Muutama auto ajoi ohitse letkassa. Viimeinen Saab hidasti lupaavasti mutta kaasutti sitten viime hetkellä. Kello alkoi lähennellä kolmea ja mieleen hiipi epäilys, jonka Elviira totesi ääneen ensimmäisenä: ”Öö, mitä jos ei vaan saada tästä enää kyytiä? Tietty sitte voidaan mennä junalla, eihän tästä nyt ole pitkä matka asemalle mutta ois se nyt aika ankeeta. Mieti, tytöt lähtee liftaamaan Helsingistä Kuopioon ja jo Kouvolan kohdalla joudutaan turvautumaan julkiseen liikenteeseen.” Elviira veisteli kauhukuvaa kuin olisi lukenut tätä iltapäivälehden otsikosta. ”Äh, tää nyt vaan on Kouvola. Kaikki helpottaa, kun päästään tästä etenemään.” Inka yritti nostaa tunnelmaa mutta oli hiljaa mielessään samaa mieltä. Aurinko porotti nyt jo melko kuumasti ja siinä missä Elviira hikoili keltaisissa kumisaappaissaan, Inka tunsi naamansa käristyvän, vaikka lämpö tuntuikin tavallaan mukavalta. ”Tiiätkö, se on jännä miten sitä joka kerta jättää sen aurinkorasvan laittamatta naamaan vaan koska säätiedotus lupaa aamulla vesisadetta. Miten sitä ei tajua kattoo yhtään pidemmälle, että jos päivällä vaikka paistaa, niin olis sitte valmiina?” Inka tunnusteli poskiaan. ”Tarttetko rasvaa, täältä saattais löytyä.” Elviira osoitti rinkkaansa. ”Äh, damage on jo tapahtunu, luulen.” Inka naurahti ja istui samalla matalan kaiteen päälle Elviiran viereen. ”Eihän tää ole todellista. Kauanko tässä on seisoa pönötetty?” Elviira tuhahti. Inka katsoi kelloaan todeten: ”Aika tarkkaan tunti.”
Heikko tuulenvire heilutti puita mutta muuten liikenne tuntui äkisti hiljentyneen. ”Kaikki on kai päässy töistä ja menny johonki mökeilleen tai jotain. Kohta täällä ei kulje enää kukaan.” Inka totesi kuivasti. Elviira oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun he näkivät punaisen auton lähestyvän. Kaverukset pomppasivat pystyyn ja nostivat peukalonsa esille, kuin uutta virtaa saaneena. Tämä tuotti kuin tuottikin tulosta! Audi pysähtyi reippaasti jarruttaen tien reunaan ja jäi siihen odottamaan matkalaisia. Elviira meni avoimen etuikkunan luo ja kurkisti sisään. Autossa istui keski-ikäinen mies, joka oli pukeutunut rentoihin kotivaatteisiin. Auto oli siisti, eikä missään roikkunut karvanoppia tai suomenlippuja. ”Moi, ootko mihin menossa?” Elviira piti kiinni suunnitelmasta tiedustella kuskin ajoreittiä, vaikka tässä tilanteessa he olisivat varmasti hypänneet kenen tahansa Charles Mansoniltakin näyttävän hahmon kyytiin vain päästäkseen eteenpäin. Mies katseli Elviiraa hetken ja vastasi sitten leppoisasti: ”Tuohon Valkealaan, mökille ollaan koiran kanssa matkalla. Mihis asti teiän tartteis päästä?” Elviira ja Inka vilkaisivat molemmat miehen osoittamaa takapenkkiä, jossa istui pieni ruskea sheltti, joka tuijotti heitä herkeämättä. ”Niin, tosiaan, ettekai ole allergisia koirille? Täällä on myös koiran karvaa joka penkillä.” ”Ei, ei olla allergisia. Elviira totesi ja avasi etuoven. ”Meillä on suunta Kuopiota kohti mutta kyllä Valkealakin taitaa auttaa meitä. Päästään tästä kohdasta pois.”
Inka änkesi itsensä takapenkille koiran viereen ja sai saman tien ystävällisen tervehdyksen märästä kuononpäästä, jonka koira työnsi lähelle tämän naamaa. Seuraavaksi eläin haisteli Inkan rinkkaa innokkaana. ”Se on ihan kiltti piski, vähän utelias vaan. Työnnä pois edestä, jos se tunkee iholle tai et muuten vaan innostu koirista. Valitettavasti teidän vaatteet on tän reissun jälkeen kyllä ihan karvassa. Tuo on oikeastaan tyttären koira mutta Hanna on nyt jossain eurooppaturneella niin niinhän siinä käy, että minä olen se joka huolehtii koirasta. Vaikka ei sillä, onhan siitä seuraa. Se tykkää veneilystä ja lähtee aina mieluusti mukaan mökkireissulle.” Mies jutusteli mielellään eikä Inkan tai Elviiran tarvinnut huutaa musiikin yli osallistuakseen keskusteluun. ”Mikä tämän otuksen nimi on?” Inka piti koirista eikä voinut olla kysymättä. ”Veikko.” Mies vastasi ja jatkoi hieman selitellen: ”En kyllä ymmärrä kuka antaa koiralle nimeksi Veikko. Tai on sillä joku hieno kasvattajanimikin mutta se on niin pitkä, että en kyllä muista millään. Pentuna se tuntui vielä hassummalta mutta nyt kun tuo alkaa olla tuollanen seniori, niin jotenkin se Veikko sattuu sille paljon paremmin.” Koira nosti korviaan ja katsoi isäntäänsä aina kuullessaan nimensä. Sitten se kääntyi jälleen kiinnostuneena Inkan puoleen ja tiiraili tätä ruskeilla silmillään. Lopulta se luovutti ja asettui makuulle osittain oman huopansa, osittain Inkan jalkojen päälle.
”Kuuntelen tässä tätä Järviradiota, jos teitä ei haittaa. Tämä auttaa hyvin virittäytymään mökkitunnelmiin.” Kuski sanoi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Elviira ei ollut edes tajunnut, että keskustelu oli hiljentynyt. Hänkin piti rauhallisesta iskelmämusiikista, joka tulvi radiosta. Se oli kesämusiikkia, joka toi mieleen kukkamekot ja tanssilavat. Kuskin puhelin soi ja tämä vastasi siihen murahtaen. Muutaman lyhyen lauseen jälkeen tuli jälleen hiljaista. Olavi Virta lauloi hopeisesta kuusta ja kesäpäivään sopiva maisema vilahteli ohi auton ikkunasta. Veikko nosti välillä päätään ja painoi sen sitten takaisin penkille. Inka silitteli sen pehmeää turkkia hajamielisenä.
”Jos jätän teidät tähän bussipysäkille, niin tästä varmaan matka jatkuu leppoisasti?” Mies hidasti ja pysähtyi pikavuoropysäkin kohdalle. Inka ja Elviira kömpivät autosta ja joutuivat samalla jarruttelemaan innokasta Veikkoa, joka olisi selvästi ollut valmis lähtemään heidän matkaansa. ”Kiitos vielä ja hyvää mökkireissua!” Inka hihkaisi avoimesta ikkunasta ja he heilauttivat kumpikin kättään loittonevaa autoa kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti