vastaanottamassa sisään kävelevää lapsiperhettä. 

Inka ja Elviira seisoivat hetken ravintolan ulkopuolella asettelemassa kantamuksiaan. ”Oliko se tämä katu missä asuit? Jotenkin muistan tämän kulmauksen tässä. Ja eikö tossa ollu jonkunlainen baari?” He olivat kulkeneet yhden korttelinvälin ja saapuneet kävelykadun alkuun. ”Joo, neljäs kerros.” Inka tähysi ylöspäin. ”Ikkunat olivat kyllä toiselle puolelle mutta tuo tuossa on sen kämpän sisäänkäynti. Tää oli kyllä lottovoitto. Hyvä sijainti ja halpa vuokra. Toki se asunto oli kaukana mistään puulattiaidylistä mutta ajoi asiansa. Ei sillä että enää tännä muuttaisin mutta hienoja muistoja siitä asunnosta kyllä on.” Inka katsoi edelleen ylöspäin nostalgian vallatessa mieltä yhä enemmän. Elviira, käytännön ihminen kun oli, alkoi tähyillä Inkan aiemmin mainitsemaa tienpätkää, josta he pääsisivät jatkamaan liftausta. ”Eiköhän jatketa matkaa. Tästä on vielä aika pitkä taival.” ”Joo, mennään vaan.” Inka havahtui nostalgiatripiltään takaisin todellisuuteen. ”Pitää olla nyt tarkkana, jos Niko sattuu ajelemaan sillä pakullaan vastaan. Onko mitään selitystä valmiina, jos se bongaa nämä kaksi liftaria tienvarresta?” Inka tokaisi ja Elviira pyöritteli päätään. ”Ei, kaikki hyvät tekosyyt lienee käytetty. Sitten on vaan pakko ottaa riski ja antaa sen kuskata meidät perille asti.” 

He kävelivät alas mäkeä, jonka varrelta Inka muisti monta hassunhauskaa sattumaa opiskeluajoilta. ”Tuossa talossa oltiin kerran jatkoilla ja tosta marketista haettiin juomia, kun lonkerot loppu.” Elviira kuunteli kiltisti eikä viitsinyt mainita, että nämäkin tarinat oli kerrottu jo tuhanteen kertaan. Lopulta he pääsivät risteykseen, josta Inka muisti ajaneensa ohi aiemminkin, oltuaan matkalla Mikkeliin. ”Tästä pitäis saada kyyti melko helpostikin, tää on vilkas tie mutta ei niin vilkas kun mitä Helsingistä lähtiessä. Kato, tuolta tuleekin jo eka auto!” Inka oli reipastunut reissun edetessä ja nosti nyt häpeilemättä peukalonsa pystyyn Elviiran kävellessä perässä. Auto ajoi kuitenkin ohitse. ”Äh, no johan se olisi ollut liian helppoa saada samantien kyyti!” Inka puhisi ja nosti rinkan selästään. 

Liftaten osa 4

 ”Nuo on takuulla sellanen ikipariskunta, ovat olleen lukiosta asti yhdessä ja heillä on kolme lasta, jotka eivät koskaan leiki muovileluilla.” Inka katsoi tietä pitki koko ajan pienemmäksi pisteeksi muuttuvan auton perään. ”Ihana mies!” Elviira totesi huokaisten. ”Kyllä sitä tuollaisen kanssa perustais vaikka minkälaisen hotellin johonkin maaseudulle.” ”Tapaatte sitten Mintunkin.” Inka matki miehen leppoisaa puhetapaa muistuttaakseen ystäväänsä miehen ikiaikaisesta puolisosta. Imitaatio sai Elviiran nauramaan hyväntuulisesti. ”Totta. Ei astuta Mintun varpaille tässä asiassa.” Hän nauroi ja heilautti pitkää tukkaansa. 

Aurinko oli alkanut kurkistella pilvenraosta rohkeammin kuin vielä tunti sitten. Inka seisoi tienvieressä peukalo pystyssä Elviiran hörppiessä taskulämmintä vettä käytännöllisestä retkipullostaan. Inka ei ollut vielä saanut aikaiseksi ostaa oikeaa juomapulloa, vaan käytti ikivanhaa puolen litran Novelle-pulloa. ”Nyt ollaan sitte sillee tienpäällä, että täältä ei enää pääse julkisilla mihinkään. Ei ainakaan helposti.”  Elviira totesi käytännöllisesti ja jatkoi hörppäystensä välissä: ”Toisaalta täältä on varmana helpompaa saada kyyti.”

”Hitto mikä idiootti!” Inka huusi punaisen Toyotan perään heilauttaen kättään auton suuntaan. ”Tartte tollee hivutella vierestä ja sitten kiihdyttää. Ihme urpoilua!” Hän kihisi ja antoi sitten kätensä pudota. Auto oli hiljentänyt heidän kohdallaan ja etupenkillä istuneet nuoret miehet olivat vilkuttaneet heille iloisesti. Sitten he kiihdyttivät raivokkaasti niin että pikkukivet vain lentelivät kuluneista renkaista. ”Hei, toi pysähtyy.” Elviira vetäisi edelleen raivon vallassa olevaa ystäväänsä hihasta ja tämäkin käänsi katseensa mustaan autoon, joka jarrutti risteyksen jälkeen olevalle pienelle levikkeelle. Inka käänsi katseensa Elviiraan ja tämä nosti kulmiaan. ”Kyyti kuin kyyti.” Elviira yritti pitää epäilyn poissa äänestään. 

He kävelivät kohti mustaa pakettiautoa, joka näytti askel askeleelta lähestyessään vähemmän uhkaavalta ja enemmän siltä, että sen omistaja ei voinut olla kuin hädin tuskin ajokortti-ikäinen. Auto oli selvästi maalattu mustaksi jonkun muun kuin automaalarialan ammattilaisen toimesta. Siellä täällä näkyi ruostetta ja etuoven kahva näytti olevan puoliksi irti. Oli Inkan vuoro jututtaa kuskia. Hän tarttui oven kahvaan hieman varovasti. Kahva näytti siltä, että se voisi helposti jäädä käteen, jos käytti yhtään liian rajua avaustekniikkaa. Ovi aukesi kuitenkin tottelevaisesti ja ulos asti pauhaava rokkikomppi vain voimistui. Se kilpaili auton moottorista lähtevän pauhun kanssa. Ratin takana istui leveästi hymyilevä mies, joka oli kaverusten alkuarvailusta huolimatta melko varmasti syntynyt suunnilleen samalla vuosikymmenellä kuin Inka ja Elviira. Tällä oli päässä MM-95- lippahattu, päällä mustaruudullinen flanelipaita, joka näytti olevan kokoa liian pieni. Hihat oli kääritty ylös. Inkan avatessa ovea kuski kumartui hiljentämään musiikkia. ”Moi, mihis tytöt on matkalla?” Hän kysyi innokkaasti. ”No kysytään niin päin, että mihin tämä auto kuskeineen on menossa?” Inka kierteli tilanteen näppärästi ja hymyili ratin takana istuvalle miehelle pidellen edelleen auton etuovesta kiinni. ”No ei meikäläisellä ole tässä sen kummempaa päämäärää, kunhan ajelen. Kävin moikkaamassa kaveria ja nyt oon menossa kotiin.” ”No missä se koti tarkalleen ottaen on?” Inka tivasi edelleen. Hän ei aikonut paljastaa omaa matkasuunnitelmaansa vielä. ”Kouvolassa.” Tämä vastasi. 

Inka kääntyi Elviiran suuntaan. ”Kouvola. No eikö se ole ihan ok, mennään sitä kautta sitten?” Elviira oli parempi reittisuunnittelussa, joten Inka luotti tämän mielipiteeseen. ”No joo, kyllä, päästään sitäkin kautta.” Elviira tuumaili joten Inka kääntyi takaisin MM-lippismieheen päin. ”No jos tullaan kyydissä Kouvolaan asti?” Hän sanoi ja katseli auton etuosaa, jossa ei ollut kuskin penkin lisäksi muita istuimia. Auton tuunausvaihe oli selvästi vielä hieman kesken. ”Joo. Hypätkää kyytiin vaan. Menkää siitä sivuovesta, mulla on sielä takana penkit mutta ei valitettavasti vielä turvavöitä. Tää on tällänen meikän projekti.” Hän näytti kädellään takaosaa kohti ja Inka näki käsivarressa vilahtavan suomileijona-tatuoinnin. Sivuovi aukeni myös vaivattomasti, vaikka auton helma näyttikin niin ruosteiselta, että olisi todennäköisesti vain ajan kysymys koska pohja tippuisi kokonaan. Ehkä tällekin asialle oli tarkoitus tehdä jotain. 

Elviira kömpi edellä ja Inka seurasi. Takana oli pitkä penkki, jonka päälle oli levitetty vanha matto. Penkki oli sentään kiinni auton lahon oloisessa lattiassa mutta kuten heitä oli varoiteltu, turvavöitä ei ollut ja minkäänlaisista muista turvavälineistä oli varmasti turha edes unelmoida. Lattialla oli tyhjiä kaljatölkkejä ja sipsipussi, jossa näytti olevan vielä sisältöä. Lattia oli peitetty vanerilevyllä ja takatilan seiniin oli liimattu bänditarroja. Auto tuntui olevan hyvin omistajansa näköinen.

”Oon ihan ite tuunannu tätä autoa ja vaikka ei uskois, niin oon ite maalannukki tän. Sellasella autospraymaalilla!” Nikoksi esittäytynyt mies selitti innoissaan ajaessaan pitkin kiemuraista maantietä. ”Laitoin tietty ekana musavehkeet kuntoon, nehän on tärkeimmät. Kaiken muun ehtii kyllä!” Hän kääntyi aina puhuessaan niin paljon matkustajiensa suuntaan, että Inkan teki välillä mieli sanoa tälle että keskittyisi ajamiseen. Elviira, jolla ei ollut edes ajokorttia, ei osannut kiinnittää moiseen pikkuseikkaan huomiota. Sen sijaan hän antoi katseensa kiertää pitkin autoa. Katosta roikkui iso suomenlippu, joka tuntui tärisevät musiikin tahdissa. ”Onko jotain musatoivetta? Täältä löytyy Iron Maidenia, Metallicaa, Kornia, Kotiteollisuutta, you name it!” Niko rummutti ylpeydentunnossaan rattia tutunoloisen kappaleen tahtiin ja hymyili leveästi. Elviira ei saanut päähänsä oliko se Iron Maidenia vai Metallicaa mutta ei halunnut kysyä. ”Tää on ihan jees.” He vastasivat samaan ääneen ja katsoivat sitten toisiaan hymyillen kumpikin omanlaistaan järkyttynyttä, seikailunhaluista hymyään. 

”Joo, velipoika on laitellu näitä autoja enemmänki, se on auttanu tässäki projektissa. Ollaan kavereiden hallilla maalattu tää ja laitettii noi kaiuttimet. Ois tarkotus laittaa tää sellaseen kuntoon, että pääsee sit kiertää Suomee tän kanssa ja takatilassa voi nukkua. Tähän tulee takaspoileri, kromivanteet ja tuning-aurinkolipat. Sit noi helmapellit tietty laitetaan vielä kuntoon, kunhan löytyy sopivat osat. Tässä ei vaan ehi aina kauheesti tekee, ku työt painaa päälle mutta aina vapaa-ajalla tätä duunaan.” Niko puhui autostaan kuin ylpeä äiti huilukilpailun voittaneesta lapsestaan. Inka ei voinut katsoa Elviiran suuntaan, sillä he alkaisivat takuuvarmasti nauraa. Jutustelu etupenkin suuntaan oli välillä haastavaa ja Nikon suosikkikappaleen soidessa täysin mahdotonta, sillä korvanjuuressa karjuvan James Hetfieldin ääni peitti alleen kaikenlaiset keskusteluyritykset. Niko ilmeisesti tajusi tämän itsekin, sillä hän jätti toisinaan volume-nappulan rääkkäämisen sikseen jolloin desibelien taso putosi lähes siedettäviin lukemiin. 

”Niin mihin teillä jatkuu matka Kouvolasta?” Hän kysyi ja kääntyi jälleen vaarallisen pitkäksi aikaa katsomaan heitä. ”Ilosaari on suuntana.” Elviira totesi sen enempää selittämättä. ”Aa, ne on kivat festarit. Meillä oli kaveriporukan kaa puhetta että oltais myös menty tänä vuonna, ehkä lauantaina. Eiku hei, voisin ajaa teidät sinne jo tänään!” Niko hihkaisi innostuneena. Nyt Elviira katsoi Inkaa ja tämä pyöritti huomaamattomasti päätään. ”Ei tartte, siitä tulee pitkä reissu. Sitäpaitsi meidän pitää oikeestaan mennä tänä iltana Kuopioon.” Inka yritti selittää tilannetta liikoja paljastamatta. ”No ei se mitään, voin ajella teidät Kuopioonkin. Mikäs tässä kesäpäivänä on kruisaillessa. Vani kulkee kyllä.” Niko pohti ääneen. ”Saa samalla vähän testata miten uudet moottoritehosteet toimii. Ajetaan vaan tosta meidän kautta, haen vähän vaihtokalsareita. Vaikka eipä niitäkään niin täällä suomen suvessa tarvitse.” Hän nauroi makeasti omalle vitsilleen. Elviira katsoi taas Inkaa, jonka aivot raksuttivat. ”Kiitti tosi paljon tarjouksesta mutta ei, ei tosiaan tartte. Kouvola on meille just hyvä pysäkki. Käydään siinä syömässä ja fiilistelemässä paikkoja, kun tuli aiemmin asuttua niillä seuduilla.” Inka painotti sanojaan ja yritti samalla kuulostaa huolettomalta. ”Nii just, ei tosiaan meidän takia tartte. Sitäpaitsi meillä on tässä vähän sellanen missio, että kerätään mahdollisimman monta kyytiä matkalle ja se idea menee vähän pilalle, jos saadaan heti tokana kyyti perille.” Inka ihaili Elviiran kekseliäisyyttä ja samalla sitä, että kaikessa tuossa piili totuuden siemen. Ja olihan päivä jo pitkällä, kohta iltapäivän puolella, eivätkä he olleet syöneet vielä mitään Aakkosia ja riistopähkinöitä lukuunottamatta. Elviira ainakin pitäisi saada ruokittua mahdollisimman pian jollain oikealla sapuskalla, tai matka tyssäisi siihen paikkaan. 

Liftaten osa 4

”Laitoinko oven takalukkoon? Jäikö hella päälle?” Elviira pysähtyi käveltyään muutaman metrin. ”Laitoit ja ei.” Inka vastasi ja nauroi. ”Nyt unohdetaan kotiasiat muutamaksi päiväksi ja lähdetään seikkailuun!” Hän huudahti ja sai Elviirassakin aikaan toivomansa vaikutuksen. Tämän keltaiset kumisaappaat astuivat pieneen lätäkköön niin että vesi roiskui ja he nauroivat. Sade oli lakannut ja vaikka taivas olikin edelleen harmaa, ilma oli kesäisen lämmin ja täynnä odotusta. Helsinki oli jo herännyt uuteen perjantaiaamuun, ihmiset kiirehtivät töihin, pilatestunnille, viemään lapsiaan päivätoimintaan. Kaiken keskellä kulki kaksikko kohti viikonlopun rientoa.

”Tässä on hyvä paikka odottaa kyytiä.” Elviira sanoi ja nosti varovasti painavan näköisen rinkan selästään laskien sen mahdollisimman kuivaan paikkaan jalkojensa juureen. ”Pitäisikö sitä mennä vähän kauemmas tosta bussipysäkistä?” Inka katseli huolissaan viereisen vilkkaasti liikennöidyn pysäkin matkustajia. Suurin osa ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. ”Äh, tässä on hyvä paikka ja tähän on myös helppo pysähtyä ottamaan meidät kyytiin. Peukku pystyyn nyt vaan!” Elviira hihkui intoa ja nosti oikean kätensä niin, että peukalo sojotti kohti harmaata taivasta kuin yksinäinen sotilas. Inka vilkaisi vielä kerran pysäkkiä kohti, jolla seisova nuori mies puhui äänekkäästi puhelimeen. Hetken päästä sininen bussi kaartoi pysäkille vieden miehen mennessään. Ikkunasta näkyi kuinka tämä jatkoi puheluaan vielä kävellessään pitkin bussin käytävää. 

”Onkohan tämä kuitenkaan paras paikka?” Inka laski kätensä tuskastuneena. ”Tämä reissu tyssää ensimmäiseen etappiin!” Hän jatkoi marinaansa autojen sujahtaessa ohi. ”Älä nyt heti masennu. Tämähän oli viimeksikin kaikkein vaikein osa, päästä Helsingistä eteenpäin. Tämän jälkeen helpottaa. Sitäpaitsi tässä voi vielä hypätä julkiseen, tuolla maantiellä ei enää tiedä yhtään koska seuraava pitkänmatkan linja-auto tulee ja missä on lähin pysäkki. Peukku pystyyn nyt!” Elviira ei tuttuun tapaansa ollut huolissaan ja tämä sai Inkankin mielialan jälleen nousemaan. Sade oli pysynyt poissa ja vaikka aurinko ei uskaltautunut paistamaan pilven raosta, päivä tuntui silti pikkuhiljaa kirkastuvan. Sitten tien varteen pysähtyi valkoinen pakettiauto.

”Öö, pysähtyikö tuo nyt meitä varten?” Inka katsoi pakua mutta piti peukaloaan edelleen pystyssä kuin varmuuden varalta. ”Joojoo!” Elviira hihkui ja kaappasi rinkkansa maasta ennätysvauhdilla. ”Ala tulla nyt, tää on huono paikka parkkeerata autoa kovin pitkäksi aikaa. Tästä se lähtee.”

”Moi, ootko mihin päin menossa?” Elviira jutteli avoimesta etuikkunasta ratin takana istuvalle miehelle. He olivat sopineet, että aina ensin kysyttäisiin kuskilta sitä. Jos tämä vaikuttaisi mahdolliselta sarjamurhaajalta, he voisivat päämäärän varjolla kieltäytyä kyydistä ja sanoa odottavansa autoilijaa, joka olisi menossa pidemmälle. Suunnitelma vaikutti vedenpitävältä turvajärjestelyltä. ”Järvenpäähän.” ”Öö, no kyllä se meitä auttaa.” Elviira teki päässään nopean skannauksen reitistä. ”Pääsette siihen liittymään, josta voitte jatkaa matkaa pohjoiseen.” Mies sanoi ja katseli kaksikkoa harmailla silmillään. ”Hypätkäähän kyytiin. Voitte heittää matkatavarat siitä sivuovesta mutta varokaa niitä laatikoita. Niissä on yrttejä.” Elviira vilkaisi Inkaa olkansa yli ja tämä avasi pakettiauton sivuoven. Mahdollisen murhaajan matkassa olisi varmasti ollut lapio, köysi, teippiä ja vanha matto, johon uhrin voisi kietoa. Tämän kuskin pakettiautosta löytyi pieniä puulaatikoita, joiden kyljessä luki ”basilika” ja ”tilli”. 

Pakettiautossa oli lämmin. Etupenkille mahtui juuri ja juuri kaksi ihmistä kuskin lisäksi. Inka kaiveli turvavyötä seinän rakosesta ja Elviira joutui nojautumaan eteenpäin, jotta tämä sai vyön napsautettua paikoilleen. Lattialla oli kuivuneita lehtiä ja etuikkunalla muutama parkkilappu. Muuten auto oli tavallinen, siisti valkoinen paku, jolla tuhannet ihmiset ajelivat päivittäin. Kuski napsautti vilkun päälle ja odotti sopivan suurta rakoa, jotta voisi kiihdyttää liikennevirran mukaan. Vilkun tasainen naksutus toi Inkan mieleen teiniaikojen ratsastuskisareissut, kun ikivanhan hevosauton matkustamossa istuttiin ja naurettiin maailman murheille. Oli vain takaosassa matkustava karvainen ratsu, uudenkarheat nahkasaappaat ja jännitys tulevasta kisapäivästä. Ihmeen pitkälle sillä autolla hevosia kuskattiinkin ennen kuin se hajosi lopullisesti.

”Meillä on vaimon kanssa pieni luomutila tossa Järvenpään keskustan lähellä. Se on hieno paikka, ihan maaseutua vaikka ollaan näin lähellä Helsinkiä. Pidetään siellä kaikenlaisia kursseja aina villiyrttien keräilystä luomuruoan kokkailuun. Syksyllä saadaan tilat siihen kuntoon, että voidaan alkaa majoittaa turisteja.” Kuski jutteli leppoisasti. Inka havahtui mietteistään ja katseli tämän huuruisen auton ikkunaan vasten piirtyvää profiilia. Hieman ylikasvanut hiuspehko, ystävälliset, hymyilevät kasvot ja ajamaton parta, joka ei varmasti koskaan kasvaisi muodikkaaksi metsuriparraksi mutta toi silti poikamaisille kasvoille miehekkyyttä. ”Luomumunien tuottajaa on ollu tosi vaikee löytää, ollaankin Mintun kanssa ajateltu ottaa muutama kana siihen pihalle. Tarkotus olis jonain päivänä pystyä elämään mahdollisimman riippumattomasti ja pyörittää majoitusmatkailuyritystä siinä samalla. Ollaan kyllä kumpikin paljasjalkaisia Helsinkiläisiä, joten tässä pitää vähän totutella ja etsiä tietoa asioista.” Kuski jatkoi jutusteluaan ja ajoi hieman turhankin rauhallisesti nopeampien autojen vilahdellessa ohitse. ”Harmi ettei täällä voi liikkua hevoskärryillä, se olisi jo jotain se!” Mies napautti rattia sanojensa painoksi. Inka ja Elviira naurahtivat ja vakavoituivat saman tien tajutessaan, että heidän ensimmäinen kyydintarjoajansa oli varmasti vähintään puolitosissaan ajatuksensa kanssa. ”Käykää meidän nettisivuilla tutustumassa ja tulkaa ihmeessä käymään viimeistään syksyllä. Ne nettisivut on kyllä itseasiassa vielä vähän vaiheessa mutta Minttu pitää blogia meidän arjesta, löytyy netistä hakusanalla Luomua tuomassa.” Elviira nyökkäsi miehelle ja hetkeksi jutustelu taukosi. 

”Mihin te olette muuten matkalla? Jos saan kysyä?” Luomutilan pitäjä kysyi muutama kilometri ennen sovittua liittymää, johon hän jättäisi liftarinsa. ”Ilosaareen.” Inka hihkaisi ja Elviira korjasi samaan hengenvetoon: ”No itseasiassa sinne on matka vasta huomenna. Tänään yritetään päästä Kuopioon ennen iltaa.” ”Kuopio on kiva kaupunki. Mintulla on sukulaisia siellä. Meinattiin ensin perustaa tämä luomumajoitustila sinne mutta ei löydetty sopivaa paikkaa.” 

”Noniin, tässä voi pysähtyä hyvin, jätän teidän tähän niin pääsette tuosta jatkamaan näppärästi matkaa.” Valkoinen paku hidasti vauhtia rauhallisesti, se mateli viimeiset metrit kuin laiskiainen nihkeässä tervassa. Kuski oli selvästi omaksunut rauhallisen ajotyylin ja se tuntui sopivan tämän leppoisaan luonteenlaatuun. ”Kiitos tosi paljon. Napataan kamat tuosta sivusta vielä.” Elviira heilautti kättään ikkunasta Inkan kaivellessa rinkkoja. ”Tsemppiä matkaan ja tulkaahan käymään! Tapaatte Mintunkin sitten.” Mies huudahti ja lähti matelemaan takaisin valtatielle Inkan ja Elviiran jäädessä tien viereen seisomaan. Matka oli alkanut.

Sitte suppaillaan!

Jos joku ei siis nyt edelleenkään tiedä mitä suppailu on, niin se on tollasen ilmatäytteisen surffilaudan päällä ajelua joko istuen, polvillaan tai seisaallaan, riippuen päivästä, aallokosta, olotilasta, tasapainosta ja krapulan määrästä. Laudan päällä voi myös makoilla mutta sitte sen ohjaaminen on hieman haastavampaa. 

Tässä teille nyt kokeneen (=kaks kertaa laudan päällä seisonu) suppailijan vinkit mitä kannattaa ja ei kannata tehdä, jotta suppailureissu olisi mahdollisimman onnistunut. Se, uskotteko miun vinkkejä jää teiän oman harkinnan varaan, en ota minkäänlaista vastuuta asiasta :D

Noni, no tässäkin lajissa kaikki lähtee varusteista. Tein tähän tälläsen yksinkertasen listan, jonka avulla pääset jo mukavasti alkuun. Kaikella oheishärpäkkeellä voi varmasti hienostella maailman tappiin asti mutta jos nyt edes nämä perusasiat saat raavittua kasaan, niin ainakin omien kokemusteni mukaan näillä pärjää hyvin.

Näitä tarvitset:

-Suplauta

Itse hankin tämän menopelin jo tammikuussa, sillä vahingosta viisastuneena havaitsin, ettei hankintaa kannata jättää parhaaseen kesäsesonkiaikaan. Lauta on mallia SaimaaSup, jonka kerrottiin olevan aloittelijaystävällinen peruslauta, ei kuitenkaan ihan mikään halpakaupan halvin halpisversio. Kuvassa lauta on vielä sen valmistaneen pikkukiinalaisen pakkaamana omassa pussissaan, josta löytyvät myös:

-mela

-peräevä

-karkuremmi

-pumppu

-korjaussarja

ja...

-ohjekirja 

se mitä pakkaus ei sisällä mutta kuuluu olennaisena osana tähän lajiin on..

-kelluntaliivit

(kyllä, otin itsestäni peiliselfien. Noloa, tiedän!)

Urheilukaupan kesäpoika ei ollu iha varma mitä eroa on pelastusliiveillä ja kelluntaliiveillä mutta epäili, että pelastusliiveissä on se kauluri, joka kääntää pään kohti taivasta jos et sitä ite tajua jostain syystä tehdä. Terapeutti vahvisti tän oikeeks päätelmäks, eli tässä siis tiedoksi teillekki, jotka ootte sitä aina miettiny :D

Sitte tarvitaankin enää

-Saimaa

-seuraa

Tuohon jälkimmäiseen lisätäkseni, seuran ois hyvä olla sellasta, joka ensinnäki hakee siut kotoa kyrväkkäällä Audilla tai vastaavalla autolla, jossa on jättimäinen takaboksi. Sinne mahtuu lauta jos toinenkin ja lisäksi iso musta mela. Seuran ois myös hyvä olla sen henkistä, että uskallat lähtee siinä porukassa vesille ja voit myös tarvittaessa avautua elämän suurista kysymyksistä siinä suppailun lomassa. Jos kaverisi omistaa vielä vedenpitävän aifounin, niin kyllä vaan lähtee! 

Niin, ja siis se Saimaa.. Jos asut jossain korvessa, eikä Saimaa osu matkareitille, niin varmaan siihen käy joku pienempiki järvi. Kunhan se on sen verran syvä, ettei peräohjausevä osu pohjaan, silloin ei kyllä kulje! (testattu)

Sitte vaa laudat ulos pussista ja pumppaamaan!

Jos tarkasti kattoo sitä venttiiliä, siinä vieressä lukee joku maksimilukema, miten täyteen sen laudan saa ahtaa. Meillä oli nyt kahden eri merkin laudat edustettuina ja niissä oli vähä eri ilmamäärät. Yhteistä molemmille laudoille oli kuitenkin se, ettei meiän käsivoimilla päästy ihan sinne äärirajoille, ei ees ihan kovinkaanliiankaan lähelle, eli kovin helposti sitä ei (ehkä?) saa ylitäytettyä :D

Sitte vaan vesille ihailemaan suomen suvea ja kaunista Saimaan saaristoa. (vai oliko se varattu että on vaan Turun saaristo? Että se on siis suomen ainoa saaristo-käsite? En tiiä mutta tuolla oli kyllä ihan saaria, että sinäänsä..)

Mitä kaikkee sitä löytääkään ihan lapsuuden kotinurkilta, ku lähtee etenemään uudella kulkupelillä?

Vanhoja laivoja..

aavelaivoja?

Muumien kesämökki?

Vinkki tosisomettajile: Jos kaveri ottaa sinusta kuvaa, vedä se kelluntaliivi alas, ettei näytä siltä että liivi on epämuodikas. Toinen vaihtoehto on kasvattaa tissit, niin se asettuu tosta rinnan kohdalta vähän tiiviimmin. Ehkä?

Sitten vielä pari vinkki vitosta kun suppailut on suppailtu ja pitää lähteä kotiin jännittämään jääkiekkomaajoukkueen kultamitalipeliä. Eli:

-Laita karkuremmi kiinni laudassa olevaan kahvaan, kun nouset maihin. Näinollen remmi ei hinaudu pitkin hiekkarantaa kun kävelet autolle..

-Märkä lauta+hiekka=ei kiva yhdistelmä. Aseta lauta vaikka nurmikolle tyhjennystä varten.

-Vaikka se oli kivassa paketissa ja kaikki tilpehööri mahtui sinne pikkuiseen laukkuun ennen ekaa käyttökertaa, hyväksy suosiolla, ettei se enää ole mahdollista..

Kotiin päästyäsi levitä lauta kuivumaan vaikka päältä ajettavan ruohonleikkurin päälle ja pakkaa aamulla pakettiin niin hyvin kuin osaat :D

Ihania suppailuhetkiä ja kiitos terapeutille mahtavasta seurasta!

 

liftaten, osa 4

 Osa 1 matkaan

”Ota niitä pähkinöitä, ei niitä suolattuja vaan jotain naturel-merkkiä. Muuten alkaa janottaa ja sitten pitää päästä vessaan.” Inka huudahti pikkumarketin käytävältä toiselle puolen kauppaa, jossa Elviira yritti lukea ruskean pähkinäpussin tuoteselostetta parhaansa mukaan. Lähikaupan tarjontaan eivät kuuluneet ne vihreässä paketissa olevat luomupähkinät, joita tämä yleensä osti. ”Äh, kerrankos sitä tukee jotain riistopähkinäntuottajaa.” Elviira ei tajunnut sanoneensa sitä ääneen ennenkuin huomasi keltaisessa paidassaan paikalle purjehtineen kesätyöntekijän, joka pysähtyi hyllyn kohdalle palvelualttiin oloisena. Elviira tyytyi väläyttämään tälle kauneimman hymynsä, latoi riistopähkinät, varmuudeksi kaksi pakettia, punaiseen koriin ja hiippaili vähin äänin karkkihyllyllä seisovan Inkan luo. ”Ota noita lakuja, ne ei sula helteessä.” Elviira sanoi mutta Inka nyrpisti nenäänsä. ”Hyi, lakuja. Joku toi noita aina lapsuudessa tuliaisina jostain reissusta, mikä pettymys pienelle lapselle!” Inka kyykistyi kuitenkin lakujen luo ja poimi niitä käsiinsä. ”Okei, no tässä. Mutta otetaan sitte jotain hedelmäkarkkeja myös. Aakkosia vaikka!” 

Inka pakkasi eväitä pieneen kangaskassiin ja Elviira latoi liukuhihnalle vielä heräteostoksena paketin purkkaa. ”Jos ei vaikka pääse pesemään hampaita.” Hän perusteli tilanteen hihnan toisessa päässä seisovalle Inkalle. ”Täytetään aamulla sitten vaan vesipullot. Ostetaan viinit jostain matkan varrelta, eiks niin? Vai pitäiskö ne olla jo valmiina, ihan vaan siltä varalta, että saadaankin kyyti suoraan Kuopioon?” Inka pohti asiaa ääneen heidän kävellessään lähimarketista kohti Porvoontien yksiötä. ”Käydään illalla hakemassa pitsaa Veken baarista ja tehdään pikku mutka siinä samalla Alkon kautta. Ei näitä asioita kannata jättää kuule sattuman varaan!” Elviira hihitteli hyväntuulisesti. Huominen reissu kupli riemukkaasti sielussa, se nosti hyvää tunnetta aina varpaista sormenpäihin asti. Edes aamuksi lupailtu vesisade ei saanut tunnelmaa latistumaan. Liftausreissu oli päätetty, eikä mikään mahti maailmassa saisi kaksikkoa perumaan aikeitaan, ei edes kesäsade.

Inka avasi silmänsä ja nosti päätään litteästä tyynystä. Elviiran vieraspatja oli yllättävän mukava mutta tyyny oli Inkan niskalle aivan liian littana. Yö oli tuonut mukanaan outoja unia, joissa Inka oli seisonut keskellä metsää tietämättä mihin suuntaan piti mennä päästäkseen takaisin sivistykseen. Hän tunsi yhä sormissaan piikikkään kuusenoksan, jota oli pidellyt kädessään juuri hetkeä ennen heräämistä. Metsässä oli myös satanut. Sade. Inka tajusi heränneensä ikkunalautaan rummuttavaan vesisyöksyyn. Oliko ulkona todella noin harmaata? Inka hieroi silmiään raivokkaasti ja tuijotti uudelleen ulos. ”Perkele.” Hän totesi hiljaa ja katsoi sitten huoneen toisella laidalla sikeästi nukkuvaa Elviiraa. Eilinen kymppiuutisten pirtsakka uutisankkuri oli kyllä lupaillut että tänään sataisi vettä mutta oli kuitenkin todennut samaan hengenvetoon että iltapäivällä pitäisi kyllä olla puolipilvistä ja maan keskivaiheilla jopa aurinkoista. He olivat tehneet päätöksen joka piti. Liftaamalla lähdettäisiin, vaikka sitten sadetakit päällä. Inka ei tietenkään omistanut sen enempää sadetakkia, sateenvarjoa kuin kumisaappaitakaan. Vaikka mitäpä väliä sillä olisikaan ollut, tuskin hän olisi niitä mukanaan raahannut kuitenkaan. Pitäisi hommata sellainen kertakäyttöinen sadetakki, joita sai lähes joka marketin kassalta. 

”Haetaanko aamupalaa jostain ja keitetään tässä vaan aamuteet?” Elviira kysyi mongertavalla äänellä suusta pursuavan tahnavaahdon ja pinkin hammasharjan heilutuksen lomasta. ”Joo.” Inka seisoi jälleen ikkunan äärellä ja mietti ainoita mukana olevia kenkiään. Ne kastuisivat läpimäräksi ennenkuin he ehtisivät edes nousta ratikkaan. Toisaalta nyt oli keskikesä ja tunnetusti kesä kuivaa sen minkä kasteleekin. Inka päätti luottaa vanhan kansan viisauteen tässäkin asiassa. ”Mennään Hetan kahvilaan aamupalle ja odottamaan sateen laantumista. Onko sillä nyt niin väliä mihin aikaan ollaan perillä, tunti sinne tai tänne.” Inka sanoi ja kääntyi pois ikkunasta. Sade ei noudattanut sääntöjä, eikä varsinkaan loppunut tuijottamalla.