Liftaten osa 4

 ”Nuo on takuulla sellanen ikipariskunta, ovat olleen lukiosta asti yhdessä ja heillä on kolme lasta, jotka eivät koskaan leiki muovileluilla.” Inka katsoi tietä pitki koko ajan pienemmäksi pisteeksi muuttuvan auton perään. ”Ihana mies!” Elviira totesi huokaisten. ”Kyllä sitä tuollaisen kanssa perustais vaikka minkälaisen hotellin johonkin maaseudulle.” ”Tapaatte sitten Mintunkin.” Inka matki miehen leppoisaa puhetapaa muistuttaakseen ystäväänsä miehen ikiaikaisesta puolisosta. Imitaatio sai Elviiran nauramaan hyväntuulisesti. ”Totta. Ei astuta Mintun varpaille tässä asiassa.” Hän nauroi ja heilautti pitkää tukkaansa. 

Aurinko oli alkanut kurkistella pilvenraosta rohkeammin kuin vielä tunti sitten. Inka seisoi tienvieressä peukalo pystyssä Elviiran hörppiessä taskulämmintä vettä käytännöllisestä retkipullostaan. Inka ei ollut vielä saanut aikaiseksi ostaa oikeaa juomapulloa, vaan käytti ikivanhaa puolen litran Novelle-pulloa. ”Nyt ollaan sitte sillee tienpäällä, että täältä ei enää pääse julkisilla mihinkään. Ei ainakaan helposti.”  Elviira totesi käytännöllisesti ja jatkoi hörppäystensä välissä: ”Toisaalta täältä on varmana helpompaa saada kyyti.”

”Hitto mikä idiootti!” Inka huusi punaisen Toyotan perään heilauttaen kättään auton suuntaan. ”Tartte tollee hivutella vierestä ja sitten kiihdyttää. Ihme urpoilua!” Hän kihisi ja antoi sitten kätensä pudota. Auto oli hiljentänyt heidän kohdallaan ja etupenkillä istuneet nuoret miehet olivat vilkuttaneet heille iloisesti. Sitten he kiihdyttivät raivokkaasti niin että pikkukivet vain lentelivät kuluneista renkaista. ”Hei, toi pysähtyy.” Elviira vetäisi edelleen raivon vallassa olevaa ystäväänsä hihasta ja tämäkin käänsi katseensa mustaan autoon, joka jarrutti risteyksen jälkeen olevalle pienelle levikkeelle. Inka käänsi katseensa Elviiraan ja tämä nosti kulmiaan. ”Kyyti kuin kyyti.” Elviira yritti pitää epäilyn poissa äänestään. 

He kävelivät kohti mustaa pakettiautoa, joka näytti askel askeleelta lähestyessään vähemmän uhkaavalta ja enemmän siltä, että sen omistaja ei voinut olla kuin hädin tuskin ajokortti-ikäinen. Auto oli selvästi maalattu mustaksi jonkun muun kuin automaalarialan ammattilaisen toimesta. Siellä täällä näkyi ruostetta ja etuoven kahva näytti olevan puoliksi irti. Oli Inkan vuoro jututtaa kuskia. Hän tarttui oven kahvaan hieman varovasti. Kahva näytti siltä, että se voisi helposti jäädä käteen, jos käytti yhtään liian rajua avaustekniikkaa. Ovi aukesi kuitenkin tottelevaisesti ja ulos asti pauhaava rokkikomppi vain voimistui. Se kilpaili auton moottorista lähtevän pauhun kanssa. Ratin takana istui leveästi hymyilevä mies, joka oli kaverusten alkuarvailusta huolimatta melko varmasti syntynyt suunnilleen samalla vuosikymmenellä kuin Inka ja Elviira. Tällä oli päässä MM-95- lippahattu, päällä mustaruudullinen flanelipaita, joka näytti olevan kokoa liian pieni. Hihat oli kääritty ylös. Inkan avatessa ovea kuski kumartui hiljentämään musiikkia. ”Moi, mihis tytöt on matkalla?” Hän kysyi innokkaasti. ”No kysytään niin päin, että mihin tämä auto kuskeineen on menossa?” Inka kierteli tilanteen näppärästi ja hymyili ratin takana istuvalle miehelle pidellen edelleen auton etuovesta kiinni. ”No ei meikäläisellä ole tässä sen kummempaa päämäärää, kunhan ajelen. Kävin moikkaamassa kaveria ja nyt oon menossa kotiin.” ”No missä se koti tarkalleen ottaen on?” Inka tivasi edelleen. Hän ei aikonut paljastaa omaa matkasuunnitelmaansa vielä. ”Kouvolassa.” Tämä vastasi. 

Inka kääntyi Elviiran suuntaan. ”Kouvola. No eikö se ole ihan ok, mennään sitä kautta sitten?” Elviira oli parempi reittisuunnittelussa, joten Inka luotti tämän mielipiteeseen. ”No joo, kyllä, päästään sitäkin kautta.” Elviira tuumaili joten Inka kääntyi takaisin MM-lippismieheen päin. ”No jos tullaan kyydissä Kouvolaan asti?” Hän sanoi ja katseli auton etuosaa, jossa ei ollut kuskin penkin lisäksi muita istuimia. Auton tuunausvaihe oli selvästi vielä hieman kesken. ”Joo. Hypätkää kyytiin vaan. Menkää siitä sivuovesta, mulla on sielä takana penkit mutta ei valitettavasti vielä turvavöitä. Tää on tällänen meikän projekti.” Hän näytti kädellään takaosaa kohti ja Inka näki käsivarressa vilahtavan suomileijona-tatuoinnin. Sivuovi aukeni myös vaivattomasti, vaikka auton helma näyttikin niin ruosteiselta, että olisi todennäköisesti vain ajan kysymys koska pohja tippuisi kokonaan. Ehkä tällekin asialle oli tarkoitus tehdä jotain. 

Elviira kömpi edellä ja Inka seurasi. Takana oli pitkä penkki, jonka päälle oli levitetty vanha matto. Penkki oli sentään kiinni auton lahon oloisessa lattiassa mutta kuten heitä oli varoiteltu, turvavöitä ei ollut ja minkäänlaisista muista turvavälineistä oli varmasti turha edes unelmoida. Lattialla oli tyhjiä kaljatölkkejä ja sipsipussi, jossa näytti olevan vielä sisältöä. Lattia oli peitetty vanerilevyllä ja takatilan seiniin oli liimattu bänditarroja. Auto tuntui olevan hyvin omistajansa näköinen.

”Oon ihan ite tuunannu tätä autoa ja vaikka ei uskois, niin oon ite maalannukki tän. Sellasella autospraymaalilla!” Nikoksi esittäytynyt mies selitti innoissaan ajaessaan pitkin kiemuraista maantietä. ”Laitoin tietty ekana musavehkeet kuntoon, nehän on tärkeimmät. Kaiken muun ehtii kyllä!” Hän kääntyi aina puhuessaan niin paljon matkustajiensa suuntaan, että Inkan teki välillä mieli sanoa tälle että keskittyisi ajamiseen. Elviira, jolla ei ollut edes ajokorttia, ei osannut kiinnittää moiseen pikkuseikkaan huomiota. Sen sijaan hän antoi katseensa kiertää pitkin autoa. Katosta roikkui iso suomenlippu, joka tuntui tärisevät musiikin tahdissa. ”Onko jotain musatoivetta? Täältä löytyy Iron Maidenia, Metallicaa, Kornia, Kotiteollisuutta, you name it!” Niko rummutti ylpeydentunnossaan rattia tutunoloisen kappaleen tahtiin ja hymyili leveästi. Elviira ei saanut päähänsä oliko se Iron Maidenia vai Metallicaa mutta ei halunnut kysyä. ”Tää on ihan jees.” He vastasivat samaan ääneen ja katsoivat sitten toisiaan hymyillen kumpikin omanlaistaan järkyttynyttä, seikailunhaluista hymyään. 

”Joo, velipoika on laitellu näitä autoja enemmänki, se on auttanu tässäki projektissa. Ollaan kavereiden hallilla maalattu tää ja laitettii noi kaiuttimet. Ois tarkotus laittaa tää sellaseen kuntoon, että pääsee sit kiertää Suomee tän kanssa ja takatilassa voi nukkua. Tähän tulee takaspoileri, kromivanteet ja tuning-aurinkolipat. Sit noi helmapellit tietty laitetaan vielä kuntoon, kunhan löytyy sopivat osat. Tässä ei vaan ehi aina kauheesti tekee, ku työt painaa päälle mutta aina vapaa-ajalla tätä duunaan.” Niko puhui autostaan kuin ylpeä äiti huilukilpailun voittaneesta lapsestaan. Inka ei voinut katsoa Elviiran suuntaan, sillä he alkaisivat takuuvarmasti nauraa. Jutustelu etupenkin suuntaan oli välillä haastavaa ja Nikon suosikkikappaleen soidessa täysin mahdotonta, sillä korvanjuuressa karjuvan James Hetfieldin ääni peitti alleen kaikenlaiset keskusteluyritykset. Niko ilmeisesti tajusi tämän itsekin, sillä hän jätti toisinaan volume-nappulan rääkkäämisen sikseen jolloin desibelien taso putosi lähes siedettäviin lukemiin. 

”Niin mihin teillä jatkuu matka Kouvolasta?” Hän kysyi ja kääntyi jälleen vaarallisen pitkäksi aikaa katsomaan heitä. ”Ilosaari on suuntana.” Elviira totesi sen enempää selittämättä. ”Aa, ne on kivat festarit. Meillä oli kaveriporukan kaa puhetta että oltais myös menty tänä vuonna, ehkä lauantaina. Eiku hei, voisin ajaa teidät sinne jo tänään!” Niko hihkaisi innostuneena. Nyt Elviira katsoi Inkaa ja tämä pyöritti huomaamattomasti päätään. ”Ei tartte, siitä tulee pitkä reissu. Sitäpaitsi meidän pitää oikeestaan mennä tänä iltana Kuopioon.” Inka yritti selittää tilannetta liikoja paljastamatta. ”No ei se mitään, voin ajella teidät Kuopioonkin. Mikäs tässä kesäpäivänä on kruisaillessa. Vani kulkee kyllä.” Niko pohti ääneen. ”Saa samalla vähän testata miten uudet moottoritehosteet toimii. Ajetaan vaan tosta meidän kautta, haen vähän vaihtokalsareita. Vaikka eipä niitäkään niin täällä suomen suvessa tarvitse.” Hän nauroi makeasti omalle vitsilleen. Elviira katsoi taas Inkaa, jonka aivot raksuttivat. ”Kiitti tosi paljon tarjouksesta mutta ei, ei tosiaan tartte. Kouvola on meille just hyvä pysäkki. Käydään siinä syömässä ja fiilistelemässä paikkoja, kun tuli aiemmin asuttua niillä seuduilla.” Inka painotti sanojaan ja yritti samalla kuulostaa huolettomalta. ”Nii just, ei tosiaan meidän takia tartte. Sitäpaitsi meillä on tässä vähän sellanen missio, että kerätään mahdollisimman monta kyytiä matkalle ja se idea menee vähän pilalle, jos saadaan heti tokana kyyti perille.” Inka ihaili Elviiran kekseliäisyyttä ja samalla sitä, että kaikessa tuossa piili totuuden siemen. Ja olihan päivä jo pitkällä, kohta iltapäivän puolella, eivätkä he olleet syöneet vielä mitään Aakkosia ja riistopähkinöitä lukuunottamatta. Elviira ainakin pitäisi saada ruokittua mahdollisimman pian jollain oikealla sapuskalla, tai matka tyssäisi siihen paikkaan.