”Laitoinko oven takalukkoon? Jäikö hella päälle?” Elviira pysähtyi käveltyään muutaman metrin. ”Laitoit ja ei.” Inka vastasi ja nauroi. ”Nyt unohdetaan kotiasiat muutamaksi päiväksi ja lähdetään seikkailuun!” Hän huudahti ja sai Elviirassakin aikaan toivomansa vaikutuksen. Tämän keltaiset kumisaappaat astuivat pieneen lätäkköön niin että vesi roiskui ja he nauroivat. Sade oli lakannut ja vaikka taivas olikin edelleen harmaa, ilma oli kesäisen lämmin ja täynnä odotusta. Helsinki oli jo herännyt uuteen perjantaiaamuun, ihmiset kiirehtivät töihin, pilatestunnille, viemään lapsiaan päivätoimintaan. Kaiken keskellä kulki kaksikko kohti viikonlopun rientoa.
”Tässä on hyvä paikka odottaa kyytiä.” Elviira sanoi ja nosti varovasti painavan näköisen rinkan selästään laskien sen mahdollisimman kuivaan paikkaan jalkojensa juureen. ”Pitäisikö sitä mennä vähän kauemmas tosta bussipysäkistä?” Inka katseli huolissaan viereisen vilkkaasti liikennöidyn pysäkin matkustajia. Suurin osa ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. ”Äh, tässä on hyvä paikka ja tähän on myös helppo pysähtyä ottamaan meidät kyytiin. Peukku pystyyn nyt vaan!” Elviira hihkui intoa ja nosti oikean kätensä niin, että peukalo sojotti kohti harmaata taivasta kuin yksinäinen sotilas. Inka vilkaisi vielä kerran pysäkkiä kohti, jolla seisova nuori mies puhui äänekkäästi puhelimeen. Hetken päästä sininen bussi kaartoi pysäkille vieden miehen mennessään. Ikkunasta näkyi kuinka tämä jatkoi puheluaan vielä kävellessään pitkin bussin käytävää.
”Onkohan tämä kuitenkaan paras paikka?” Inka laski kätensä tuskastuneena. ”Tämä reissu tyssää ensimmäiseen etappiin!” Hän jatkoi marinaansa autojen sujahtaessa ohi. ”Älä nyt heti masennu. Tämähän oli viimeksikin kaikkein vaikein osa, päästä Helsingistä eteenpäin. Tämän jälkeen helpottaa. Sitäpaitsi tässä voi vielä hypätä julkiseen, tuolla maantiellä ei enää tiedä yhtään koska seuraava pitkänmatkan linja-auto tulee ja missä on lähin pysäkki. Peukku pystyyn nyt!” Elviira ei tuttuun tapaansa ollut huolissaan ja tämä sai Inkankin mielialan jälleen nousemaan. Sade oli pysynyt poissa ja vaikka aurinko ei uskaltautunut paistamaan pilven raosta, päivä tuntui silti pikkuhiljaa kirkastuvan. Sitten tien varteen pysähtyi valkoinen pakettiauto.
”Öö, pysähtyikö tuo nyt meitä varten?” Inka katsoi pakua mutta piti peukaloaan edelleen pystyssä kuin varmuuden varalta. ”Joojoo!” Elviira hihkui ja kaappasi rinkkansa maasta ennätysvauhdilla. ”Ala tulla nyt, tää on huono paikka parkkeerata autoa kovin pitkäksi aikaa. Tästä se lähtee.”
”Moi, ootko mihin päin menossa?” Elviira jutteli avoimesta etuikkunasta ratin takana istuvalle miehelle. He olivat sopineet, että aina ensin kysyttäisiin kuskilta sitä. Jos tämä vaikuttaisi mahdolliselta sarjamurhaajalta, he voisivat päämäärän varjolla kieltäytyä kyydistä ja sanoa odottavansa autoilijaa, joka olisi menossa pidemmälle. Suunnitelma vaikutti vedenpitävältä turvajärjestelyltä. ”Järvenpäähän.” ”Öö, no kyllä se meitä auttaa.” Elviira teki päässään nopean skannauksen reitistä. ”Pääsette siihen liittymään, josta voitte jatkaa matkaa pohjoiseen.” Mies sanoi ja katseli kaksikkoa harmailla silmillään. ”Hypätkäähän kyytiin. Voitte heittää matkatavarat siitä sivuovesta mutta varokaa niitä laatikoita. Niissä on yrttejä.” Elviira vilkaisi Inkaa olkansa yli ja tämä avasi pakettiauton sivuoven. Mahdollisen murhaajan matkassa olisi varmasti ollut lapio, köysi, teippiä ja vanha matto, johon uhrin voisi kietoa. Tämän kuskin pakettiautosta löytyi pieniä puulaatikoita, joiden kyljessä luki ”basilika” ja ”tilli”.
Pakettiautossa oli lämmin. Etupenkille mahtui juuri ja juuri kaksi ihmistä kuskin lisäksi. Inka kaiveli turvavyötä seinän rakosesta ja Elviira joutui nojautumaan eteenpäin, jotta tämä sai vyön napsautettua paikoilleen. Lattialla oli kuivuneita lehtiä ja etuikkunalla muutama parkkilappu. Muuten auto oli tavallinen, siisti valkoinen paku, jolla tuhannet ihmiset ajelivat päivittäin. Kuski napsautti vilkun päälle ja odotti sopivan suurta rakoa, jotta voisi kiihdyttää liikennevirran mukaan. Vilkun tasainen naksutus toi Inkan mieleen teiniaikojen ratsastuskisareissut, kun ikivanhan hevosauton matkustamossa istuttiin ja naurettiin maailman murheille. Oli vain takaosassa matkustava karvainen ratsu, uudenkarheat nahkasaappaat ja jännitys tulevasta kisapäivästä. Ihmeen pitkälle sillä autolla hevosia kuskattiinkin ennen kuin se hajosi lopullisesti.
”Meillä on vaimon kanssa pieni luomutila tossa Järvenpään keskustan lähellä. Se on hieno paikka, ihan maaseutua vaikka ollaan näin lähellä Helsinkiä. Pidetään siellä kaikenlaisia kursseja aina villiyrttien keräilystä luomuruoan kokkailuun. Syksyllä saadaan tilat siihen kuntoon, että voidaan alkaa majoittaa turisteja.” Kuski jutteli leppoisasti. Inka havahtui mietteistään ja katseli tämän huuruisen auton ikkunaan vasten piirtyvää profiilia. Hieman ylikasvanut hiuspehko, ystävälliset, hymyilevät kasvot ja ajamaton parta, joka ei varmasti koskaan kasvaisi muodikkaaksi metsuriparraksi mutta toi silti poikamaisille kasvoille miehekkyyttä. ”Luomumunien tuottajaa on ollu tosi vaikee löytää, ollaankin Mintun kanssa ajateltu ottaa muutama kana siihen pihalle. Tarkotus olis jonain päivänä pystyä elämään mahdollisimman riippumattomasti ja pyörittää majoitusmatkailuyritystä siinä samalla. Ollaan kyllä kumpikin paljasjalkaisia Helsinkiläisiä, joten tässä pitää vähän totutella ja etsiä tietoa asioista.” Kuski jatkoi jutusteluaan ja ajoi hieman turhankin rauhallisesti nopeampien autojen vilahdellessa ohitse. ”Harmi ettei täällä voi liikkua hevoskärryillä, se olisi jo jotain se!” Mies napautti rattia sanojensa painoksi. Inka ja Elviira naurahtivat ja vakavoituivat saman tien tajutessaan, että heidän ensimmäinen kyydintarjoajansa oli varmasti vähintään puolitosissaan ajatuksensa kanssa. ”Käykää meidän nettisivuilla tutustumassa ja tulkaa ihmeessä käymään viimeistään syksyllä. Ne nettisivut on kyllä itseasiassa vielä vähän vaiheessa mutta Minttu pitää blogia meidän arjesta, löytyy netistä hakusanalla Luomua tuomassa.” Elviira nyökkäsi miehelle ja hetkeksi jutustelu taukosi.
”Mihin te olette muuten matkalla? Jos saan kysyä?” Luomutilan pitäjä kysyi muutama kilometri ennen sovittua liittymää, johon hän jättäisi liftarinsa. ”Ilosaareen.” Inka hihkaisi ja Elviira korjasi samaan hengenvetoon: ”No itseasiassa sinne on matka vasta huomenna. Tänään yritetään päästä Kuopioon ennen iltaa.” ”Kuopio on kiva kaupunki. Mintulla on sukulaisia siellä. Meinattiin ensin perustaa tämä luomumajoitustila sinne mutta ei löydetty sopivaa paikkaa.”
”Noniin, tässä voi pysähtyä hyvin, jätän teidän tähän niin pääsette tuosta jatkamaan näppärästi matkaa.” Valkoinen paku hidasti vauhtia rauhallisesti, se mateli viimeiset metrit kuin laiskiainen nihkeässä tervassa. Kuski oli selvästi omaksunut rauhallisen ajotyylin ja se tuntui sopivan tämän leppoisaan luonteenlaatuun. ”Kiitos tosi paljon. Napataan kamat tuosta sivusta vielä.” Elviira heilautti kättään ikkunasta Inkan kaivellessa rinkkoja. ”Tsemppiä matkaan ja tulkaahan käymään! Tapaatte Mintunkin sitten.” Mies huudahti ja lähti matelemaan takaisin valtatielle Inkan ja Elviiran jäädessä tien viereen seisomaan. Matka oli alkanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti