Niko ajoi jokusen kilometrin hiljaisuudessa, kuin yrittäen keksiä jonkin uuden suostuttelutavan, jolla saada syy jatkaa ajelua. Kouvolan taajama tuli kuitenkin nopeasti ja sen ensimmäiset liikennevalot paloivat punaisena. Niko jarrutti ja Elviira heilahti hieman eteenpäin penkiltään. ”Jätä meidät vaikka johonkin tohon keskustaan, mihin nyt voit hyvin pysähtyä.” Inka korotti ääntään musiikin yli. Kun Niko löysi sopivan pysäkin ja pysäytti kulkuvälineen vetäen käsijarrun päälle, hän kääntyi kunnolla takaosassa istuvaan kaksikkoon päin. ”Mihin meinasitte mennä syömään? Vois tässä itekki miettiä ruokaa, ei ole tullu tänään pistettyä suuhun oikeen mitään muuta ku vissyä.” Hän raapi päätään ja Inka katseli tämän käsivarressa komeilevaa tatuointia tarkemmin. Se oli hieman suttuisen oloinen. ”No täytyy vähän katella. Mennään ehkä moikkaamaan yhtä vanhaa tuttua eka, voi olla että syödään sen luona. Mutta kiitti hei tosi paljon kyydistä. Ehkä nähdään Ilosaaressa, jos tuutte kavereiden kanssa sinne.” Hän keräili rinkkaansa ja astui Elviiran perässä ulos autosta. Ulkona oli häikäisevä auringonpaiste. ”Oi, ihana ilma!” Elviira hihkui ja Inkakin sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi kasvonsa kohti aurinkoa. ”Ota meidät kyytiin, jos näet meidät tuossa tienlaidassa liftaamassa.” Elviira sanoi Nikolle ja heilautti sitten kättään merkiksi siitä, että tämä tapaaminen päättyisi nyt tähän. ”Niin ja tsemppiä auton kanssa, tästä tulee varmasti tosi hieno!” Hän huikkasi vielä olkansa yli, ennenkuin nosti rinkan selkäänsä ja vetäisi auton sivuoven kiinni niin että pamahti. Ystävykset seisoivat bussipysäkillä niin pitkään, että musta auto lipui Kouvolan verkkaisen liikenteen sekaan ja katosi näkyvistä. Sitten he purskahtivat nauruun.
”Ihana Niko.” Elviira sanoi ja pudisteli päätään. ”Jotenkin kaikki sopi niin hyvin yhteen.” Inka totesi ja jatkoi: ”Tuo auto, Niko ja Nikon habitus ruutupaitoineen ja suomileijona-tatuointeineen ja se, että se asuu Kouvolassa.” Inka pyöritteli päätään. ”Kouvolassa on varmasti paljon hyvää mutta mitä itse täällä asuin joitakin vuosia, niin voin todeta, että Niko on erittäin hyvä esimerkkiotos tämän sityn alkuperäiskansalaisten edustuksesta.” ”Sehän olisi ollut tietysti ihan näppärää, jos tuolla kyydillä olis päässy Kuopioon asti. Ainut vaan se melu siinä autossa.” Elviira sanoi ja Inka täydensi lauseen: ”Niin, ja turvavyöt olis ollu kivat.” ”Ja turvavyöt.” Elviira nyökkäsi.
”Hei, meksikolaista Nevillestä, eikö niin!” Inka lähti kävelemään kohti kävelykadun alkupäätä, jossa muisti ravintolan sijainneen. ”Toivottavasti se on vielä olemassa. Jos ei, niin mennään sitten vaikka Rossoon.” Tämä kuulosti Elviirankin mielestä suunnitelmalta, joten he kipittivät tien yli valon vaihtuessa vihreäksi. Ravintola löytyi kuin löytyikin edelleen samasta korttelista ja kasvistäytteinen burritokin oli juuri niin hyvää, kuin Inka muisteli. ”On tässä Kouvolassa hyviäkin puolia.” Inka puhui epäselvästi ruoka suussa. Saatuaan nielaistuksi hän jatkoi: ”Täällä on muutama ihan jees rokkibaari ja hyvät junayhteydet joka suuntaan.” Elviira hymyili ja keihästi lautaselleen jääneen viimeisen papuparan haarukkaansa. ”Pitäisikö vähän tarkistaa kartasta mihin meidän kannattaa mennä tästä, vai osaatko suoraan heittää mikä tie vie pois Kouvolasta?” Hän kysyi ja tuijotti yksinäistä papua hetken ennenkuin laittoi sen suuhunsa. ”No päästään itseasiassa tosta samasta paikasta, mihin Niko jätti meidät, niin siitä vaan katua alas ja tuolta raviradan luota lähtee tie kohti Mikkeliä ja sitä pitkin sitten Kuopiokin alkaa lähestyä.” Inka sanoi ja yritti saada katsekontaktia tarjoilijaan, joka nojaili toimettoman oloisena tiskiin ja katseli telkkarista saippuasarjan uusintajaksoa.
”Maistuiko ruoka, saisko olla jotain jälkkäriä?” Tarjoilija hääräsi pöydän ääressä ja toisti ystävällisesti mutta hieman innottomasti tuttuja fraasejaan. Inka tuijotti tämän pitkiä tekoripsiä ja hieman liian kovalla kädellä puuteroitua ihoa. ”Ei kiitti, ruoka oli tosi hyvää mutta meidän pitää tästä jatkaa matkaa.” Elviira sanoi ja jatkoi: ”Tuotko vaan laskut.” Tarjoilija häipyi ja palasi hetken päästä tuoden mukanaan kaksi Marianne-karkkia. Inka avasi omansa ja työnsi sen suuhunsa samalla kun kaivoi maksukorttiaan. Karkin tahmea kuori tarttui hampaisiin niin lujasti, että viimekuussa laitettu paikka takahampaan pinnalla tuntui irtoavan. ”Tervetuloa uudestaan!” Tarjoilija toivotti samalla opetellulla asiakaspalveluaksentillaan ja oli jo henkisesti vastaanottamassa sisään kävelevää lapsiperhettä.
Inka ja Elviira seisoivat hetken ravintolan ulkopuolella asettelemassa kantamuksiaan. ”Oliko se tämä katu missä asuit? Jotenkin muistan tämän kulmauksen tässä. Ja eikö tossa ollu jonkunlainen baari?” He olivat kulkeneet yhden korttelinvälin ja saapuneet kävelykadun alkuun. ”Joo, neljäs kerros.” Inka tähysi ylöspäin. ”Ikkunat olivat kyllä toiselle puolelle mutta tuo tuossa on sen kämpän sisäänkäynti. Tää oli kyllä lottovoitto. Hyvä sijainti ja halpa vuokra. Toki se asunto oli kaukana mistään puulattiaidylistä mutta ajoi asiansa. Ei sillä että enää tännä muuttaisin mutta hienoja muistoja siitä asunnosta kyllä on.” Inka katsoi edelleen ylöspäin nostalgian vallatessa mieltä yhä enemmän. Elviira, käytännön ihminen kun oli, alkoi tähyillä Inkan aiemmin mainitsemaa tienpätkää, josta he pääsisivät jatkamaan liftausta. ”Eiköhän jatketa matkaa. Tästä on vielä aika pitkä taival.” ”Joo, mennään vaan.” Inka havahtui nostalgiatripiltään takaisin todellisuuteen. ”Pitää olla nyt tarkkana, jos Niko sattuu ajelemaan sillä pakullaan vastaan. Onko mitään selitystä valmiina, jos se bongaa nämä kaksi liftaria tienvarresta?” Inka tokaisi ja Elviira pyöritteli päätään. ”Ei, kaikki hyvät tekosyyt lienee käytetty. Sitten on vaan pakko ottaa riski ja antaa sen kuskata meidät perille asti.”
He kävelivät alas mäkeä, jonka varrelta Inka muisti monta hassunhauskaa sattumaa opiskeluajoilta. ”Tuossa talossa oltiin kerran jatkoilla ja tosta marketista haettiin juomia, kun lonkerot loppu.” Elviira kuunteli kiltisti eikä viitsinyt mainita, että nämäkin tarinat oli kerrottu jo tuhanteen kertaan. Lopulta he pääsivät risteykseen, josta Inka muisti ajaneensa ohi aiemminkin, oltuaan matkalla Mikkeliin. ”Tästä pitäis saada kyyti melko helpostikin, tää on vilkas tie mutta ei niin vilkas kun mitä Helsingistä lähtiessä. Kato, tuolta tuleekin jo eka auto!” Inka oli reipastunut reissun edetessä ja nosti nyt häpeilemättä peukalonsa pystyyn Elviiran kävellessä perässä. Auto ajoi kuitenkin ohitse. ”Äh, no johan se olisi ollut liian helppoa saada samantien kyyti!” Inka puhisi ja nosti rinkan selästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti